Hei! löytyisiköhän täältä ketään, joka omaisi samankaltaisia "käyttäytymishäiriöitä" kuin minä? Olen 30-vuotias nainen ja silti tuntuu, että käyttäytyy kuin lapsi ihmissuhteissa. Minulla oli kaikinpuolin ihana sulhanen ja parisuhde, mutten voinut olla sabotoimatta sitä vähän väliä. Päästin suustani inhottavia asioita, alentavia kommentteja. Pelkäsin, että toinen lähtee luotani, vaikkei siihen ollut mitään todellista syytä. Käyttäydyin usein todella huonosti, kohtelin toista kuin ilmaa välillä. Halusin tehdä toisen olon epävarmaksi. Kun kaikki oli ihan hyvin, minulle tuli jonkinlainen pakonomainen tarve horjuttaa kaikkea ja vasta siinä vaiheessa kun toinen itkee tuskissaan, minut valtasi levollisempi olo. Nautin siitä kun sain lohduttaa, tai toisin päin, minä itkin ja hän lohdutti. Ikään kuin olisin vasta siitä primitiivireaktiosta uskonut, että hän rakastaa oikeasti. Totta kai hän sitten lopulta väsyi tähän kaikkeen ja lähti. Tunnen itseni todella hirviömäiseksi ihmiseksi ja olen miettinyt syitä käytökseeni. Lapsuudessani minulla ei ollut isää, eikä juuri äitiäkään läsnä, asuin usein isovanhemmillani, sillä isäpuoleni ei oikein hyväksynyt minua ja pelkäsin häntä usein. Myös seksuualista ahdistelua oli kuvioissa. Käynkö uudestaan läpi jotakin traumaa, jonka puran nyt aikuisena siihen, joka on tärkein ja läheisin minulle? Voikohan minusta vielä rakentua ihminen?
persoonallisuushäiriö?
avama
6398
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kannattas mennä lääkäriin, psykologille .. keskustelemaan asioistasi.
Heippa! Tuntuu aika samantyyppistä meillä olevan. Kolmen kanssa olen seurustellut pidempään / asunut avoliitossa ja yhden kanssa sitten niitä lapsiakin. Ensimmäistä kohtelin ku mitäkin rättiä ja lopuksi pidin peliä toisen miehen kanssa ja semmosta vehtaamista ja sitten jätin tämän tosi mukavan ja kiltin ja ihanan miesystäväni. Tuntui, ettei hän välittänyt musta riittävästi, vaikka itki ja suri näitä asioita ja olisi halunnut kihloihin mennä. Jotenkin olisin kaivannut jotain isompaa reaktiota?????!!!
Toinen suhteeni oli erilainen, koska mies oli narsistinen ja ongelmat olivat vakavia suhteessamme. Olin paljolti ja koko ajan lisääntyvästi pelossa, enkä ihan niin paljon uskaltanut? temppuilla. Jatkuvia riitoja oli sekä väkivaltaa, henkistä ja fyysistä.
Viimeinen suhteeni oli paras jos aikuisten ihmisten käyttäytymistä ajatellaan. Alkuun välillä huusin, kiukuttelin ja hain huomiota (itsekin käsitin kyllä, viimeistään jälkikäteen), mutta mies sanoi riittävän monta kertaa että hän haluaa että opin puhumaan rauhallisesti näissä ristiriitatilanteissa koska haluaa olla aina kanssani. Tunsin oloni turvalliseksi hänen kanssaan, en pelännyt pettämistä, ja kiukutteluita oli kuitenkin ja juuri kuvailemaasi lohdutetaan ja itketään- kuviota. Mutta hän jotenkin kyllä yleensä tuntui heti jo kun minulla se "vaihde" lähti käyntiin, tajusi että tää on tätä ja heti vaan halasi ja sanoi jotain tyyliin, no mitäs nyt rakas ja suukotteli. Sen jälkeen ei tehnyt enää mieli vouhottaa. (Nyt sitten kuitenkin ollaan erottu vuosi sitten, onneksi oli vaihteeksi jotain muuta syytä kuin käytökseni.) Hän oli luonteeltaan rauhallinen, keskusteleva, alakuloisuuteen taipuva, empaattinen, huolehtiva, hellä. Jälkikäteen, kun ollaan oltu yhteydessä, huomaan, että vieläkin kiukuttelen hänelle ja odotan että hän jotenkin aavistaisi mistä tuulee, ja lohduttaisi / lepyttelisi / mitä lienee. Ja välillä sitten hän näin tekeekin.
