Jokainen lasta odottava äiti ohjataan neuvolaan. Tuskin löytyy äitiä, joka ei neuvolassa kävisi heti raskauden ilmettyä. Miksei avioliittoon suhtauduta samalla tavalla? Näin itse ensimmäisen kerran naimisiin menneenä, ja silti paljon seurustelleena sanoisin avioliiton ensiaskeltenkin olevan kuin pieni syntymätön vauva, jonka maailmaan saattamiseen ja kasvattamiseen vanhempien eli puolisoiden tulisi kiinnittää huomiota.
Kaikkialta pursuaa seuraavia asenteellisia väittämiä ja viestejä: "Ero on vastaus suhdekiemuroihin", "Jos et saa sitä mitä itse haluat, vaihda parempaan", "tunteita ei voi hoitaa", "rakkaus on tunne, ei tekoja".
Tuntuu siltä, että eroaville on järjestetty apua enemmän kuin suhteessaan kärsiville! Miksi? Apua ei ole saatavilla! Sen todistaa se, että vain harvat kriisiparit hakeutuvat esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskuksen apuun, ja silti sinne on kuukausien jonot!
Mitä ennaltaehkäiseviä toimia näemme järjestetyn yhteiskunnan taholta? Vastaus on EI MITÄÄN ja EI MITENKÄÄN! Kaikenlaisia epämääräisiä parisuhdeapuja on, mutta niissäkin kehotetaan eroamaan ja parisuhdeneuvojat ovat alalle kouluttamattomia ja tähän toimintaan epäpäteviä (esim sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä, kokemusta on).
Missä Suomessa voi opiskella avioliittoterapeutiksi, jotta voisi työllistyä kunnallispuolella? Tuleeko yhtäkään paikkaa mieleen? No enpä uskonutkaan että tulisi! Näitä ei mainosteta, jos niitä edes onkaan. Veikkaan, että useita oppilaitoksia tulee mieleen, jos kysytään, missä voisi opiskella sosiaaliviranomaiseksi, joka huostaan ottaa lapsia.
Sukupuolten välistä kommunikointia ei opeteta. Luojan kiitos itse aloitin tiedon kaivelun jo teininä, ja avusta saan kiittää vapaiden suuntien seurakuntien toimintaa. Nykyinen aviokumppanini sanoi, ettei edes kirkko kiinnittänyt huomiota nuorten seksikäyttäytymiseen tai seurusteluasioihin. Miksi ylipäätään vain seurakunnissa puhutaan puolisonvalinnasta ja liiton hoitamisesta? Miksei valtion taholta tapahdu mitään, kun perhe ja parisuhde ovat yhteiskunnan tunnustettu kulmakivi, joita ilman tämä maa kaatuisi?
Kysykää te teinien vanhemmat nuorisotyöntekijöiltä, miten he kokevat sen, että nuoret on jätetty hoitamaan asiat omin nokkinensa? Veikkaan, että vastaus on synkkää kuultavaa!
Tällä hetkellä tarjotuin vastaus parisuhdeongelmiin on: ERO! Niinpä avioliitostakin, joka alunperin on tehty elinikäiseksi ja kestämään lasten kasvatuksen, on nykyisin helppo erota. Yhteiskunta on ottanut sen kannan, että halvalla päästään, kun rohkaistaan hillumaan avoliitoissa ja aletaan tukea niitä ja tunnustaa avoliittoja juridisesti yhä suuremmilla lakiuudistuksilla. Eroihin ei puututa. Käytännössä tästä tulee kuitenkin häviö sosiaalisesti ja taloudellisesti!
Eroista kärsivien masennus tuo terveyden huollon kustannuksia. Lasten psykiatrian jo nyt epätoivoinen tilanne vain synkkenee ja tulevat sukupolvet ovat vielä tätä nykysukupolveakin enemmän sekaisin. Yhteiskunta joutuu kalliisti maksamaan tästä avo/avio-sekavuudestaan vielä!
