Miten tämän aloittais.. en tiedä edes, kuuluuko tämä tänne. Mutta kuitenkin, jonnekin ajatelin mieleni purkaa ja toimia vaikka huonona esimerkkinä. Alkuun sanottakoon, että en luota neuvoloihin, en juuri muutenkaan ns. länsimaiseen lääketieteeseen. Jotenkin tuntuu, että minun (ja lapseni) kohdalla taitaa olla mahdotonta saada apua mistään.
Ongelma on, että rakastan lastani. Tai niin, se ei sinällään ongelma.. Mutta se, että en tykkää lapsestani. Niin viaton kuin vajaa 5 vuotias ja niin persoonallinen lapsi kuin onkin. Ongelma piileekin siinä, että hän on liian persoonallinen. Aikuisten mielestä oi niin mahtava ja upea aurinkoinen päivänsäde, joka jututtaa kaikki aikuiset mitä suinkin mahdollista. mutta toisten lasten näkökulmasta.. outo ja tungetteleva, nyt jo tarhassakin syrjitty.. Poikaani sattuu kiinnostamaan piirtely ja taiteilu, maisemien ihailu ja kauniit asiat. Toki auto yms. leikit myös, mutta siivous ja ruoanlaittoleikit on sitä jotain. Hänellä on kyllä luonnetta vaikka muille jakaa, liiankin ärhäkkä tapaus.. Nyrkki lähtee ja toisia tönitään jos tarve vaatii. Mutta niinpä ne taitaa olla muutkin vilkkaammat muksut. Tällä mun kakaralla kun on vielä ylivilkkaus ongelmakin, ja keskittyminen on kiven luokkaa ja hanskat lentä tiskiin alta aika yksikön kun herra toteaa että ei osaakaan jotain juttua.. Mitä hänestä on kasvamassa? Koulukiusattu, niinkuin minäkin. Itse en omaa kiusaamistani koskaan ymmärtänyt.. mutta helvettiä se kuitenkin oli. Näin myös muita, poikiakin, ketä kiusattiin yhtä pahoin kuin minua.
Elämä on ollut rämpimistä, mutta aina on menty eteenpäin hampaat irvessä uhmalla, että minä vielä katon mitä tästä elämästä tulee. Yläasteella olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin kirjaimellisesti ja lopullisesti. Jossain vaiheessa kävi niin, että elin pelkästään lapseni vuoksi. Mutta, nyt kun alan tajuta tilanteen, niin ... miksi tässä enää elää. En pidä lapsestani, en tule toimeen hänen kanssaan. Minä joka olen rauhallinen kuin viilipytty normaalisti, iloinen ja aurinkoinen, huumorintajuinen ja pidetty.. mutta kun olen lapseni kanssa, puren hampaita yhteen ja olen kuin viulunkieli. Ärähdän välittömästi kun jotain sattuu, sillä poikani on hyvin varomaton. En siedä yhtään ylimääräisiä juttuja. Koko oleminen lapseni kanssa on väkipakkoa minulle... Kai ärhentelylläni koitan kovettaa lapstani, koitan saada hänen ajatuksensa pois ns. kauniista asioista. Odotan vain iltaa, että saan hänet nukkumaan.. Tiedän, lapseni on hyvin yksinäinen ilman sisarruksia ja kaksin kanssani asuessaan.. Minun käy sääliksi häntä, mutta.. en voi mitään. en tiedä miten saisin tuntemukseni lastani kohtaan muuttumaan.
Tunnen epäonnistuneeni, tunnen, että lapseni on epäonnistumisen alku.
Olen miettinyt.. koska persoonaa on hankala muutaa, siihen tuskin mikään kallonkutistaja pystyy, että olisiko aika luovuttaa.. jättää hänet isänsä huostaan.. Kaiken lisäksi oma aikani on mennyttä, olen huonossa kunnossa fyysisesti kuin henkisestikin. Mikä masentaa.. koska ketään ei ole lähellä, kuka voisi olla ns. lapsenvahtina.. ei tämä yksinäisyyskään auta yhtään asioita. Mutta sääliksi käy lapsikin, jos ja kun saman kohtalon joutuu kokemaan.. kiusatuksi tulemisen. Onko hänenkään järkeä olla.. nähdä kaikki yhteiskunnan paska... hän ei tule taipumaan ns. normiraameihin niin "ihanan" persoonansa kanssa, se on selvä se.