Äitini vei viina jo ollessani vauva, isäkään ei ole ollut läsnä elämässäni. Heidän erottuaan "isän viikonloppuina" olin mummulassa ja myöhemmin isän uusi kumppani hoisi minua.
Nämä ongelmat tuntuvat olevan vain rakkaus-suhteessa, ei esim. ystävyys. Ystäviä kuitenkin on vähän, mutta yksi erittäin läheinen. Olen myös mielestäni aikalailla mustasukkainen. Jotenkin yhteenvetona ajattelisin, että käytökseni johtuisi siitä, että pelkään pettämistä tai ettei toinen sitten oikeasti rakastakaan. Voisikohan se vähentyä / mennä ohi, jos löytyisi sellainen mies, johon voisi luottaa 100% ja ajan kanssa sitä luottamusta siis kertyisi.
En ole asiantuntija, mutta uskoisin, että meillä molemmilla on kyllä vielä toivoa. Tärkein askelhan tässä on jo tullut tehtyä: olemme tajunneet kaavan. Varmasti on vaikeaa tuollaisen alun saatuaan luottaa täysillä ihmiseen jonka pitäisi olla kaikkein läheisin. Itse ajattelen, että kohdallani voi toimia juuri tuollainen, että toinen heti tulee todella lähelle ja saa tuntea itsensä rakastetuksi ja että suhde on läheinen ja turvallinen. Ehkä jos tapaan sen arvoisen miehen, annan hänelle tämäntyyppiset käyttöohjeet :)
Hei! Kiitos kovasti, kun kirjoittelit. tuntuu toiveikkaalta ajatella, ettei ehkä olekkaan vain " paha ihminen", vaan ehkä käytökseemme löytyy ihan oikeitakin syitä. Taustassamme tuntuu olevan samankaltaisuuksia. Ehkä asia on niin, että parisuhdekin pitää opetella, niin kuin mikä tahansa muukin asia ja jos läheisyyden malli ja opetteluvälineet ovat olleet lapsesta asti "vialliset", niin oppiminen käy hitaasti. Mullakaan ei näitä ilmiöitä esiinny esim. ystävyyssuhteissa tms. ainostaan parisuhteessa. Taustalla on varmaan juuri se menettämisen pelko, epäluottamus. Suhde lähimpään ihmiseen( joka normaalisti lapselle on äiti tai isä) on vääristynyt. Ikään kuin koko ajan joku varoittaisi, ettei pidä luottaa, se toinen lähtee kuitenkin. Oon huomannut, että mullekin toimii parhaiten se, että toinen on lähellä, ottaa syliin ja rauhoittelee, mikä tietysti käy raskaaksi sille toiselle osapuolelle. Ikään kuin pitäisi olla se isä tai äiti, ei tasaveroinen kumppani. Oli erittäin hyvin ilmaistu tuo, että odottaa koko ajan jotain isompaa rektiota. Niin se mullakin on aina mennyt. Mä olen myös melko mustasukkainen luonne ja odotin aina myös, että mieheni olisi pitänyt "aavistaa" mistä milloinkin tuulee. Yllättävän kauan hän jaksoikin olla lämmin, empaattinen ja ymmärtäväinen. Jaksoi uskoa muhun ja meihin kunnes sitten romahti kaiken sen kivun alla ja sanoi, että on pakko päästä pois, että sattuu liikaa. Vielä elättelen toiveita yhteenpaluusta, mutta samalla tiedän, että mun täytyy ensin muuttaa käyttäytymismallejani, että pystyn ylipäätään olla suhteessa kenenkään kanssa.
Itsehän olette tahallanne käyttäytymismallinne valinneet, kärsikää siis seurauksetkin. Tai muuttakaa valintaanne, kasvakaa aikuisiksi. Ei se sen vaikeampaa ole.
