Pitääkö oikeasti olla 24/7 yhteyksissä?!

Joo nyt v*tuttaa suoraan sanottuna taas tämä asia. Joka päivä pitäisi nähdä, sillon kun ei nähdä niin viestiä tulee viiden minuutin välein. Tuntuu kohta että tukehdun! Olen ihminen joka tarvitsee TODELLA paljon aikaa omissa oloissa ja tarkoitan sillä sitä että mun ei tarvitse silloin edes ajatella miestä tai yhtään mitään. Suhteen alkuvaiheessa ei nähty joka päivä, kun koitin sitä vältellä ettei toisen naama ala heti alkumetreillä ärsyttämään. Nyt huomaan että tää on mennyt siihen, että nähdään joka päivä koska en jaksa selittää itteäni enään ja sitten toinen luulis että haluan erota tai jotain.

Poikaystävä ymmärtää, että haluan olla omissa oloissani välillä. Vaan ymmärtääköhän sittenkään kun niitä viestejä tulee jatkuvasti. !Jos menee koneelle niin sielläkin alkaa mese/naamakirja keskustelu ja jos en vastaa vähän ajan päästä niin tulee viestiä että mitäs puuhaan. O_o

Hyvä idea olis vaan laittaa luuri kiinni, mutta kun toinen sitten kuolis varmaan huoleen. -.- Jokseenkin ymmärrän poikaa, koska itte olin ensimmäisessä suhteessani samanlainen. Tosin sen takia etten voinut pätkääkään luottaa. Nyt kun olen itse kypsynyt ja viisastunut, niin saan kokea että miltä tuo tuollainen takertuminen tuntuu. Pahalta. Tuollaisen takia mut joskus jätettiin.

Olenko paha ihminen kun en jaksa olla kokoajan yhteyksissä? Varsinkaan kun ei oo mitään hirveen tärkeetä asiaakaan. Pelkään että kohta alkaa ahdistamaan ihan liikaa.
431100
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 43

Vanhimmat

suunnitellut hoitavansa yhdessä asumisen sitten joskus mikäli tulee ajankohtaiseksi?

Äänestä
  • no hän on selvästi hyvin mustasukkaista tyypiä. ja hän kyllä tuntee, että haluat hänen olevan poissa. hän tietää sen, mutta yrittää vättää asian tajuamisen muuallakin kuin alitajunnassaan.
    Mä en usko, että pidät tai rakastat häntä jos hänen näkemisensä on joku velvollisuus ja se ahdistaa. Oot ehkä edellisen suhteen jäljiltä masentunu. Kuulostat prinsessajäältä eli tunteensa menettäneeltä.

    Äänestä

  • fgdgad kirjoitti:

    no hän on selvästi hyvin mustasukkaista tyypiä. ja hän kyllä tuntee, että haluat hänen olevan poissa. hän tietää sen, mutta yrittää vättää asian tajuamisen muuallakin kuin alitajunnassaan.
    Mä en usko, että pidät tai rakastat häntä jos hänen näkemisensä on joku velvollisuus ja se ahdistaa. Oot ehkä edellisen suhteen jäljiltä masentunu. Kuulostat prinsessajäältä eli tunteensa menettäneeltä.

    on näitä ollu kaveripiirisä usiampiki. tyttö joka ei halua olla koko ajan "kultansa" kanssa, mutta sit ku ovat eronneet ja löytäneet uuden nii johan vois olla vaikka koko jan. Rakasta sinä et häntä ainakaan !

    Äänestä

  • bvcbvxzb kirjoitti:

    Siis jos seurustelee niin pitää informoida joka hemmetin asiasta eikä saa olla omaa tilaa, vaan pitää kokoajan lähetellä viestejä? Ja pitää siis olla toisessa kiinni kuin takiainen? Tervettä meininkiä.

    Jos ei siis kerro joka sekunti mitä tekee, niin ei rakasta? Mun mielestä se ei kyllä ollut rakkautta, kun koitin toisen omistaa ja laittaa lasipurkkiin ja toinen tukehtui ahdistukseen. Ei mikään ihme ettei kestänyt minua. Nyt en kestä itse samanlaista touhua. Olen siis kyllä päässyt mielestäni ihan yli vanhasta suhteesta, onhan siitä jo yli vuosi aikaa.

