Ongelmani on ehkä vähän omituista laatua, enkä oikein tiedä mihin foorumille tämä kuuluisi, mutta tämä on ehkä sopivin.
Olen 24v. nainen, ja olin koulukiusattu sekä ala-asteella että yläasteella, ja tämä kiusaaminen liittyi enimmäkseen ulkonäkööni. Pahimpina viikkoina sain päivittäin kuulla eri ihmisiltä olevani luotaantyöntävän ruma, varsinkin pojilta. Koitin jälkeenpäin selitellä tätä kiusaamista "pojat ovat poikia"-tyyppisellä vähättelyllä, mutta jokin trauma oli ja pysyi. Teininä sain myös usein kuulla tuntemattomilta, joskus hyvin yllättävissäkin tilanteissa olevani ruma. Edes omat vanhempani eivät koskaan ole sanoneet minua kauniiksi. Minulle osoitetut vähäiset kehut koskivat lähinnä jotakin vaatekappaletta tai vastaavaa.
Nyt, aikuisempana huomaan että minulta puuttuu kokonaan kyky ottaa vastaan positiivista palautetta ulkonäöstäni. Ehkä siksi, että olen koko elinaikani pitänyt itseäni rumana, aivoissani ei tunnu olevan enää paikkaa joka osaisi käsitellä kohteliaisuuksia, tai edes ottaa niitä vakavasti. Jos joku sanoo minua kauniiksi/nätiksi/söpöksi, minulle niitä sanoja ei ole olemassakaan. Jotenkin en "kuule" niitä, päästän ne vain ohi ja hymyilen kuten asiaan kuuluu. Ne sanat eivät vain sovi minäkuvaani.
Ennen kun joku sanoi minua nätiksi, ensimmäinen ajatukseni oli että kyseinen henkilö tarkoittaa päinvastaista, että hän tarkoittaa loukata minua sillä sanalla, sanoa ironisesti minua nätiksi, vaikka oikeasti tarkoittaa mielessään että "onpas helvetin ruma nainen".
Nykyisin kun joku sanoo nätiksi, ajattelen automaattisesti että hän tahtoo jotakin. Kuten poikaystäväni. Kun hän sanoo kauniiksi, hän haluaa minun siivoavan, tiskaavan, tekevän jotain, ja tehostaa pyyntöä sanomalla että olen nätti.
Naisten sanomat ulkonäkökehut eivät merkitse sitäkään vähää, koska naisten sosiaaliseen kulttuuriin kuuluu kehua toisten vaatteita, hiuksia ja milloin mitäkin, eikä sillä yleensä tarkoiteta mitään, niin vain on tapana tehdä.
Jos minua katsotaan kadulla, luulen että kasvoissani on likaa, että hiukseni sojottavat ylöspäin tai minussa on muuta silmiinpistävää vikaa.
Miten saisin aivoni ja mieleni edes käsittelemään sitä ajatusta, että joku (kuten poikaystäväni) voisi ihan oikeastikin pitää minua nättinä, ilman että alan heti miettiä että mitä minulta nyt halutaan.
Miten saisin ITSENI pitämään itseäni nättinä, tai edes olemaan inhoamatta peilikuvaa niin syvästi, koska haluaisin lakata olemasta masentunut tämänkin asian tiimoilta?
Miten tällaisista traumatyyppisistä pinttymistä päästään eroon...?
Olen 24v. nainen, ja olin koulukiusattu sekä ala-asteella että yläasteella, ja tämä kiusaaminen liittyi enimmäkseen ulkonäkööni. Pahimpina viikkoina sain päivittäin kuulla eri ihmisiltä olevani luotaantyöntävän ruma, varsinkin pojilta. Koitin jälkeenpäin selitellä tätä kiusaamista "pojat ovat poikia"-tyyppisellä vähättelyllä, mutta jokin trauma oli ja pysyi. Teininä sain myös usein kuulla tuntemattomilta, joskus hyvin yllättävissäkin tilanteissa olevani ruma. Edes omat vanhempani eivät koskaan ole sanoneet minua kauniiksi. Minulle osoitetut vähäiset kehut koskivat lähinnä jotakin vaatekappaletta tai vastaavaa.
Nyt, aikuisempana huomaan että minulta puuttuu kokonaan kyky ottaa vastaan positiivista palautetta ulkonäöstäni. Ehkä siksi, että olen koko elinaikani pitänyt itseäni rumana, aivoissani ei tunnu olevan enää paikkaa joka osaisi käsitellä kohteliaisuuksia, tai edes ottaa niitä vakavasti. Jos joku sanoo minua kauniiksi/nätiksi/söpöksi, minulle niitä sanoja ei ole olemassakaan. Jotenkin en "kuule" niitä, päästän ne vain ohi ja hymyilen kuten asiaan kuuluu. Ne sanat eivät vain sovi minäkuvaani.
Ennen kun joku sanoi minua nätiksi, ensimmäinen ajatukseni oli että kyseinen henkilö tarkoittaa päinvastaista, että hän tarkoittaa loukata minua sillä sanalla, sanoa ironisesti minua nätiksi, vaikka oikeasti tarkoittaa mielessään että "onpas helvetin ruma nainen".
Nykyisin kun joku sanoo nätiksi, ajattelen automaattisesti että hän tahtoo jotakin. Kuten poikaystäväni. Kun hän sanoo kauniiksi, hän haluaa minun siivoavan, tiskaavan, tekevän jotain, ja tehostaa pyyntöä sanomalla että olen nätti.
