Erottu on kohta puoli vuotta sitten. Mies lähti toisen naisen luo ja lähdön jälkeen oli pakko arvioida uudestaan koko suhde. Aikaisemmin ihan kohtuulliselta tuntunut olikin kehno, kun selvisi tiettyjä asioita. Samalla ymmärsin, että olisin itse epätoivon vimmalla halunnut säilyttää sen kehnonkin suhteen ja sen takia en osannut/uskaltanut kovin isosti tuoda julki asioita, joihin itse olisin kaivannut parannusta.
Ero on tavallaan uusi mahdollisuus. Luulisi, että olen helpottunut ja vapautunut. Sen sijaan itku- ja raivokohtauksia tulee vieläkin melkein joka päivä. En ymmärrä, miten eron tekeminen ottaa henkisesti näin koville. Mielessä pyörivät ne suhteen ikävät tilanteet ja asiat ja itken sitten niitä, vaikka järjellä ajatellen minunhan pitäisi iloita, kun ne ovat menneisyyttä. Itken esim. sitä, etten puolisolta saanut juurikaan hellyyttä tai läheisyyttä, vaikka sitä kaipasin ja joitain kertoja pyysinkin. Tai sitä, että puoliso jätti minut yksin yhden sairauden kanssa, vaikka olisin tarvinnut häneltä tukea (sairaus ei ole vakava, mutta sen oireet ovat sillä lailla kiusalliset, että vaikuttivat esim. seksielämäämme).
Ymmärtäisin surun, jos muistelisin auvoisia yhteisiä hetkiä, mutta sitä auvoa ei kovin paljon ollut. Ei kyllä ollut selkeää väkivaltaakaan (tai alkoholisimia), mutta kaksi tunteiltaan rikkinäistä ihmistä, miehen rikkinäisyys ilmeni kovuutena ja minun rikkinäisyyteni taas yliherkkyytenä. Analysoivaa tekstiä aiheesta voisin kirjoittaa kirjakaupalla, mutta tunnepuoleen se ei taida vaikuttaa. Miten tästä ylös?
Ero on tavallaan uusi mahdollisuus. Luulisi, että olen helpottunut ja vapautunut. Sen sijaan itku- ja raivokohtauksia tulee vieläkin melkein joka päivä. En ymmärrä, miten eron tekeminen ottaa henkisesti näin koville. Mielessä pyörivät ne suhteen ikävät tilanteet ja asiat ja itken sitten niitä, vaikka järjellä ajatellen minunhan pitäisi iloita, kun ne ovat menneisyyttä. Itken esim. sitä, etten puolisolta saanut juurikaan hellyyttä tai läheisyyttä, vaikka sitä kaipasin ja joitain kertoja pyysinkin. Tai sitä, että puoliso jätti minut yksin yhden sairauden kanssa, vaikka olisin tarvinnut häneltä tukea (sairaus ei ole vakava, mutta sen oireet ovat sillä lailla kiusalliset, että vaikuttivat esim. seksielämäämme).
Ymmärtäisin surun, jos muistelisin auvoisia yhteisiä hetkiä, mutta sitä auvoa ei kovin paljon ollut. Ei kyllä ollut selkeää väkivaltaakaan (tai alkoholisimia), mutta kaksi tunteiltaan rikkinäistä ihmistä, miehen rikkinäisyys ilmeni kovuutena ja minun rikkinäisyyteni taas yliherkkyytenä. Analysoivaa tekstiä aiheesta voisin kirjoittaa kirjakaupalla, mutta tunnepuoleen se ei taida vaikuttaa. Miten tästä ylös?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen vähän samantyyppisessä tilanteessa, ja itse olen todennut, että surut on surtava ja itkut itkettävä, vasta sitten on iloitsemisen vuoro. Mua auttaa ystävien kanssa puhuminen, puhuminen ja puhuminen, päiväkirjan kirjoittaminen, pienten mukavien asioiden tekeminen ja arkirutiineista kiinnipitäminen. Yritän houkutella itseni esim. syömään terveellisesti, käymään kävelyillä ja lepäämään riittävästi. Mulle on tullut hyvin tärkeäksi muun muassa juuri se tunne, että pidän itsestäni huolta...
on lohduttavaa kuulla kuinka muut selviävät. kiitos rohkaisevasta viestistä.