    En sanonut etten halua OLLENKAAN nähdä poikaa. En vain halua ihan JOKA IKINEN päivä. Olenko siis ihan epänormaali jos haluan olla edes joskus rauhassa ilman että pitää ahdistua siitä että pitäis vastata miljoonaan viestiin ja vahdata mesessä että kerkeää vastata mahdollisimman nopeasti ettei toinen huolestu?

    Ihastuin miekkoseen siksi, että luulin että hän on itsevarma ja luonteeltaan vahva. Ei siis takertuja. Totuus on kai toinen. Harmittaa kun yritän selittää tätä hänelle, sanoo että ymmärtää mutta ei kuitenkaan tajua. Mustasukkaisuuteen hänellä ei ole mitään aihetta. Olen todella luotettava enkä loukkaisi häntä. Siksi en ehkä ymmärräkään. Väittää ettei ole mustasukkainen. Onko tuo sitten jotain muuta en tiedä. Muuten kaikki olisi niin hyvin mutta äh. Olen aina lähtenyt menemään kun eteen on osunut tällainen takertuja, nyt joku esti lähtemisen ja uskon että se on se että välitän oikeasti. Saan tästä ongelmasta kuitenkin päänsärkyä. EI tämä jatkuvasti ärsytä, välillä on ihan kivakin kun joku kaipaa ja vastailla ja jutella ja joskus olen todella hellyydenkipeä. Nyt vaan tuntuu että haluisin enemmän omaa rauhaa.

    Niin ja joku sanoi yhteenmuuttamisesta. Kuka sanoo että on pakko muuttaa yhteen? Hohhoijaa.

    Äänestä

  • prinsessajää11 kirjoitti:

    no kyllä sä reagoit nii voimakkaasti etten usko sulla olevan kaikki kohallaa. sun entinen ukko on saanu sut käsittää ne takertujat (silloin itsesi) joksiki aivan hirvityksiksi. Ei ne oo..Se takertuminen loppuu, ku ite alat ajatella asiaa eritavalla. Vastaat ystävällisesti ja oot mukava,mut pidät itelles sopivaa etäisyyttä. Ei sun tarvii vastata ihan heti ja pyydät vaikka, että soittaisi illalla ja lähettelisitte viestejä harvemmin sitte..sanot ettei oo aikaa näpytellä joka välissä.

    Itekki olin ennen takertuja tässä suhteessani ja nykyään mies on takertuja. Ymmärrän nyt sen ahdistuksen, mut ku mä ite lopetin sen takertumisen nii vähä ku oisin "vähentäny" rakkauttani häneen. Kuvittelin, et se on ainut keino..mut oikeesti olin vaa masentunu ja siihenhän saa apua lääkäriltä. Jos itteesä kutsu jääksi nii kyl sun pitäs tajuta jo ettei se oo normaalia. Laita ne cosmopolitanin suhdeoppaat vittuun ja elä suhdetta niinku ite haluat. puhu hänelle.

    Eikä todellakaan tarvi olla koko ajan yhessä, mut se oma aika pitäs tulla luonnostaa eikä väkisin vääntämällä. Oo läsnä' tilanteessa sillon ku näätte..sit sekää ei enää ikävöi niin paljon sitä ihmistä jota ei todellisuudessa ole näköjää enää olemassa. nykyään on prisessajää. Ja sitä et voi peittää, vaikka kui haluat ja yrität. Mies huomaa, ettet ole täysillä mukana yhteisissä hetkissä ja hän huomaa, että olisit mieluummin jossai muualla.

    Jos sä annat ulospäin kuvaa miehelle, et sä et halua nähdä häntä nii se yrittää kaikin keinoin näyttää et sen kaa on mukavaa ja se on hyvä mies jnejnejne..

    Äänestä

  • prinsessajää11 kirjoitti:

    Siis jos seurustelee niin pitää informoida joka hemmetin asiasta eikä saa olla omaa tilaa, vaan pitää kokoajan lähetellä viestejä? Ja pitää siis olla toisessa kiinni kuin takiainen? Tervettä meininkiä.

