Olen jo kuudetta vuotta kimpassa avomieheni kanssa. Meillä on uusperhe ja olen alusta pitäen kertonut, että haluan sitoutua lopullisesti, eli avioitua kihlauksen "päätteeksi." Avomieheni ei pidä naimisiinmenon instituutiota lainkaan tärkeänä ja on sen monesti sanonut, kun olen keskustelua viritellyt tulevasta. Meillä ei yleensäkään keskustella tulevaisuudesta, koska hän haluaa elää ns. päivän kerrallaan. Työssä on kuulemma riittävästi suunnittelemista (insinööri). Nyt olemme saaneet ensi kesää varten 3 eri hääkutsua ja jokainen iskee minuun syvästi:" miksen minä kelpaa vaimoksi?" Olen hämmästynyt tunteideni voimakkuudesta ja siitä, että avomieheni naureksii näille kutsuille ivaavasti: "Kylläpä tekevät ison virheen" tai "voi miten hullua touhua". Näistäkin kommenteista menen täysin mykäksi ja koen suurta pettymystä. Olen tällä hetkellä aika neuvoton tilanteessa, jossa itse käyn päivästä toiseen töissä, enkä näe suuntaa tulevaisuudelle. Olen vielä ajatellut opiskellakin saadakseni "tyhjänpäiväiset" ajatukseni uusille urille. Pelkään vain, että repäisen itseni tästä ahdistavasta tilanteesta irti ja vaikka taloudellinen tilanteeni menisi täysin onnettomiin kantimiin, saisin kuitenkin suunnitella tulevaisuutta, jossa olisi hohtoa! Tuntuu, että näivetyn ja kuihdun tälläisessa suhteessa, jossa päivät vierivät silmieni editse, ja tunnen polkevani paikallani -- olen alkanut jo pelätä, että kuolen katkerana ja masentuneena vanhana naisena! Ikää minulla on muutamaa vuotta vaille 40 ja mieheni on 4 vuotta nuorempi. Lapset meillä aloittavat pikkuhiljaa siirtymisen yläasteikään. Mitä teen? Onko teillä antaa neuvoja, vai onko vika minun päässäni, prinsessahaaveissa? Minä en koe olevani kokonainen nainen, ennenkuin mies haluaa vihkiä minut, hän on tietoinen ollut alusta lähtien ja tämä koskee minuun syvästi. Olkoonkin, että olen kovin vanhanaikainen tässä asiassa. Onhan hän avioitunut entisen vaimonsakin kanssa aiemmin! Toivon asiallista palautetta
Minä olen ongelma vai ongelma on minussa?
Ihmiselläunelmia
13738
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Taitaa pelätä sitä, että joutuis uudestaan eroamaan. Jos vaikka alkanut mennä huonosti avioiduttua aikaisemmin. Taitaa eronneilla olla ennemmin tuo ongelma. Isäni esimerkiksi meni uusiin naimisiin maistraatissa, mutta äitini olikin kuollut. Monet sukulaiset nimittäin eivät ole menneet uusiin naimisiin kun ovat huomanneet ettei se toiminut viime kerralla niin miksi nytkään. Itselleni se on itsestään selvyys, että naimisiin haluan ja mielellään lapset vasta avioliitossa. Mutta jos todella rakastaa toista niin on valmis kompromisseihin. Jos poikaystäväni ei esimerkiksi haluaisi isoja häitä joissa on yli 60 henkeä niin tyytyisin sellaisiin joissa on vain vanhemmat, ehkä muutama ystävä ja siskot. Avioliittohan se on tärkein siinä kohden. En tarkoita, että sinä vain häät tahtoisit. Savolaisittain vain kiertelen ja kaartelen kirjoituksissani. Mikset kysy suoraan mikä häntä ahdistaa avioliitossa ja kertoisi miten paljon asia vaivaa sinua.