Suomi kaipaa elinvoimaisia liikkeitä, jotka ajaisivat ei perheiden vaan PARISUHTEIDEN asiaa. Kun vanhempien parisuhde voi hyvin, toimii lastenkin asiat. Asennekasvatus on aloitettava jo kouluissa ja autettava ymmärtämään, että parisuhde on tärkeä, sitä ei solmita heppoisin perustein ja ennen kaikkea jokaista suhdetta tulisi hoitaa ja, että hoitoon on olemassa VÄLINEET. Nykyisellä koulutuksella Suomessa kasvaa kaljaa hörppiviä, TV:n ääressä löhöäviä saamattomia, epäromanttisia, avio- tai yleensä avomiehiä, sekä itsekkäitä, vaativia, henkisesti epätasapainoisia, nalkuttavia avo- ja aviovaimoja.
Asenteellista kasvatusta voi perustella tutkimuksilla, joilla pystytään osoittamaan avio- ja avoerojen tuomien kärsimysten ja kustannusten yhteyttä. Eli lyhyesti: Me tarvitsemme asennekasvatusta aikuisille ja teineille avioliiton omaehtoisen hoitamisen lisäämiseksi sekä tarvittaessa terapiaan osallistumisen kynnyksen madaltamiseksi. Neuvonta, parisuhdekurssit ja kunnallisesti järjestetyt aviopariviikonloput voisivat olla osallistujille vapaaehtoisia, mutta niihin tulisi ohjata, niistä tulisi tiedottaa. Yhteiskunnan taholta tuleva toiminta tulisi pyrkiä ennen kaikkea tuhoisimpien kriisien ennaltaehkäisyyn.
Ja vielä viimeiseksi: tässä maassa on olemassa vaihtoehto niille, jotka haluavat, ettei heitä avunannolla häiritä ja se on avoliitto! Se on aivan verraton vaihtoehto niille, joille ajatus yhden kumppanin kanssa olemisesta myötä ja etenkin vastamäessä puistattaa. Tällä hetkellä avoliitoissa on kuitenkin hirvittävän paljon ihmisiä, jotka oikeasti ovat tosissaan yhdessä ja haluavat vanheta yhdessä. Jokin on pielessä tässä maassa, kun avioliitto ei houkuta vaan lukeudutaan mieluummin samaan kastiin muiden avoliittolaisten kanssa, joista 90% päätyy eroon ja joista jokainen määrittelee oman "liittonsa" täysin omavaltaisesti mutta vaativat kuitenkin osinkoaan yhteiskunnan tuista! Jokin on myös pielessä, kun puolet avioliitoista päättyy eroon!
Kaikkialta pursuaa seuraavia asenteellisia väittämiä ja viestejä: "Ero on vastaus suhdekiemuroihin", "Jos et saa sitä mitä itse haluat, vaihda parempaan", "tunteita ei voi hoitaa", "rakkaus on tunne, ei tekoja".
Tuntuu siltä, että eroaville on järjestetty apua enemmän kuin suhteessaan kärsiville! Miksi? Apua ei ole saatavilla! Sen todistaa se, että vain harvat kriisiparit hakeutuvat esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskuksen apuun, ja silti sinne on kuukausien jonot!
Mitä ennaltaehkäiseviä toimia näemme järjestetyn yhteiskunnan taholta? Vastaus on EI MITÄÄN ja EI MITENKÄÄN! Kaikenlaisia epämääräisiä parisuhdeapuja on, mutta niissäkin kehotetaan eroamaan ja parisuhdeneuvojat ovat alalle kouluttamattomia ja tähän toimintaan epäpäteviä (esim sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä, kokemusta on).