    Jos ei siis kerro joka sekunti mitä tekee, niin ei rakasta? Mun mielestä se ei kyllä ollut rakkautta, kun koitin toisen omistaa ja laittaa lasipurkkiin ja toinen tukehtui ahdistukseen. Ei mikään ihme ettei kestänyt minua. Nyt en kestä itse samanlaista touhua. Olen siis kyllä päässyt mielestäni ihan yli vanhasta suhteesta, onhan siitä jo yli vuosi aikaa.

    En sanonut etten halua OLLENKAAN nähdä poikaa. En vain halua ihan JOKA IKINEN päivä. Olenko siis ihan epänormaali jos haluan olla edes joskus rauhassa ilman että pitää ahdistua siitä että pitäis vastata miljoonaan viestiin ja vahdata mesessä että kerkeää vastata mahdollisimman nopeasti ettei toinen huolestu?

    Ihastuin miekkoseen siksi, että luulin että hän on itsevarma ja luonteeltaan vahva. Ei siis takertuja. Totuus on kai toinen. Harmittaa kun yritän selittää tätä hänelle, sanoo että ymmärtää mutta ei kuitenkaan tajua. Mustasukkaisuuteen hänellä ei ole mitään aihetta. Olen todella luotettava enkä loukkaisi häntä. Siksi en ehkä ymmärräkään. Väittää ettei ole mustasukkainen. Onko tuo sitten jotain muuta en tiedä. Muuten kaikki olisi niin hyvin mutta äh. Olen aina lähtenyt menemään kun eteen on osunut tällainen takertuja, nyt joku esti lähtemisen ja uskon että se on se että välitän oikeasti. Saan tästä ongelmasta kuitenkin päänsärkyä. EI tämä jatkuvasti ärsytä, välillä on ihan kivakin kun joku kaipaa ja vastailla ja jutella ja joskus olen todella hellyydenkipeä. Nyt vaan tuntuu että haluisin enemmän omaa rauhaa.

    Niin ja joku sanoi yhteenmuuttamisesta. Kuka sanoo että on pakko muuttaa yhteen? Hohhoijaa.

    Enkä nyt varmaan ihan täysin jääkalikka ole. Nytkin melkeen itku tulee kun en ymmärrä omia tunteitani. Menevät kuin vuoristorataa. Haluisin olla onnellinen.

    Kärsin kai jonkinlaisesta masennuksesta, käyn terapiassa juttelemassa näitäkin asioita mutta ei sieltä kyllä vastauksia tule. Mua ahdistaa muutenkin ihan koko elämä, että en sitten tiiä mistä tää johtuu.

    varmaa just se heijastuu sun parisuhteeseenki :/
    liikunta ! luonnollinen lääke. En voi verrata edes lääkkeitä joita oon kokeillu siihen tunteesee mitä saan liikunnasta! Käyt terapiass? psykologilla vai ihan psykoterapiassa? psykologi kun yksinää ei aina kauheena auta, jos ei oikeen tiedä mistä kaikki joshtuu ;s

    Äänestä

  • dfcs<dcvf kirjoitti:

    Ömh psykiatrinen yksikkö se on. Mutta siis se terapia tuntuu olevan yhtä tyhjän kanssa. Selitän vieraalle ihmisille mun ajatuksia, mutta kun haluisin tietää että mikä mua vaivaa. Saada jonkun vastauksen. Mulla on aika lääkärillekin, missä pitäis keskustella mahdollisesta lääkityksestä.

    Liikuntaa yksinkertaisesti vihaan. Jonkun mielekkään ehkä saattaisinkin löytää, mutta ei rahaa. Perus lenkille en itteäni saa raahattua. Saati yhtään minnekään.

    ei se voi auttaakkaa jos siihen ei itekki panosta.
    Mulla on ongelmana just tätä edellinen suhde, jossa mut saatin kuvittelemaan, et oon jotenki henkisesti sairas ja ihan hullu ku halusin nähdä ja olla. Oltii nuoria ja eka rakkaussuhde ku päätty ilman "minulle kelpaavaa" syytä tai oikeastaan ilman syytä. Sillon päätin, ettei musta toiste tuu samallaista. enkä tee samoja virheitä seuraavan kas. En itke enkä rakasta seuraavaa liikaa, ettei se vois satuttaa mua samallain ku aijempi. Mut ne virheet on mun luonteen piirteitä eikä virheitä. Olin jotai mitä se exä ei pitäny rakastettavana ja kuitenki syytti mua niistä ja haukkui sairaaksi. Sairaaksihan siinä tuliki...
    paikkailen vieläki haavoja jota se mulukku teki. Ja uusi suhteeni joka on kestäny nyt 2 vuotta on ollu yhtä vuoristorataa, tappelua on off, mut nyt ollaans aatu jostai syrjästä kii ja mä oon ruvennu luottamaa ja toipumaan.