Jaa-ah...tiedän saavani naisten vihat päälleni, mutta:
"Nyt olemme saaneet ensi kesää varten 3 eri hääkutsua ja jokainen iskee minuun syvästi"...niin minuunkin iskee. Häät ovat teennäinen juhla, johon hassahtaan hitosti rahaa, ja käydään jopa kuuntelemassa jonkun liperilassen peen-jauhantaa kirkossa. Sitten erotaan 2 vuoden sisään.
Näin on käynyt 4 kertaa viimesen 6 vuoden aikana lähipiirissäni...mitä isommat häät-sitä varmempi ero. MUTTA ONPAHAN TEKEMISTÄ, ja suhde tuntuu ETENEVÄN, kuten naiset sanoo...
"miksen minä kelpaa vaimoksi".....minkä takia sinä haluat vaimoksi? Tittelin takia? Rahan takia? Oikeudellisen aseman takia? Aiotteko muuten kutsua itseänne ROUVAksi häitten jälkeen? Lähes yhtä kammottavan kuuloinen titteli, kuin "nuori herra", tai "neiti"...
"Minä en koe olevani kokonainen nainen, ennenkuin mies haluaa vihkiä minut"....se on taas yksin sinun asiasi. Jos tollanen rinkula tekee sinut kokonaiseksi, niin ei mee kyllä hyvin.
"Onhan hän avioitunut entisen vaimonsakin kanssa aiemmin!"...ja sinä kuvittelet, ettet ole tarpeeksi hyvä akka ilman sormusta? Älä nyt unta näe kuitenkaan. Aliarvioitko miestäsi noin paljon?
Yleensäkin näissä naimisiinmenoissa on yksi yhteinen piirre: sulhanen saattaa muuttua sillä välin, kun häitä järjestetään...
Minustakin tuntuu, että Tane on nyt oikeassa tässä asiassa. Mies ei uskalla mennä naimisiin, koska pelkää epäonnistuvansa. Ero on epäonnistumista.
Ehkä mies pelkää, että suhteenne muuttuu avioliiton myötä, hänellä on siitä varmaan kokemusta.
En siis tarkoita, että olisin samaa mieltä Tanen kanssa, vaan sitä, että mies todennäköisesti ajattelee noin eli sun on naisena pakko hyväksyä ettei sun miehesi mene ikinä sun kanssa naimisiin.
Olen itse eronnut nainen enkä ikinä mene naimisiin toista kertaa. (jep. vannomatta paras, mutta näillä mennään).
"Oikeudellisen aseman takia?"
Minusta tässä on se pääsyy mennä naimisiin, sillä sormukset saadaan jo kihlautumalla.
Jos pariskunta aikoo olla loppuelämän yhdessä, se nyt vain on tyhmää mennä naimisiin. Uskoisin että suuri osa naimisiinmenon vastustuksella meillä miehillä kumpuaa häähässäkästä sekä avio-oikeudesta. Siksipä jos mies ei halua naimisiin, hänelle kannattaa ehdottaa maistraattivihkimistä ja avioehtoa. Siitä saa vähän osviittaa, onko vastustus periaatteellisella vai käytönnöllisellä tasolla.
Minulle ainakin yksi tärkein asia avioliitosta on, että silloin meidät on luvattu toisillemme niin Jumalan ja muun seurakunnan edessä. Liiton siunaaminen on tärkeätä. Silloin se on pyhä ja silloin minä teen kaikkeni, että se toimii. Rakastan miestäni yhä enemmän ja arvostan yhä enemmän. Lisäksi silloin kaikki on meille eri tavalla yhteistä(ei tarvitse esim. isyyttä tunnustaa erikseen)
Ei ap:llä voisi olla jokin kompromissi miehensä kanssa? Mikä estäisi teitä tekemästä jonkin epävirallisemman, vain teidän kahden yhteisen jutun?