Ja en ole hupakko teiniäiti, vaan aikuinen, hyvinkin järkevänä ja tasapainoisena pidetty nainen, jolla on hyvä työ ja elämä näennäisesti oikeinkin hyvällä mallilla..
Ongelma on, että rakastan lastani. Tai niin, se ei sinällään ongelma.. Mutta se, että en tykkää lapsestani. Niin viaton kuin vajaa 5 vuotias ja niin persoonallinen lapsi kuin onkin. Ongelma piileekin siinä, että hän on liian persoonallinen. Aikuisten mielestä oi niin mahtava ja upea aurinkoinen päivänsäde, joka jututtaa kaikki aikuiset mitä suinkin mahdollista. mutta toisten lasten näkökulmasta.. outo ja tungetteleva, nyt jo tarhassakin syrjitty.. Poikaani sattuu kiinnostamaan piirtely ja taiteilu, maisemien ihailu ja kauniit asiat. Toki auto yms. leikit myös, mutta siivous ja ruoanlaittoleikit on sitä jotain. Hänellä on kyllä luonnetta vaikka muille jakaa, liiankin ärhäkkä tapaus.. Nyrkki lähtee ja toisia tönitään jos tarve vaatii. Mutta niinpä ne taitaa olla muutkin vilkkaammat muksut. Tällä mun kakaralla kun on vielä ylivilkkaus ongelmakin, ja keskittyminen on kiven luokkaa ja hanskat lentä tiskiin alta aika yksikön kun herra toteaa että ei osaakaan jotain juttua.. Mitä hänestä on kasvamassa? Koulukiusattu, niinkuin minäkin. Itse en omaa kiusaamistani koskaan ymmärtänyt.. mutta helvettiä se kuitenkin oli. Näin myös muita, poikiakin, ketä kiusattiin yhtä pahoin kuin minua.
Elämä on ollut rämpimistä, mutta aina on menty eteenpäin hampaat irvessä uhmalla, että minä vielä katon mitä tästä elämästä tulee. Yläasteella olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin kirjaimellisesti ja lopullisesti. Jossain vaiheessa kävi niin, että elin pelkästään lapseni vuoksi. Mutta, nyt kun alan tajuta tilanteen, niin ... miksi tässä enää elää. En pidä lapsestani, en tule toimeen hänen kanssaan. Minä joka olen rauhallinen kuin viilipytty normaalisti, iloinen ja aurinkoinen, huumorintajuinen ja pidetty.. mutta kun olen lapseni kanssa, puren hampaita yhteen ja olen kuin viulunkieli. Ärähdän välittömästi kun jotain sattuu, sillä poikani on hyvin varomaton. En siedä yhtään ylimääräisiä juttuja. Koko oleminen lapseni kanssa on väkipakkoa minulle... Kai ärhentelylläni koitan kovettaa lapstani, koitan saada hänen ajatuksensa pois ns. kauniista asioista. Odotan vain iltaa, että saan hänet nukkumaan.. Tiedän, lapseni on hyvin yksinäinen ilman sisarruksia ja kaksin kanssani asuessaan.. Minun käy sääliksi häntä, mutta.. en voi mitään. en tiedä miten saisin tuntemukseni lastani kohtaan muuttumaan.
Tunnen epäonnistuneeni, tunnen, että lapseni on epäonnistumisen alku.
Olen miettinyt.. koska persoonaa on hankala muutaa, siihen tuskin mikään kallonkutistaja pystyy, että olisiko aika luovuttaa.. jättää hänet isänsä huostaan.. Kaiken lisäksi oma aikani on mennyttä, olen huonossa kunnossa fyysisesti kuin henkisestikin. Mikä masentaa.. koska ketään ei ole lähellä, kuka voisi olla ns. lapsenvahtina.. ei tämä yksinäisyyskään auta yhtään asioita. Mutta sääliksi käy lapsikin, jos ja kun saman kohtalon joutuu kokemaan.. kiusatuksi tulemisen. Onko hänenkään järkeä olla.. nähdä kaikki yhteiskunnan paska... hän ei tule taipumaan ns. normiraameihin niin "ihanan" persoonansa kanssa, se on selvä se.
Ja en ole hupakko teiniäiti, vaan aikuinen, hyvinkin järkevänä ja tasapainoisena pidetty nainen, jolla on hyvä työ ja elämä näennäisesti oikeinkin hyvällä mallilla..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.