    Joskus on vaa helpompi olla tunteeton ja välinpitämätön ku yrittää luottaa toiseen.

    Äänestä

  • prinsessajää11 kirjoitti:

    Ömh psykiatrinen yksikkö se on. Mutta siis se terapia tuntuu olevan yhtä tyhjän kanssa. Selitän vieraalle ihmisille mun ajatuksia, mutta kun haluisin tietää että mikä mua vaivaa. Saada jonkun vastauksen. Mulla on aika lääkärillekin, missä pitäis keskustella mahdollisesta lääkityksestä.

    Liikuntaa yksinkertaisesti vihaan. Jonkun mielekkään ehkä saattaisinkin löytää, mutta ei rahaa. Perus lenkille en itteäni saa raahattua. Saati yhtään minnekään.

    Vähän yllättää noiden viestien henki, kun melkein kaikki ovat vastailleet että sinussa on jotain pielessä. En tiedä onko se vähän niinkin, että ihmiset eivät muodosta mielipidettään ainoastaan alkuperäisen viestin perusteella vaan myös sen perusteella, mitä edelliset ovat vastanneet.

    Tuntuu meinaan erikoiselta, jos moni vastaaja pitää sinun toivettasi jotenkin huolestuttavampana kuin sitä, että poikaystäväsi takertuu. Varmasti muut ongelmat mielialassa vaikuttavat asiaan, ja voi olla että se toisen takertuminen ahdistaa kohtuuttomastikin, enemmän mitä tarvitsisi. Minun mielestäni se on ihan tervettä, että haluaa omaakin tilaa, ja tämän keskustelun perusteella poikaystäväsi todella takertuu. Sitten kun siitä tulee sellainen "kilpajuoksu", jossa toista alkaa ahdistaa koko ajan vähän lisää ja toinen taas hätääntyy perääntymisestä ja takertuu entisestään, voi tilanne mennä äärimmilleen siihen, että tulee ero. Nuo ovat joskus herkkiä asioita, enkä minä ainakaan lähtisi heti toteamaan, että et välitä tarpeeksi kun ahdistut. Kyllä sen suhteen pitäisi olla suunnilleen tasa-arvoinen siinä mielessä, että kummallakin tulee olla välillä aikaa myös kaivata toista.

    Voisiko se olla yksi ahdistava tekijä, että ehkä pelkäät "joutuvasi" jättämään hänet hänen takertumisensa vuoksi, ja siis pelkäät siksi että et haluaisi loukata häntä etkä menettääkään? Se voi alkaa ahdistaa, jos tuntuu ettei tilanne ole yhtään hallinnassa ja sitä juuri pelkää "joutuvansa" tekemään jotain mitä ei kuitenkaan halua tehdä. Luultavasti kuitenkin varmaan voit saada tilanteen hallintaan, miettiä esim millä tavalla olet tähän asti suhtautunut hänen takertumiseensa, ja miten sitä voisi muuttaa

    Äänestä

  • ssasassaasas kirjoitti:

    "Tuntuu meinaan erikoiselta, jos moni vastaaja pitää sinun toivettasi jotenkin huolestuttavampana kuin sitä, että poikaystäväsi takertuu. Varmasti muut ongelmat mielialassa vaikuttavat asiaan, ja voi olla että se toisen takertuminen ahdistaa kohtuuttomastikin, enemmän mitä tarvitsisi."

    nimenomaa että se on tervettä, et haluaa omaa tilaa. mut noin voimakas reagointi ja noin voimakas ahdistuminen siitä on huolestuttavaa. Hän o itsekin kertonut täällä käyvänsä terapiassa ahdistuksen takija.