Meillä mieheni (ei siis virallisesti vihitty!) kanssa oli onneksi sama ajatus että perinteistä avioliittoinstituutiota emme halunneet, mutta halusimme silti sitoutua toisiimme. Joten valitsimme yhteisen kuvion ja toinen puoli on tatuoituna minulle ja toinen miehelle. Pidimme samalla lähipiirille hyvät bileet ja kerroimme, että naimisiin emme mene, mutta toisiamme rakastamme ja sitoudumme toisiimme.
Toi tatska vois ihan oikeesti olla tosiaan merkki kaikille että ollaan sitouduttu toiseen. Minkä tatuoija on yhdistänyt, sitä älköön toinen ihminen erottako, tai jotenki silleen ?
Kiitos kaikille, jopa Tanelle, vaikka iskikin vastauksillaan "suoraan sytämeeni". Rehellistä palautetta, hyviä näkökulmia asioihin. On mies sanonut, että rakastaa ilman sitoumuksiakin, mutta kuten aiemmin n20 kirjoitti, (---->lainaan kokonaisuudessaan ......Minulle ainakin yksi tärkein asia avioliitosta on, että silloin meidät on luvattu toisillemme niin Jumalan ja muun seurakunnan edessä. Liiton siunaaminen on tärkeätä. Silloin se on pyhä ja silloin minä teen kaikkeni, että se toimii. Rakastan miestäni yhä enemmän ja arvostan yhä enemmän. Lisäksi silloin kaikki on meille eri tavalla yhteistä(ei tarvitse esim. isyyttä tunnustaa erikseen) Nämä ovat minulle tärkeitä, tunneasioita. Onko se jotenkin väärin? Mies on myös sanonut, että jos hän joskus menee naimisiin kanssani, niin ainoastaan maistraatissa. Tane, vielä heitän Sinulle kysymyksen; miksi on myös onnellisia avioliittoja, joissa on yhdessä haluttu naimisiin, ja tehty vaimosta virallinen vaimo, juuri näiden kummankin yhteisten halujen vuoksi? Tietysti, minähän voin olla myös täysin väärässä liitossa, koska mies ei halua samoja asioita kuin minä...
Niin, ja tuo tatuointi on tosi hauska idea! Väännetäänkö tämä "surkkukeskustelu" sellaisille urille, että ehdotatte jotain uutta ja hauskaa vanhan instituution rinnalle. Niitähän voisin ehdotella miehelleni ihan innolla! Emme kuitenkaan pääse kirkkoon, koska hän on ateisti.
Olen samaa mieltä, että tuo avioon menemisen pelko johtuu varmasti ainakin osittain avioerosta. Itse olen eronnut ja myös minun on vaikea uskoa ylipäätänsä parisuhteen kestävyyteen, vaikka kuinka välittäisin toisesta. Se on ikään kuin itsesuojeluvaisto: "Kukaan ei satuta minua enää näin". Kaikkihan avioliiton solmivat siltä idealistiselta pohjalta, että se kestää hautaan asti, mutta elämä vain ei aina mene niin. Avioero on jotakin niin viiltävää ja muuttavaa, etten voisi toivoa sitä pahimmalle vihamiehellenikään.
Minäkin halusin kiihkeästi mennä naimisiin ja saada häät ja oikean avioliiton. Kun siitä jäikin käteen vain elämän sirpaleita, totesin, että olenpahan saanut toteuttaa haaveitani, eipä tarvitse enää sitä kokea. Ehkäpä miehelläsi on samankaltaisia ajatuksia sen lisäksi, että hän on ateisti. Voivathan hänen ajatuksensa muuttuakin, kun aikaa kuluu, mutta vaikea sanoa. Minun mielestäni sinun kannattaisi miettiä, onko avioliitto tärkeämpi sinulle kuin suhde mieheesi. Jos on, ei ole syytä jatkaa. Tai ainakin sinun kannattaisi tehdä hyvin selväksi, että asia on sinulle ehdottoman tärkeä ja minkälaisia tunteita koet.
Hyvähän tässä on neuvoja jaella. Tiedän ettei se ole ollenkaan niin helppoa, mutta toivon, että tästä keskusteluketjusta on jotakin apua.