Ihan aluksi... ei kannata tuon sitikan kommentista välittää. Tuollaisia neroilijoita täällä riittää pilvin pimein.
Toisten on aina pakko päästä viisastelemaan ja pätemään.
Selvästi asia huolettaa teitä ja surettaa teitä, mutta kivasti olette jäsentäneet asioita ja kuten tuossa tuli jo jomman kumman toimesta todettua.. se ratkaiseva eka askel on tullut otettua.
Ihminen saa suurimman osan käyttäytymismallista ensimmäisen elinvuoden aikana.
Silloin kehittyvät ne synapsit eli hermoliitokset ja hermojärjestelmä joita käytetään eniten.
Kun äiti hymyilee vauvalle, vauva oppii hymyilemään. Äiti vastaa vauvan huutoon hoitamisella ja tyynnyttelyllä, niinpä hänelle kehittyy itselleen hermojärjestelmä, joka kertoo kuninka tulee käyttäytyä. Siis lapsi oppii rakastamaan muita ihmisiä.
Toki kehittymistä tapahtuu myöhemminkin, mutta ensimmäinen elinvuosi on ratkaisevin vuosi. Silloin luodaan "kivijalka" ihmisyydelle.
Lapsi joka itkee yksin kopassaan ilman hoivaa ja huomiota ei kehity oikein. Lapsi ei voi itsekseen oppia hoivataitoja ja vastavuoroisuutta, jos hän ei saa mallia siihen.
Olette saaneet huonommat eväät elämän alussa, mutta asioita voi opetella uudelleen. Toivo ei ole mennyttä.
Joku psykoterapia voisi olla hyvä juttu tai ihan lääkitys.
Aika tärkeä osa olisi se, että järjestätte itsellenne jotakin tekemistä, josta tulee hyvä olo.
Ihmisen aivoissa erittyy monia aineita ja yksi on dopamiini (hyvän olon aine).
Kummallisinta tässä jutussa on se, että dopamiinia erittyy myös riidellessä !!!
Siis jos mieleisellä puuhalla ei saa dopamiini-satsiaan eritettyä, tulee helposti riitaisa olo.
Dopamiini on riippuvuusaine yhdessä riippuvuusgeenin kanssa. Joillakin ihmisillä on riippuvuusgeeni, joka ei sanele mille tulee riippuvaiseksi, mutta sen että tulee jollekin asialle helpommin riippuvaiseksi.
Toisilla se on uhkapeli, toisilla alkoholi ja jollakin seksi.
Tältä pohjalta voisin kuvitella että riitelyynkin voi jäädä koukkuun, jos muuta mielihyvä-tekemistä ei ole.
Tunnen ex-alkoholistin joka on vaihtanut alkoholi-riippuvuutensa riippuvuudeksi urheiluun. Minusta se on hyvä asia, kunhan muistaa kohtuuden siinäkin.
Koettakaa antaa anteeksi menneisyyden tapahtumille ja ihmisille, jotka ovat tehneet väärin.
Yleensä kyse on sukupolvien kierteestä ja siitä että se huono isä tai äiti oli onneton ihminen myöskin.
Te voitte katkaista pahan kierteen hakemalla apua ja työstämällä asiat kuntoon.
Kaikkea hyvää Teille!
T: M-m
Älä puhu paskaa, et muista mitään varhaislapsuudesta, joten miten se voi tehdä sinut jo tuossa vaiheessa? Itse muistan vasta 6-v iästä omat ensimmäiset muistoni ja nyt jo tosi hämärinä tänne 30-v kieppeille, elämä se on mikä muokkaa ihmistä tilanteen mukaan, ei lapsuus. Mitä enemmän opit uutta, sen enemmän unohdat vanhaa. Lue vähän lissää Freudia niin homma hoituu ton lapsuuskokeman kanssa.
Dopamiinia saa lisää kun juo vaikka viinaa (plus huumeet) humalaan asti reippaasti, mikä sitä lisää aika paljon ja sitä ei todellakaan saa muusta, jollei sitä ole jo tarpeeksi. Urheilutreeni ja suoritus vaan lisää tyytyväisyyden tunnetta itseensä, ei lisää dopamiinia sen suhteen.