    Äänestä

  • fdgsdfgdfg kirjoitti:

    Huh, joku ymmärtää!. :)

    Joo siis itsehän reagoin kaikkeen ihan käsittämättömän vahvasti. Sellaiset asiat vaivaa päätä mitkä "normaali" ihminen vain unohtaisi parissa sekunnissa. Mä vatvon niitä vuositolkulla. Otan itteeni kaikesta jne. Ahdistun tosi helposti, varsinkin jos pakotetaan tai painostetaan. Mietin ihan täysin turhia asioita ja ihan liian pitkälle.
    Tää on varmasti just sitä kilpajuoksua, sillon kun oon ite hellyydenkipeä ja haluan olla toisen vieressä, niin silloin kaikki on ihan ok ja poikaystävä vaikuttaa paljon itsevarmemmalta. Sitten kun huomaa että mua ahdistaa, siitä tulee vähän semmonen "säälittävä". Siis se kaikki miehekkyys katoaa ja tilalle tulee koiranpentu joka katsoo mua surullisilla silmillään ja tulee vaan pahempi olo. Sitten antaa periks ja koittaa sysätä ahdistuksen pois. Ei vaan onnistu.

    Ja tosiaan, vanhasta suhteesta mulle jäi se, että en halua kiintyä liikaa koska näen sen säälittävänä. Ex sillon muistutti että olen päästäni vialla, myös kaikki ulkopuoliset ihmiset. Kadotin itteni ja olin kiinni kun syöpä. En halua enää olla säälittävä, mieluummin sitten jäinen prinsessa. Mietin kokoajan mitä muut suhteestani ajattelee enkä halua mainostaa sitä kovasti. Poikaystäväni varmaan luulee että häpeän häntä joskus, vaikka ei se nyt niin ole. Pelkään vaan että joku ajattelee mua niinkun osana häntä, eikä minua omana itsenäni.

    Mikä vaihtoehto takertumiselle on jääkylmyys, huh? Mieti vähän? Mieti, mikä on hyvä vaihtoehto ja elä sitä niin ei tarvitse ainakaan vatvoa ylireagointiongelmaa, jos jummarrat mitä tarkoitan? Oo normisti! Älä hikeenny, jos poika on vähän liian kiintynyt äläkä myöskään itse takerru liikaa. Pienet aallot suuntaan tai toiseen ei mitään kaada, mutta sellainen liika draama voi kaataa kyllä. Ei miehet sellaista kestä, että tyttö omilla tunnereaktioillaan hallitsee koko suhdetta, hei!

    Äänestä

  • bvcbvxzb kirjoitti:

    on näitä ollu kaveripiirisä usiampiki. tyttö joka ei halua olla koko ajan "kultansa" kanssa, mutta sit ku ovat eronneet ja löytäneet uuden nii johan vois olla vaikka koko jan. Rakasta sinä et häntä ainakaan !

    Kallistun minäkin ajattelemaan näin. Et rakasta häntä.

    Äänestä

  • prinsessajää11 kirjoitti:

    Enkä nyt varmaan ihan täysin jääkalikka ole. Nytkin melkeen itku tulee kun en ymmärrä omia tunteitani. Menevät kuin vuoristorataa. Haluisin olla onnellinen.

    Kärsin kai jonkinlaisesta masennuksesta, käyn terapiassa juttelemassa näitäkin asioita mutta ei sieltä kyllä vastauksia tule. Mua ahdistaa muutenkin ihan koko elämä, että en sitten tiiä mistä tää johtuu.

    No vähän ihmettelinki kun luin eteenpäin, mulla oli aikoinaan naiskumppani joka oli juuri niinku sinä, halus omaa aikaa, ihme selityksiä jotta ei tarvi nähdä ja viestiinki hän vastas usein vasta 12-24h päästä..erittäin vaikea on-off suhde oli ja sitten paljastui, että naisella oli epävakaa persoonallisuus häiriö ja mukana narsistisia piirteitä, nainen ei osannu rakastaa :(

    Äänestä

  • prinsessajää11 kirjoitti:

    Huh, joku ymmärtää!. :)

    Joo siis itsehän reagoin kaikkeen ihan käsittämättömän vahvasti. Sellaiset asiat vaivaa päätä mitkä "normaali" ihminen vain unohtaisi parissa sekunnissa. Mä vatvon niitä vuositolkulla. Otan itteeni kaikesta jne. Ahdistun tosi helposti, varsinkin jos pakotetaan tai painostetaan. Mietin ihan täysin turhia asioita ja ihan liian pitkälle.
    Tää on varmasti just sitä kilpajuoksua, sillon kun oon ite hellyydenkipeä ja haluan olla toisen vieressä, niin silloin kaikki on ihan ok ja poikaystävä vaikuttaa paljon itsevarmemmalta. Sitten kun huomaa että mua ahdistaa, siitä tulee vähän semmonen "säälittävä". Siis se kaikki miehekkyys katoaa ja tilalle tulee koiranpentu joka katsoo mua surullisilla silmillään ja tulee vaan pahempi olo. Sitten antaa periks ja koittaa sysätä ahdistuksen pois. Ei vaan onnistu.