No, tänä aamuna ilmeni, että mies on valmis laittamaan palikat jakoon, eli ei jaksa kuunnella minua enää. Hän kun on järki-ihminen, ei usko parisuhdeneuvontaan ja pitää suuttumisiani täysin järjettöminä. Itse isken päätäni seinään ja olen todella murheellinen. Hänen mielestään kaikki on hyvin ja minussa vain vikaa. Ilmeisesti on sitten niin. Itse tässä keräilen suhdesirpaleitani, enkä enää uskalla luottaa uusiinkaan suhteisiin, kun kaikki menee päin mäntyä, aiempi mies hakkasi ja tämä on täysi tossu. Minua ei rahalla ole ostaneet kumpikaan, mutta ovat kumpikin olleet ns. järki-ihmisiä, ja vakavaraisia miehiä. Ensimmäisen eron jälkeen olin vuosia palasina ja herkillä ja nyt tuntuu, että jos tämäkin eroon päättyy, niin kuolen kokonaan miessukukuntaa kohtaan. En ole mitenkään hirveän kaunis, ikää jo yli 40 ja masennus päässyt päälle. Miten minä en saa miehiä puhumaan, vaan ensimmäisinä vaihtoehtoina väläytellään aina eroamista, vaikka olen itse sanonut, että se on minun vaihtoehdoistani viimeisin? Minä en osaa näitä parisuhdeasioita. En ilmeisesti koskaan. Pettymykseni on kyllä hyvin suuri, niin itseeni kuin miehiinkin. Minulla on aina unelmia, ja eteenpäin vievää intoa, mutta tällä miehellä ei ole, hän on tyytyväinen jokapäiväiseen tv:n katseluun. HÄN HÄN HÄN, missä parisuhde?? Olen tympiintynyt, masentunut, vihainen ja stressaantunut. Ei mitään tulevaisuudensuunnitelmia, ei yhtään mitään. Ja tämäkin taisi murentua tähän.
Ööö, aijemmin sulla oli pari vuotta alle 40 ikää ja nyt sä olet vanhentunut vuosia. Kyllä on todella stressaava suhde.
Ois helpompi kommentoida näihin viesteihin, jos tietäs edes jotain totuudesta, tuntuu teillä sitten muutenkin menevän huonosti, ja eipä taida olla enää häistä puhekaan. Eikä kiinni koko juttu.
Kuinka teidän omaisuutenne laita on? Omistaako miehesi esimerkiksi asuntonne, vai onko se molempien nimissä? Onko teillä yhteisiäkin lapsia? Miksi miehesi edellinen liitto päättyi eroon? Kuinka sen jälkeen tapahtui omaisuuden jako? Oliko sopiminen lasten huollosta ja tapaamisesta kitkatonta? Sureeko hän yhä liiton epäonnistumista, kaipaako kenties jollakin tasolla entistä vaimoaan?
Ota selvää, minkälaisia haavoja avioero on mieheesi jättänyt. Se heijastuu miehesi käyttäytymiseen nyt. Ehkä miehesi on kokenut niin syvän pettymyksen ja häntä on loukattu ja haavoitettu niin pahasti, että hän ei uskalla yrittää uudelleen avioliittoa. Siinä tapauksessa eivät sinun toiveistasi puhumiset auta: ainoa lääke on ajan kuluminen ja haavojen arpeutuminen. Keskustelun vaatiminen saa hänet todennäköisesti vain vetäytymään entistä syvemmälle kuoreensa tämän asian suhteen.
Omaisuuden suhteen ei ole lainkaan samantekevää, oletteko avo- vai avioliitossa. Vaikka tatuoisitte kroppanne täyteen toistenne nimiä ja eläisitte yhdessä onnellisina elämänne loppuun asti, kuolema ja verot eivät tunnusta avo- ja avioliittoja samanvertaisiksi elämismuodoiksi.