Tajusin juuri että en ole mitään, henkisesti, persoonana, ainoa millä minä olen jotain on fyysistä, jos menetän sen menetän kaiken. Käyn juoksemassa, harrastan urheilua paljon, en siksi että pidän siitä, kyllä välillä nautin siitä mutta tärkein on että se pitää minut fyysisesti hyvänä muiden silmissä.
Minulla on vääränlainen persoona, olen hiljainen, en tykkää "riehua","meluta", "juhlia". En kerro hauskoja juttuja, en ole rentoa mukavaa seuraa. En saa muiden arvostusta persoonallani. Olen pienestä pitäen yrittänyt saada sitä suorituksilla. Aina kun onnistun tunnen olevani tasavertainen muihin verrattuna, olen silloin hyvä ihminen, silloin saan hyväksyviä katseita ja joku sanoo jopa, että olen hyvä. Kun epäonnistun tai joku asia mitä teen on ihan ok, minä tunnen olevani turha, huono, silloin minulle jää vain minä itse joka ei ole mitään ilman hyvää suoritusta. Kukaan ei ole ikinä sanonut/ilmaissut että hei minä olen ihan hyvä tyyppi. Ainoa mistä saan hyväksyntää on suoritukset.
Pienenä piirsin paljon paljon, olin ikäisteni joukossa hyvä, ja silloin kaverit pitivät minusta koska olin hyvä piirtämään, vanhetessa se ei enään auta joten aloitin urheilun. Jos voitan saan arvostusta olen muiden silmissä hyvä, kun häviän masennun täysin, tuntuu että menetän ihmisarvon, olen turha, hyödytön , koska kukaan ei kaipaa persoonaani, en ole kenenkään mieleen ihmisenä. Siksi pelkään yrittää asiota muiden nähden, jos en tiedä onnistunko siinä.
Poikaystävänikin on kanssani koska olen ihan hyvän näköinen, jos olisin lihava, ruma hän ei pitäisi minusta, koska hän on puhelias, sosiaalinen, ja tiedän että hän ei pidä siitä että joku istuu vain hiljaa. Minä saan hiljaisen luonteeni "anteeksi" ulkonäölläni, tiedän ettei hän olisi ikinä halunnut tutustua minun persoonaani. En sano että lihavat ihmiset olisivat huonoja, mutta minulta puuttuu persoona jolla toisin itseäni esiin, ainoa millä näyn on fyysistä; suoritukseni tai ulkonäköni. Kukaan ei pidä minusta persoonani vuoksi, siksi että olen minä, vaan siksi mitä ulkokuoreni on, mitä minä saan aikaan.
Minulla on vääränlainen persoona, olen hiljainen, en tykkää "riehua","meluta", "juhlia". En kerro hauskoja juttuja, en ole rentoa mukavaa seuraa. En saa muiden arvostusta persoonallani. Olen pienestä pitäen yrittänyt saada sitä suorituksilla. Aina kun onnistun tunnen olevani tasavertainen muihin verrattuna, olen silloin hyvä ihminen, silloin saan hyväksyviä katseita ja joku sanoo jopa, että olen hyvä. Kun epäonnistun tai joku asia mitä teen on ihan ok, minä tunnen olevani turha, huono, silloin minulle jää vain minä itse joka ei ole mitään ilman hyvää suoritusta. Kukaan ei ole ikinä sanonut/ilmaissut että hei minä olen ihan hyvä tyyppi. Ainoa mistä saan hyväksyntää on suoritukset.
Pienenä piirsin paljon paljon, olin ikäisteni joukossa hyvä, ja silloin kaverit pitivät minusta koska olin hyvä piirtämään, vanhetessa se ei enään auta joten aloitin urheilun. Jos voitan saan arvostusta olen muiden silmissä hyvä, kun häviän masennun täysin, tuntuu että menetän ihmisarvon, olen turha, hyödytön , koska kukaan ei kaipaa persoonaani, en ole kenenkään mieleen ihmisenä. Siksi pelkään yrittää asiota muiden nähden, jos en tiedä onnistunko siinä.