    Ahdistushan sinua selvästi vaivaa muutenkin, ei pelkästään tuon suhteen vuoksi. Ahdistuessa kannattaa yrittää ottaa jokin henkinen aikalisä. Yleensä, kun rationaalisesti vähän miettii juttuja, huomaa ettei olekaan niin kauheasti syytä ahdistua. Siinä mielessä olen osittain myös samaa mieltä muiden kirjoittajien kanssa, että sinua tosiaan vaivaa jokin muukin kuin tuo suhde, ja että sille kannattaa tehdä jotain. Voihan olla, että yleisesti ahdistuneena sitä ahdistuu siitä suhteestakin, vaikka paremmassa olotilassa ei välttämättä ahdistaisi juuri ollenkaan. Kannattaa kyllä nähdä muitakin ihmisiä ja hankkia mielekästä tekemistä. Voisin kuvitella, että sinua ahdistaa yleinen elämäntapasi ylipäänsä tällä hetkellä.

    Kommentit persoonallisuushäiriöistä kuulostavat "pikkuisen" yliampuvilta näin nettikeskustelun perusteella. Ilmaisukykyinen ja kovasti itseään tarkkaileva persoona voi joidenkin muiden korviin kuulostaa paljon häiriöisemmältä mitä lopulta onkaan, koska asiat on eritelty niin auki yksityiskohtia myöden.

    Ai niin ja kohtuus myös tuli mieleen, siis että kannattaa yrittää kuitenkin uskaltaa vähän myös heittäytyä. Koska olet ilmeisesti sisästänyt hyvin oman takertuvan suhtautumisesi aiemmassa suhteessa, en usko että sinun tarvitsee pelätä joutuvasi siihen tilaan, vaikka vähän jäätä sulattaisitkin. Suhteestahan ei oikeastaan saa kauheasti mitään irti, jos ei anna itsestään mitään tai laita itseään likoon. Kannattaa myös miettiä, ahdistaako toisen lähelle päästäminen ylipäänsä, ja jos niin miksi.

    Äänestä

  • prinsessajää11 kirjoitti:

    Siis jos seurustelee niin pitää informoida joka hemmetin asiasta eikä saa olla omaa tilaa, vaan pitää kokoajan lähetellä viestejä? Ja pitää siis olla toisessa kiinni kuin takiainen? Tervettä meininkiä.

    Jos ei siis kerro joka sekunti mitä tekee, niin ei rakasta? Mun mielestä se ei kyllä ollut rakkautta, kun koitin toisen omistaa ja laittaa lasipurkkiin ja toinen tukehtui ahdistukseen. Ei mikään ihme ettei kestänyt minua. Nyt en kestä itse samanlaista touhua. Olen siis kyllä päässyt mielestäni ihan yli vanhasta suhteesta, onhan siitä jo yli vuosi aikaa.

    En sanonut etten halua OLLENKAAN nähdä poikaa. En vain halua ihan JOKA IKINEN päivä. Olenko siis ihan epänormaali jos haluan olla edes joskus rauhassa ilman että pitää ahdistua siitä että pitäis vastata miljoonaan viestiin ja vahdata mesessä että kerkeää vastata mahdollisimman nopeasti ettei toinen huolestu?