Aika teke tehtävää ja anna itsellesi aika surra asioita ja se on ihan normaalia käydä läpi niin huonot kuin hyvät asiat..Itse olen suhteessa ollut jossa kohdeltiin vielä pahemmin..Pitää osata antaa anteeksi niin itselle kun toiselle ja jatkaa elämää..Kaikki ei tapahdu kerralla se vaati oman aikanssa.
Elä ole itselle liian ankara..
Puhu ystävien kanssa,elä sulje asioita sisällesi..Etsi ne hyvät puolet itsestäs..
Kyllä se aika parantaa haavat tavalla tai toisella,ainakin toivon..
samat tuntemukset, kuin sinulla. Niin tuttua tekstiä. Mieheni lähti myös toisen matkaan, vanhemman naisen. Yhdessä ehdimme olemaan 12 vuotta.
Minulla myös sairastelua, ja samaa voisin sanoa myös tuolta osin, että olimme kaksi rikkinäistä ihmistä (hyvin puit sanoiksi tuon.) Minä herkkä ja mies sellainen, jonka oli todella vaikea puhua tunteistaan. Tosin mies taisi sitten lopulta kasvaa ulos lapsuuden traumoistaan, ja ymmärrän sen kyllä hyvin, että halusi sitten paeta suhteestamme, joka oli monilta osin vaikea.. (tosin oli meillä hyviäkin aikoja, välitimme/ja välitämme kyllä toisistamme, joka ei vieläkään ole loppunut miehenkään osalta kokonaan... olen sen huomannut kun joskus vielä yhteyksissä olemme)
Itsekin suren ihan hirveästi, ja minä näen asian niin, että suren menetettyä mahdollisuutta... en kaipaa ollenkaan menneitä aikoja, vaan sitä, että jos itsekin olisin ollut ehjempi ja tasapainoisempi ihminen.. (jota kohti olen jo ollut viime vuosina menossa, hitain askelin mutta kuitenkín)... niin uskon että suhteemme olisi vielä voinut muuttua hyväksi. Ja olisimme voineet esim. saada lapsen, jota aivan viime vuotena jo toivoin.
Suren sitä, että menetin mahdollisuuden.. en ehtinyt kasvaa tasapainoiseksi ja itsensä hyväksyväksi ihmiseksi, jolloin suhteellamme olisi ollut mahdollisuus parempaan. Mahdollisuushan taisi nyt mennä, kun miehellä on uusi nainen, johon on kai rakastunut.
Ja tottakai suren myös juuri tuota, että hän noin vain vaihtoi minut toiseen, puhumatta mitään etukäteen.. (vaikka vaikeaa välillä olikin, en osannut odottaa, että hän jättäisi minut.)
mutta näin kävi.. ja sureminen on varmastikin aivan normaalia suhteen loppumisen jälkeen.. sureepa sitten mennyttä aikaa tai menetettyä mahdollisuutta. Ja erohan on yhden elämänvaiheen päättyminen, ja sitä on luonnollista surra.
Mutta toivoisin kyllä jo itsekin surun hellittävän... erostamme on myös pian puoli vuotta.
niinpä! Olen miettinyt sitä, miksi jatkoin suhteessa vaikka jouduin nieleskelemään omia tarpeitani ja toiveitani. Roikuin kiinni siinä mahdollisuudessa, että molemmat muutumme. Nyt tuntuu pahalta se, että muutos suuntautui miehellä ihan toisaalle - hän kun päätti vaihtaa lennossa naista ja aloittaa uuden, "erilaisen" suhteen. No, en tiedä siitä uudesta suhteesta juurikaan, mutta näen meidän suhteemme menetetyt mahdollisuudet.