Naisten sanomat ulkonäkökehut eivät merkitse sitäkään vähää, koska naisten sosiaaliseen kulttuuriin kuuluu kehua toisten vaatteita, hiuksia ja milloin mitäkin, eikä sillä yleensä tarkoiteta mitään, niin vain on tapana tehdä.
Jos minua katsotaan kadulla, luulen että kasvoissani on likaa, että hiukseni sojottavat ylöspäin tai minussa on muuta silmiinpistävää vikaa.
Miten saisin aivoni ja mieleni edes käsittelemään sitä ajatusta, että joku (kuten poikaystäväni) voisi ihan oikeastikin pitää minua nättinä, ilman että alan heti miettiä että mitä minulta nyt halutaan.
Miten saisin ITSENI pitämään itseäni nättinä, tai edes olemaan inhoamatta peilikuvaa niin syvästi, koska haluaisin lakata olemasta masentunut tämänkin asian tiimoilta?
Miten tällaisista traumatyyppisistä pinttymistä päästään eroon...?
Vastaukset 9
Vanhimmat
olet sitä mitä se peili näyttää. Jotkut on kauniita, jotkut söpöjä, jotkut oudon näkösiä, jotkut erikoisen näkösiä. Kaikissa on omat plussat ja miikat. Ja muista, että ne jotka ovat haukkuneet, tuskin ovat olleet itse mitään adoniksia...
Itselläni on ihan samanlainen kiusaamistausta. Kun sitten aikuisena joku tuntematon kehuikin, pidin sitä pilkkana. Mutta miesystäväni sanoihin uskoin, siitä pääsinkin alkuun "kaunistumisessa". En toki voi edelleenkään ylpeillä kauneudellani, koska en realistisestikaan sitä ole, mutta en enää epäile "sinulle on kauniit silmät" -tyylisiä kommentteja.
Kokeile itsesuggessiota. Se tehoaa, vaikka tuntuukin hölmältä. Kun katsot peiliin, etsi itsestäsi ensin hyviä piirteitä. Hoet itsellesi "minulla on kauniit silmät/hiukset/kaunis hymy", mitä vaan. Vakuuta, vaikkakin vastoin omaa uskoasi, että olet kaunis. Ajan mittaan se uppoaa tajuntaasi samalla lailla kuin ne kiusaajien rumuus-väitteet. He valehtelivat sinulle, ja aloit uskoa heitä. Valehetele itsellesi, kunnes uskot itseäsi.
Kauneus ja viisaus ei yhdisty samassa ihmisessä. (olen huomannut)
Esim. missitkin ovat niin kauniita, mutta aika aivottomia.
-tsemppiä ja jaksamista-
Luulisin että yksi oireistasi on että pelkäät että muut tuijottavat sinua, kyyläävät ja katsovat "rumaa" naamaasi. Opettele elämään ilman tätä pelkoa. Kun liikut kadulla, tajua että kukaan ei kyylää sinua. Korkeintaan murrosikäiset pojat.
Pelko pois.
Ihmiset alkaa kyttämään jos sä kyttäät että mitä se kyttää :D
Mä olen jo vuosia kärsinyt kovasta ylipainosta ja olen kokenut olevani ruma, läski jne. Välillä nuoret huutelevat ja haukkuvat. Mutta minulla on mahtava luonne. Sen olen todistanut monessa tilanteessa. Olen tyytyväinen näin.
Sama homma...Joskus yläaste aikana kuulin poikaystävältäni muiden sanoneen minua rumaksi ja tämä silloinen poikaystäväni häpesi liikkua kanssani..
Jäänyt joku trauma, vaikka nykyään kuulee kehuja että olisin"tosi kaunis"sun muuta.
Toisinaan pidän peilikuvastani toisinaan vihaan/inhoan ihan päivästä riippuen, mutta ilman meikkiä en ihmisten seurassa liiku, vaikka näytän kuulemma yhtä hyvätä ilman meikkiäkin. En vain usko.
Aina löydän jotain vikaa naamastani, vaikka olenkin muuttunut noista yläaste ajoista mielettömästi.
Pikkuhiljaa koittanut päästä tästä traumasta eroon. Jokainen katse saa vain ajattelemaan että muut katsovat että ompas ruma yms. vaikka luulen että"vika"on vain pääni sisällä.
Ite oon 13 ja aivan sama ongelma. Kuulen haukkumisia & muutenkin kommentteja pukeutumiseeni ja luonteeseeni. En oo koskaan pitäny itteeni kauniina. Välillä tykkään mun silmienväristä tai huulista, mut sitte alan taas inhota niitä. Kun joku kehuu, niin aattelen et se vaan sanoo niin, et mul tulis hyvä olo. En siis luota enää ihmisiin
Jos joku haukkuu sua niin se sanoo niin vain että sulle tulis paha mieli ja hänelle itselleen parempi olo. Joten ei kannata uskoa niitä haukkumisiakaan. Jos päivästä toiseen hoetaan kuinka ruma muka olet niin ei ole mikään ihme vaan päinvastoin täysin luonnollinen seuraus, että alkaa sitä hokemista itsekin uskomaan. Joten vaihda sen negatiivisen sanonnan tilalle mieleesi jokin positiivinen viesti ja kokeile tuota itsesuggestiota mitä tuolla ylempänä viesteissä ehdotettiin. Itsesuggestioon on olemassa oppaitakin kun kirjastosta etsii. Esim. Alitajuntasi voima, Joseph Murphy.