    Ihastuin miekkoseen siksi, että luulin että hän on itsevarma ja luonteeltaan vahva. Ei siis takertuja. Totuus on kai toinen. Harmittaa kun yritän selittää tätä hänelle, sanoo että ymmärtää mutta ei kuitenkaan tajua. Mustasukkaisuuteen hänellä ei ole mitään aihetta. Olen todella luotettava enkä loukkaisi häntä. Siksi en ehkä ymmärräkään. Väittää ettei ole mustasukkainen. Onko tuo sitten jotain muuta en tiedä. Muuten kaikki olisi niin hyvin mutta äh. Olen aina lähtenyt menemään kun eteen on osunut tällainen takertuja, nyt joku esti lähtemisen ja uskon että se on se että välitän oikeasti. Saan tästä ongelmasta kuitenkin päänsärkyä. EI tämä jatkuvasti ärsytä, välillä on ihan kivakin kun joku kaipaa ja vastailla ja jutella ja joskus olen todella hellyydenkipeä. Nyt vaan tuntuu että haluisin enemmän omaa rauhaa.

    Niin ja joku sanoi yhteenmuuttamisesta. Kuka sanoo että on pakko muuttaa yhteen? Hohhoijaa.

    "suunnitellut hoitavansa yhdessä asumisen sitten joskus mikäli tulee ajankohtaiseksi?"

    puhuiko hän pakosta? JOSKUS MIKÄLI tulee ajankohtaiseksi.

    Eipä varmasti arvannut tämä vastaaja että näin vaikeasta prinsessa-syndroomasta on kyse.

    Että oikein Hohhoijaa ja kaikkea...

    Äänestä

  • fdgsdfgdfg kirjoitti:

    "Tuntuu meinaan erikoiselta, jos moni vastaaja pitää sinun toivettasi jotenkin huolestuttavampana kuin sitä, että poikaystäväsi takertuu. Varmasti muut ongelmat mielialassa vaikuttavat asiaan, ja voi olla että se toisen takertuminen ahdistaa kohtuuttomastikin, enemmän mitä tarvitsisi."

    nimenomaa että se on tervettä, et haluaa omaa tilaa. mut noin voimakas reagointi ja noin voimakas ahdistuminen siitä on huolestuttavaa. Hän o itsekin kertonut täällä käyvänsä terapiassa ahdistuksen takija.

    Samaa minäkin tuossa ajattelin, vähän eri sanoja vaan käytin.

    Äänestä

  • Eihän yhdessä asuessa koko aika yhdessä tarvi sentään olla! Luojan kiitos. Tuleehan sitä omaa elämää ja rauhaa silloinkin olla.

    Äänestä

Olet henkisesti epäkypsä ja et ole valmis parisuhteeseen, kasva ensin 10v ja mieti sitten uudestaan. Tuolla tyylillä pilaat miehen elämän koska et rakasta ja ole valmis siihen mitä vaaditaan.

Äänestä
  • Sulla tosiaan ei ole kaikki kohillaan, olet todella epäkypsä ja aika nuori, alle 28v? Mitenkä vietät ajan yksinäs kun haluat olla omissa oloissa, istutko mesengerissä ja facebookissa?????? Taitaa tuo touhu mennä parisuhteen edelle ja miehes sen tajuu, keksit syitä jotta ei voi nähdä ku esim siivoat jne..sun kannattais nyt tosissaan pohtia lisä terapiaa..

    www.peda.net/en/magazine/jkl/lyseo/lyseonlukioon?m=content&a_id=31

    Äänestä

  • uiui kirjoitti:

    Sulla tosiaan ei ole kaikki kohillaan, olet todella epäkypsä ja aika nuori, alle 28v? Mitenkä vietät ajan yksinäs kun haluat olla omissa oloissa, istutko mesengerissä ja facebookissa?????? Taitaa tuo touhu mennä parisuhteen edelle ja miehes sen tajuu, keksit syitä jotta ei voi nähdä ku esim siivoat jne..sun kannattais nyt tosissaan pohtia lisä terapiaa..

    www.peda.net/en/magazine/jkl/lyseo/lyseonlukioon?m=content&a_id=31

    Joo no tuskin mä ihan narsisti olen. Pistän kuitenkin vähän turhan usein toisten edun oman eteen ja olen ystävällinen ja kiltti. Kuka ne sitten toteaa että kärsii jonkinlaisesta esim. persoonallisuushäiriöstä tai masennuksesta taitai?