Ero tuli yllättäin, yhdessä oli oltu seitsemisen vuotta (yhdessä asumista kylläkin vähemmän aikaa, vain neljä vuotta). Voin kuvitella, että joissain suhteissa puhutaan vuosikausia eroamisesta, mutta silti pysytään yhdessä. Meillä ei puhuttu erosta, silti erottiin.
Sitäkin suren, että ero tuli kannaltani niin tylyllä tavalla. Mies lähti saman tein eroilmoituksensa jälkeen muualle nukkumaan ja minä jäin vielä joiksikin viikoiksi yhteiseen kotiin, kunnes löysin uuden asunnon.
Olen myös aika kaunainen miehelle, sillä hän onnistui äitinsä takauksilla jäämään yksinään asumaan meidän entiseen kotiin (kolmio) ja selvisi arjestaan pienemmillä mullistuksilla. Tuntuu, ettei hällä muuta tapahtunut, kuin nainen vaihtui. Mulla meni pari kuukautta sumussa, ensin oli hirveä henkinen hätä, kun koti meni alta. Sitten otin suunnilleen ensimmäisen tarjotun kämpän, ei tämä ole sitä mitä olen asumiselta halunnut, mutta ei sentään pahin mahdollinen... Vieläkin on pikkutavarat kaaoksessa, kun ei jaksa eikä huvita järjestää niitä.
En ole kuukausiin ollut miehen kanssa missään tekemisissä. Tänään postitin hänelle pari häneltä saamaani korua takaisin. Aamuisen vihakohtauksen seuraus... No, en kumminkaan kirjoittanut herjakirjelmää saatteeksi.
Olen niin surullinen lukiessani näitä kirjoituksia...
Toivon sydämestäni teille kaikille parempaa huomista!
Täällä on sama juttu, narsistilla on heti uusi suhde. Tapasi tuon naisen päihdehoitojaksolla ja kylläpäs on viestit lentäneet syyskuun jälkeen. Kun sain eron vihdoin aikaan, niin heti oli kiitämässä tuon samankaltaisen alkoholistinaisen luokse. Miks sit haikailen perään? Se on tämä saamarin tyhjyys, joka on läsnä koko ajan kodissani. Hän ei enää ole vastassa työpaikaltani, ei tule illalla viereeni, ei laita niitä lukemattoman useita viestejä päivittäin. Ei ole pyöräilykaverina, ei lenkillä eikä hiihtämässä kanssani. Tämä kaikki satuttaa. Itse halusin poikki. Nyt tulee tärkeimmät : nyt saan tavata lapsen lastani tosi paljon, aloitin uuden jumppatunnilla käynnin. Zumba. Se on tosi ihanaa, kun musiikki vie kaikki surut kauas poissa ja mieli tulee pirteäksi. Edes sen tunnin jonka olen siellä. Otin yhteyttä ystävättäreeni, jonka kanssa on ollut viisi vuotta hiljaista. Tänään olimme syömässä ulkona. Kaikki pitää vain tehdä itse. Ei auta jäädä märisemään päiviksi kotiin. Eikä missään tapaukksessa saa vastata hänen puheluun taikka itse soittaa hänelle. Ei . Uskokaa itseenne, ja itkekää silloin kun se siltä tuntuu. Vollotin ja kyyneleet valuivat. Ikävöin. Mutta samalla muistan taas kaikki ne kauhut lomat etelässä kun viinaa meni monta pulloa ja herääminen oli ensiapupolilla ja voi sitä kusen hajua hotellihuonessa, jossa jouduin asumaan kun ei olut rahaa vaihtaa hotellia. Tämäkin kaksi kertaa ja vielä haikailen tuota miestä. Ja pohjoisessa samanlainen loma - viinaa viinaa, sekoilua sekä muistan ne rumat sanat vartalostani, jotka hän suutuksiissaan antoi tulla. Sitten vielä ihmettelee kun en ole kuukauteen suostunut samaan sänkyyn alasti. Tämä tyttö on nyt päättänyt että vaikka yksin mutta takaisin en sitä ota. Työssä pitää jaksaa ja sekin on kauhiaa kun palaan kotiin eikä ole häntä. Jaksan, jaksan, pääsen irti. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kun kaikki läheisenikin kärsivät tuosta suhteestamme. Nyt voimia teille samankaltaisessa tilanteessa oleville. Uutta verta suoneen, siis uusi harrastus. Vaikk kirjastoon .... käsityöpajalle...ihan mitä vain ja tutustumaan uuteen ihmiseen (vaikka jumppakaveriin) ja viettämään aikaa hänen kanssaan. Se elämän lanka palaa ja sitä on pidettävä liekeissä. Oman itsemme vuoksi. Kyllä se jokin aurinko aina risukasan allekin paistaa.