Poikaystävänikin on kanssani koska olen ihan hyvän näköinen, jos olisin lihava, ruma hän ei pitäisi minusta, koska hän on puhelias, sosiaalinen, ja tiedän että hän ei pidä siitä että joku istuu vain hiljaa. Minä saan hiljaisen luonteeni "anteeksi" ulkonäölläni, tiedän ettei hän olisi ikinä halunnut tutustua minun persoonaani. En sano että lihavat ihmiset olisivat huonoja, mutta minulta puuttuu persoona jolla toisin itseäni esiin, ainoa millä näyn on fyysistä; suoritukseni tai ulkonäköni. Kukaan ei pidä minusta persoonani vuoksi, siksi että olen minä, vaan siksi mitä ulkokuoreni on, mitä minä saan aikaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitä se persoona loppujen lopuksi on, mitä väliä sillä on? Minäkin olen aina (ruma kun olen) katkerana ajatellut, että juu, eivät nuo kaunokaiset ketään saisi, jos tältä näyttäisivät. Niin paljon kuin ihmisinä pinnallisina pidänkin, niin se luonne myös kuuluu siihen kaikkeen, vaikka se ei todellakaan ole mikään itseisarvo. Ilkeä kaunis ihminen on "söpö, joka vähän piikittelee", kiltti rumilus on "kauhea otus", niin se vain menee.
Minä en ole mitään: olen ruma. Joten ei ole tulevaisuutta, sen takia en näe minkään eteen vaivaa. Mitä rumasta voisi tulla, vaikka mitä osaisi? Niiden taitojen pitäisi silloin olla uskomattoman hyviä, enkä minä nyt mikään lahjakas ole. Kauniilla ihmisellä puolestaan on aina se pohja: voi rennosti päättää, valitseeko laiskan elämän vai ahkeran elämän, kyllä sitä silti pärjää: elämä on aina jotain, tietenkin vain, jos itsekin on kiitollinen siitä, eihän ketään voi esimerkiksi onnelliseksi sanoa, ellei hän ole itse samaa mieltä.
Ihmiset eivät ole mitään käveleviä sieluja, vaan ruumiillisia, tavoitteellisia otuksia, joiden sisin on näkymättömissä, saavuttamattomissa. Luonteeseen vaikuttaa geenit ja ympäristö. Mikä loppujen lopuksi on ihmisen omaa?
-
Ihmisen ongelmat ovat hyvin paljon samanlaisia. Kaunis
ihminen ajattele helposti, että hänestä pidetään vain
hänen ulkonäkönsä takia, "ruma" ihminen, että hänen
on ostettava hyväksytyksi tulemisensa hyvillä suorituksilla.
Suuri osa varsinkin nuorista ihmisistä pitää muita ihmisiä
itseään onnekkaampana. Tämä on varmaan materialistisia
arvoja yliarvostavan yhteiskunnan seurausta.
Ihminen on kuitenkin henkinen olento, eli meidän
sisimmässämme on kaikilla sama rakkaus, joka on elämää kantava
voima. Yhteyden saaminen tähän tekee ihmisestä rakastettavan,
hän säteilee iloa ja mielen tasapainoa ympärilleen ja hänen lähellään
muut tuntevat olonsa hyväksi. Jopa "rumakin" alkaa näyttää kauniilta.
Emme saisi antaa liikaa valtaa materiaalisille arvoille, silloin ohitamme
ihmisen sisimmässämme.
-
Varmaankin tarvitsisit sellaista seuraa missä huomattaisiin sinun syvällisempi puoli ja sitäkautta voisit tulla huomatuksi tai huomioiduksi.
Ymmärrän kuitenki tilanteesi tai ainakin muistuttaa sitä samaa mikä minullakin on, että en ole mikään tarinan kertoja ja hauska vitsinikkari ja kun en ole sitä, niin helposti tulee jäädyksi sivuun joka johtaa taas siihen ettei juuri kontakteja synny missä voisi tulla näkyviin niillä ominaisuuksilla mitä olisi tarjota, eräänlainen noidankehä.
Huomiota me tarvitsemme kaikki ihmiset, mutta suoritusten kautta tai ulkoisilla avuilla saatu huomio on vain niin pinnallista, että se ei tahdo sitä nälkää paikata mikä siellä sisällä kurnii...