Missä Suomessa voi opiskella avioliittoterapeutiksi, jotta voisi työllistyä kunnallispuolella? Tuleeko yhtäkään paikkaa mieleen? No enpä uskonutkaan että tulisi! Näitä ei mainosteta, jos niitä edes onkaan. Veikkaan, että useita oppilaitoksia tulee mieleen, jos kysytään, missä voisi opiskella sosiaaliviranomaiseksi, joka huostaan ottaa lapsia.
Sukupuolten välistä kommunikointia ei opeteta. Luojan kiitos itse aloitin tiedon kaivelun jo teininä, ja avusta saan kiittää vapaiden suuntien seurakuntien toimintaa. Nykyinen aviokumppanini sanoi, ettei edes kirkko kiinnittänyt huomiota nuorten seksikäyttäytymiseen tai seurusteluasioihin. Miksi ylipäätään vain seurakunnissa puhutaan puolisonvalinnasta ja liiton hoitamisesta? Miksei valtion taholta tapahdu mitään, kun perhe ja parisuhde ovat yhteiskunnan tunnustettu kulmakivi, joita ilman tämä maa kaatuisi?
Kysykää te teinien vanhemmat nuorisotyöntekijöiltä, miten he kokevat sen, että nuoret on jätetty hoitamaan asiat omin nokkinensa? Veikkaan, että vastaus on synkkää kuultavaa!
Tällä hetkellä tarjotuin vastaus parisuhdeongelmiin on: ERO! Niinpä avioliitostakin, joka alunperin on tehty elinikäiseksi ja kestämään lasten kasvatuksen, on nykyisin helppo erota. Yhteiskunta on ottanut sen kannan, että halvalla päästään, kun rohkaistaan hillumaan avoliitoissa ja aletaan tukea niitä ja tunnustaa avoliittoja juridisesti yhä suuremmilla lakiuudistuksilla. Eroihin ei puututa. Käytännössä tästä tulee kuitenkin häviö sosiaalisesti ja taloudellisesti!
Eroista kärsivien masennus tuo terveyden huollon kustannuksia. Lasten psykiatrian jo nyt epätoivoinen tilanne vain synkkenee ja tulevat sukupolvet ovat vielä tätä nykysukupolveakin enemmän sekaisin. Yhteiskunta joutuu kalliisti maksamaan tästä avo/avio-sekavuudestaan vielä!
Suomi kaipaa elinvoimaisia liikkeitä, jotka ajaisivat ei perheiden vaan PARISUHTEIDEN asiaa. Kun vanhempien parisuhde voi hyvin, toimii lastenkin asiat. Asennekasvatus on aloitettava jo kouluissa ja autettava ymmärtämään, että parisuhde on tärkeä, sitä ei solmita heppoisin perustein ja ennen kaikkea jokaista suhdetta tulisi hoitaa ja, että hoitoon on olemassa VÄLINEET. Nykyisellä koulutuksella Suomessa kasvaa kaljaa hörppiviä, TV:n ääressä löhöäviä saamattomia, epäromanttisia, avio- tai yleensä avomiehiä, sekä itsekkäitä, vaativia, henkisesti epätasapainoisia, nalkuttavia avo- ja aviovaimoja.
Asenteellista kasvatusta voi perustella tutkimuksilla, joilla pystytään osoittamaan avio- ja avoerojen tuomien kärsimysten ja kustannusten yhteyttä. Eli lyhyesti: Me tarvitsemme asennekasvatusta aikuisille ja teineille avioliiton omaehtoisen hoitamisen lisäämiseksi sekä tarvittaessa terapiaan osallistumisen kynnyksen madaltamiseksi. Neuvonta, parisuhdekurssit ja kunnallisesti järjestetyt aviopariviikonloput voisivat olla osallistujille vapaaehtoisia, mutta niihin tulisi ohjata, niistä tulisi tiedottaa. Yhteiskunnan taholta tuleva toiminta tulisi pyrkiä ennen kaikkea tuhoisimpien kriisien ennaltaehkäisyyn.