meistä kellään :( Kiitos kun olette kirjoittaneet. Mulla välillä tulee sellaisia epätoivoisia hetkiä, jotka eivät suoraan ole epätoivoa erosta, vaan enemmänkin itsesyyttelyä ja turhautumista siitä, etten ole päässyt tunnetasolla irti siitä vanhasta suhteesta. Pelkään, etten tule pääsemäänkään irti. Mun ex joskus kipeyksissään retosteli, etteivät hänen ex-naisensa ole yksikään päässeet hänestä yli, hän on niin vaikuttava persoona. Vaikka tiedän, että tuo hänen sanomansa oli lähinnä oman egon pönkitystä, niin mitäs minä teen nyt? Kelaan sitä vanhaa, seitsemäs kuukausi alkoi juuri...
Tuntuu myös vaikealta enää puhua ystävien kanssa erosta, kun niistä varsinaisista erotapahtumista on aikaa, eikä sen jälkeen ole mikään muuttunut, ei ole edes tavattu sen jälkeen, kun muutin tähän omaan kämppään.
Olen jotenkin kade, kun aina jossain joku ilmoittaa eronneensa ja toteaa, että se oli siinä sitten, hän suuntasi kohti uutta ja tulevaisuutta saman tein. Tuntuu, että tulevaisuus haihtui erossa, vaikkei meillä mitään isoja konkreettisia suunnitelmia ollutkaan. Olin kumminkin luullut, että meillä olisi yhteinen koti ja jollain lailla yhteinen arki. Olen aika paljon ollut yksinäni, olin karvan yli 30, kun aloin seurustella ex:n kanssa. En osaa yksin olemisesta löytää kovin paljon riemua, sillä olen asunut ja elellyt yksin suurimman osan elämääni. Pakko sanoa, että on ankeaa tulla kotiin, jossa ei asu kukaan muu kuin minä. Ei voi jakaa asioita (vaikka työpäivän tapahtumia) kenenkään kanssa. Voin kyllä tehdä, mitä mieleen juolahtaa - mutta toi mun päättynyt suhde oli aika vapaa, joten silloinkin saatoin tehdä omia juttujani vapaasti ja oli kumminkin se toinen ihminen lähellä.
Anna itselles aikaa! Ei seitsemän kuukautta ole vielä paljon, kun kyse on kuitenkin ihan koko elämää ja olemista koskettavasta suuresta muutoksesta. Itselläni toipuminen tuntuu tapahtuvan pala kerrallaan, ja takapakkiakin tulee aina välillä. Jotenkin niin, että perille ei voi päästä ennen kuin on tehnyt koko matkan...
En usko, että kukaan oikeasti pystyy poukkaamaan suoraan erosta kohti uusia haasteita, ellei ole jotenkin vakavasti tunnerajoitteinen. Toisaalta tuollainen "ei tunnu missään" -puhe saattaa olla myös yksi keino selvitä pahasta olosta, ja ne tunteet tulevat sitten joskus myöhemmin, kun niitä ehkä pystyy käsittelemään.
Yhteisestä kodista ja turvallisesta arjesta luopuminen on tavattoman vaikeaa. Mulle tulee suurin ikävä miestäni aina silloin, kun puuhaan jotain pientä keittiössä - nytkin asian ajatteleminen saa melkein kyyneleet silmiin. Tunnistan hyvin myös tuon asioiden jakamisen tarpeen. Hyvät ystäväni eivät lainkaan pahastu, kun tuollaisissa oloissa soitan tai menen käymään ja juttelemaan hetkeksi.