Ja vielä viimeiseksi: tässä maassa on olemassa vaihtoehto niille, jotka haluavat, ettei heitä avunannolla häiritä ja se on avoliitto! Se on aivan verraton vaihtoehto niille, joille ajatus yhden kumppanin kanssa olemisesta myötä ja etenkin vastamäessä puistattaa. Tällä hetkellä avoliitoissa on kuitenkin hirvittävän paljon ihmisiä, jotka oikeasti ovat tosissaan yhdessä ja haluavat vanheta yhdessä. Jokin on pielessä tässä maassa, kun avioliitto ei houkuta vaan lukeudutaan mieluummin samaan kastiin muiden avoliittolaisten kanssa, joista 90% päätyy eroon ja joista jokainen määrittelee oman "liittonsa" täysin omavaltaisesti mutta vaativat kuitenkin osinkoaan yhteiskunnan tuista! Jokin on myös pielessä, kun puolet avioliitoista päättyy eroon!
Vastaukset 8
Vanhimmat
kenties jonkin sortin uskovainen kun sua näkyy ahdistavan noin kovin tuo avoparien "hilluminen" :D Voi hyvänen aika! Minä olin mieheni kanssa avoliitossa vuosia opiskeluaikoina kun asuimme yhdessä ja ei ollut aikomusta silloin vielä avioitua kesken opiskelujen. Avioiduimme vasta kun saimme opiskelut opiskeltua ja molemmat olimme työelämässä ja halusimme saada lapsiakin. Ei meillä ollut sen kummempaa hillumista tuo avoliitossa eläminen kuin nyt avioliitossa eletty arki. Naimisissa olemme olleet nyt kymmenisen vuotta ja yhdessä yhteensä avoliittovuodet mukaan laskettuna 15 vuotta. Lapsia kaksi. Ei ole ero käynyt mielessä kun olemme onnellisia yhdessä. Onhan se varmasti hyvä jos olisi apua erokriisissä painiville aviopareille mutta ei avioliittoa tai parisuhdetta varten voi käydä mitään kouluja! Kyllä se arkielämä on opeteltava elämällä ja olemalla yhdessä.
Joo mutta kun suurin osa ei näytä tajuavan. Ensimmäiset ongelmat parisuhteessa niin erotaan tai aletaan käymään vieraissa. Ihmiset ei jaksa/viitsi/osaa tehdä töitä parisuhtreen eteen, kaikki pitäisi vain tulla tyhjästä ja tapahtua ihan itsestään. Toki niillä, jotka joko aktiivisesti etsineet tietoa parisuhteen rakentamisesta tai ovat luonnostaan toisia huomioivaa (ja onnekasta nlöydettyään sen oikean kumppanin) sorttia löytyy, mutta valitettavasti erotilastojenkin valossa voi huomata että näin ei ole useimmissa tilanteissa. Ja kun täälläkin on katsellut keskusteluja niin moneen ongelmaan auttaisi kun kumppanit keskustelisivat kunnolla ja rehellisesti keskenään mutta tätäkään ei ole taidettu oppia eikä jostain syystä tunnuta oppivankaan. Myös pettymyksiä ei osata käsitellä tai sitä ettei parisuhteessa voi aina kaikki mennä oman pään mukaan kun yhteiskunta korostaa minä eikä me ajatusta.
Mäkin kannatan 'terapian' tai kurssien järjestämistä niin että niitä tarvitsevat saisivat apua helposti ja nopeasti. Eihän niille tietenkään niiden tarvitsekaan mennä, jotka tuntevat parisuhteensa olevan ihan kunnossa :)
Työtkin oppii tekemällä, mutta silti niitä varten käydään kouluja.
Tilastot, tämä palsta ja jonot perheasianneuvottelukeskukseen ilmaisevat selvästi, että a) ihmiset eivät opi arjessa vaan tuhoutuvat arjessa ja b) kouluihin pyrkiviä on enemmän kuin koulutusta on tarjolla.
Teidän avioliittonne on näitä harvinaisia poikkeuksia, joissa asiat osataan tehdä hyvin. Jos puolet liitoista päättyy eroon, niin kuinkahan pieni prosentti siitä jäljellä olevasta puoliskasta elää yhtä onnellisina kuin te? Sitten on näitä tarinoita, joita täälläkin on, että 10 vuotta aviossa on mennyt hyvin ja sitten ollaan kysymysmerkkinä, kun yhtäkkiä meneekin päin helvettiä.
Minua ei ahdista avohillujat, koska se vaan hyvä, että avoilijoille ja vielä aviota pohdiskeleville on omat kuvionsa. Monethan käyttävät avoliittoa avioliittokoulunaan.. testataan onko kaverista aviopuolisoksi. Ongelmana vain on, joka täälläkin palstalla näkyy, että aika moni etenkin naisista jää sitten turhaan odottamaan sitä avioitumista :)... Avoliitossa kun molemmilla voi olla ihka omat sääntönsä ja käsityksensä siitä, mitä avoliittoon kuuluu sen lakipykälän lisäksi, että samaa leipää syödään olematta sukua ;) Mutta se ei kuulu tähän keskusteluun. '
Hyvä että sinulta tuli sentään joku kommentti itse aiheesta. Toteat siinä ylimalkaisesti, ettei kouluissa opi avioelämää. Miksi sitten niin moni saa avun avioliittoleireiltä, joissa opetellaan perusteita ja tarpeista asiaa, tai sitten ihan HC-terapioissa, joissa tyyliin käsketään pyytämään toiselta anteeksi asiaa X? Katselin kerran YLE:n suomalaista TV-dokumenttia aiheesta, jossa terapiapariskunta käytti muiden muassa tätä metodia. Heidän terapiaansa sitoutuneilla kriisipareilla eroprosentti oli alle kymmentä, joka on aika hyvin verrattuna 50%:n. Hyötyä kouluista näyttäisi siis olevan ja kovasti on tilausta.
siinä hyvä kun on ns. tulehtunut ja riitaisa elämänmeno jo meneillään siinä parisuhteessa, niin noilla ns. avioliittoleireillä ym. voi saada apukonsteja miten ns. viheltää se riita poikki ja voimia alkaa selvittää niitä syitä syviä. Lisäksi uskoisin, että tuota onnistumisprosenttia kasvattaa se totuus, että varmasti noille leireille hakeutuu pareja, joilla on valmiiksi motivaatioita yrittää parantaa sitä tilannettaan ja halua kenties yrittää jatkaa avioelämää eikä vain erota. Mutta luulisi sen auttavan kun olisi sitä apua saatavilla kun se kriisi tai erouhka tulee ajankohtaiseksi joillekin pareille.
Tottahan se on, että koulutusta vaaditaan töihin mutta ne työt oppii tekemällä käytännössä. Kuitenkin tuntuu jotenkin väkisin väännetyltä opilta "kouluttaa" etukäteen tulevia aviopareja avioelämään ja perhe-elämään. Onhan se hyvä saada tietää jotain ongelmanratkaisukeinoja riitatilanteisiin tai kehotusta puhumaan asioista ja pitämään niin tunnepuolen kuin fyysisenkin hellyyden ja rakkauden osoituksia yllä parisuhteessa. Kuitenkin tällä meidänkin lyhyellä (15v.) yhteiselomme kokemuksella voin sanoa, että on asioita joihin ei voi yksinkertaisesti aina valmistautua. Haasteita tulee vastaan esim. iän myötä, lasten synnyttyä, voi tulla työttömyyttä, sairastumisia jne. Kukaan ei voi tietää eikä onneksi tarvitsekaan tietää etukäteen miten elämä menee.
järkevää tekstiä!