Välillä tuntuu, etten ollut edes kunnolla sopeutunut yhdessä asumiseen (neljä vuotta asuttiin yhdessä, niistä viimeiset kaksi naimisissa). Nyt taas "pitäisi" jo olla tyytyväisesti yksinään omassa taloudessa.
Mun ex ainakin yrittää tuota suhteesta toiseen poukkaamista. Tästä hetkestä en tiedä, mutta silloin kun olin muuttanut, niin tämä uusi rakkaus tuli samana viikonloppuna meidän entiseen yhteiseen kotiin "kiillottamaan paikkoja". Näin ainakin ex mulle sanoi. Ex:n elämä ei tietysti enää minulle kuulu, mutta tämäntapaisista hajalausahduksista on tullut sellainen olo, että olin ex:lle kuin joku kotitaloushyödyke, joka vaihdettiin parempaan. Tietty hyvä päästä pois suhteesta, jossa toinen on suhtautunut minuun noin pinnallisesti...
On kai vähän oma vika, etten ole ystävien kanssa tottunut joka päivä tai edes joka viikko kuulumisia vaihtamaan. Kukaan ei asu tässä ihan lähellä ja kaikilla on työ- ja perhekiireensä. Silloin kun olen surkealla päällä, ei ole voimia ottaa yhteyttä - pelkään, ettei toisella kumminkaan olisi aikaa kuunnella. Siksi siis täällä kirjoittamassa nyt...
Ja tännehän minäkin päädyn aina välillä kirjoittelemaan, vaikka yhteyden ottaminen ystäviin on ihan mahdollista. Tuntuu, että juuri nyt haluan puida asioita mahdollisimman monella tavalla, puhumalla, kirjoittamalla ja vaikka pahus vieköön piirtämällä, jos niikseen tulee. Mulle on tuottanut hiljaista tyydytystä myös vanhojen tavaroiden, papereiden jne. järjestely ja se, että olen saanut samalla luovuttua paljosta turhasta roinasta.
Tyytyväisyyttä en ole oikeastaan osannut edes tavoitella. Se tulee sitten joskus, ja varmasti aika pienimuotoisena alkuun. Suhteesta irti pääseminen on yllättävän vaikeaa. Aikanaan arvelin, että tämän suhteen päättyminen voisi olla helpottavaakin, sillä meillä on ollut paljon hankalia asioita. Jotenkin niistä päästiin yli. Mun mielestäni usein sen takia, että itse annoin periksi ja tingin tarpeistani... Nyt tulee tietysti väistämättä mieleen kysymys, kannattiko se. Ei tainnut kannattaa. Ja silti kaipaan entistä elämääni takaisin monta kertaa päivässä.
No, eksäsi vauhti kuulostaa kyllä jokseenkin nopealta. Onhan hänellä tietysti ollut enemmän sopeutumisaikaa, kun on aloittanut uuden suhteen ja ehtinyt viedä sen niin pitkälle, että uusi rakkaus on jo kotitalouskonevaiheessa. Ei kai siinä muuta voi tehdä kuin antaa toisen mennä, jos on mennäkseen.
Joka päivä odotan ja toivon, että pääsisin ylös tästä, mutta en vaan pääse... Tai siis kykenen nukkumaan, syömään, käymään töissä ja lhuolehtimaan kissoistani, mutta siihenpä se eläminen sitten jää, suunnilleen.
Tuntuu erityisen kipeältä se, että olen nyt jälkikäteen tajunnut, miten huonosti itse annoin itseäni kohdeltavan päättyneessä suhteessa. Kun mies naureskeli mun toiveilleni tai osoitti niiden olevan mahdottomia toteuttaa, niin olin heti itse samaa mieltä... Aivan käsittämätöntä itsensä hylkäämistä. Häpeän omaa käytöstäni, se oli lähinnä mielistelyä.