Jos parisuhde ei toimi ilman terapeuttia niin ei toimi terapeutillakaan. Ei ole mitään järkeä maksaa toiveikkaana jollekkin terapeutille useiden kymppien tuntiliksaa kun voi parikin voi yhdessä miettiä missä mättää. Ei se keskustelu ole niin vaikeeta ja jos on niin vaikeeta että ei pystytä rakentavasti keskustelemaan, niin sitten voi heittää haskat naulaan. Jos toinen osapuoli ei ymmärrä ja halua edes kuunnella mikä toista rassaa niin ei se silloin mitään rakkautta ole.
Jos avioelämästä ei tunnu tulevan mitään niin on ihan turha pitkittää molempien tuskaa. Lisäksi kusipäistä käytöstä ei tarvi kummankaan osapuolen katsoa.
Nyky-yhteiskunnan terapeutit ruokkivat vain tyhmyyttä lisää kun itse ei osata hoitaa asioita ja kaikkeen tarvisi olla kysymässä neuvoja. Terapeutti on vähän niinkuin isän ja äidin korvike joka asettaa lapselle rajat ja terapeutin huomassa ihminen ei välttämättä koskaan kasva aikuiseksi.
Suhteen on oltava mukava, romattinen ja molemmin puolin tyydyttävä. Jos näin ei ole kannattaa mennä itseensä ja ihan itse miettiä että hei mikä tässä mättää. Jos ei osaa sanoa mikä mättää niin rohkeasti hakemaan apua ilmaiseksi paikallisesta mielenterveystoimistosta.
Jos molemmat eivät ole sitä mieltä että olisivat valmiita avioliittoon, niin sitten todellakin on fiksumpaa vähän lykätä sitä naimisiinmenoa. Voi voi jos toinen siinä vähän pettyy kun toinen ei halua vielä naimisiin, mutta ei ole mitään järkeä mennä naimisiin puoliväkisin. Isot tilastolliset eroamismäärät johtuvat juuri siitä että taunot ovat menneet tai menevät epäsopivan kumppanin kanssa naimisiin. Joten tarkkuutta kumppaninvalinnassa niin ei avioerotkin vähenevät. Lisäksi ei nyky-yhteiskunnassa ole mikään pakko mennä naimisiin ja avoliitossakin voi elää yhdessä vaikka koko iän.
Ja HETI! Kertausharjoitukset aluksi kerran vuodessa, sitten 5:n v:n välein.
Vihtori rähjää välillä täälläkin: Pahan ilman lintu ja ilon pilaaja:
Kyllä se piru vie olisi tarpeen jo lukiossa, kouluaineena.
Meidän elintasomme ja elinympäristömme on muuttunut niin nopeasti, että valtava avioerojen määrä selvästi alkaa heikentää yhteiskuntarakenteita.
Jos olet eri mieltä, niin ENSIN ajattele, onko lasten parempi kasvaa OMIEN vanhempien kanssa, kuin ns. 'uusperheissä'? Jota käsitettä Vihtori vihaa.
Sanotaan siitä mitä tahansa, niin kysykää sitä lapsilta.
Geenivaihtuvuus ei mielestäni asiaa korjaa.
Olen kiusannut yhteiskuntaa jo aika tavalla asialla, myös tällä palstalla ja kysyn TAAS:
MIKSI avioliitto sitten ylipäätään on lainkaan olemassa? Jos sillä ei olisi mitään muuta tarkoitusta, kuin ns. 'aikuisviihde'? Sitä varten ks. tätä:
http://www.alkuperamme.blogspot.com/
Ei ihan ajankohtainen juttu, mutta siihen perustuu koko juttu.
Sillä olen kiusannut jo aika monia. Jos kuka tahansa pystyy kumoamaan väitteeni, niin tehköön sen.
Tv: Vihtori Pönttis HPTM. Kaikkien kiusankappaleitten perikuva.