    Ehkä olen liian nuori, n.20 v. Kummallista vaan että ei muilla näytä toi seurustelu olevan näin pirun hankalaa. Tuntuu että kaikki normaalit asiat ovat mulle tosi vaikeita. Silloin kun haluan olla omissa oloissa, olen kotona ja kyllä, aika menee koneella. Oikeita kavereita ei oikein ole, yhdelle hyvälle suutuin enkä jaksa olla yhteyksissä ja muut on jotain kännikavereita joita näkee vaan baarissa. Kaikki normaali kavereitten kanssa kahvilla käynti, kesällä rannalle meneminen, shoppailu tms on mulle epätavallisen vaikeaa. En saa itteäni liikkeelle kuin pakosta (esim. pakko mennä kouluun tai töihin) kaikki muu on todella vaikeaa. Asiaa vaikeuttaa vielä se että oon tässä vuoden ollut tavallaan tekemättä yhtään mitään pakollistakaan.

    Äänestä

  • jääprinsessa11 kirjoitti:

    kyytiä sait tuossa parilta edelliseltä kommentoijalta... En oikein ymmärrä, miksi... Ei se, että viihtyy omissa oloissaan tarkoita, että ihminen olisi jotenkin "henkisesti invalidi" - itselläni on aina ollut kausia, jolloin haluan kelailla asioita itsekseni ja mieluummin kotona. Pakkopulla-ajanviettäminen kavereiden tai poikaystävän kanssa on ollut ehdoton kauhistus - onneksi kaverit ja nykyinen mieheni ovat sen ymmärtäneet: kyse ei ole heistä johtuvista seikoista, vaan oman luonteeni erakkopuolesta. Vanhemmiten noita erakoitumiskausia on ollut vähenevässä määrin enkä koskaan ole ollut mikään "totaalikieltäytyjä" ja linnoittunut kotiini mököttämään - olenpahan vain ollut hiljaksiin jonkin aikaa. Läheiseni tietävät, että välitän heistä kaiken aikaa enkä puuhaile mitään kummallisia heidän tietämättään, vaikka näkymättömissä olenkin.

    Hmm... Sellainen kyssäri heräsi, että oletko aina ollut samanlainen vai onko tilanne jotenkin muuttunut..? Olisiko mahdollista, että sinua vaivaisi jonkin asteinen masennus - mainitset tuossa lopussa, että olet ollut tämän vuoden tavallaan tekemättä mitään pakollistakaan..?

    Äänestä

  • sissel**** kirjoitti:

    Oon mun mielestä aina ollut aikalailla tämmöinen. Pienenä olin tosi ujo ja arka. Vanhempana halusin vaan olla näkymätön, paska itsetunto eikä ystäviä ollut ikinä. Jossain vaiheessa asiat hieman parantui ja löysin tekemistäkin ja hieman kavereita, mutta kun aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran, niin tämä poika oli mun koko elämä. Halusin että hänenkin elämä on ainoastaan minä. En antanut hänen tehdä mitään, pengoin kaiken kun en luottanut, olin todellatodella mustis ja suurinpiirtein välttelin kaikkea muuta seuraa. Koko elämäni olen ollut sellainen, että kun on sopinut menevänsä kavereitten kanssa jonnekin, olen perunut viime tipassa ja keksinyt naurettavia tekosyitä. Kun tuo ensimmäinen poikaystävä jätti yli vuosi sitten, tyyliin mun koko pikku maailmani romahti ja matto jalkojen alta tosiaankin vedettiin pois. Olin ihan yksin. En käynyt koulussa, olin vaan asuntolassa omassa huoneessani ja nukuin ja itkin vuorotellen. Itkin myös sitä että kukaan ei kaivannut, olin ihan yksin. Loppujen lopuksi olin niin turhautunut ja vihainen siitä että olin yksin, että sain kaikki vihaamaan mua. Tän jälkeen elämä hieman parani, ajattelin että nyt on PAKKO alkaa tutustumaan ihmisiin ja nousta pohjalta. Yritin tehdä aina vähän koulujuttuja. Siinähän se aika meni juodessa. Kavereita sai, mutta aika väsyttävää on se että niitä sai vaan kännäämisen merkeissä. Baareissa jaksoin ravata ja olla ihmisten ilmoilla, mutta huomasin syyksi sen että saisin jonkun miehen. Poikapuolisia kavereita oli enemmän, mutta nekin kaverisuhteet kuolivat kun ne pojat halusivat jotain muuta kun kaveruutta. Oli paljon kaikkea säätöä, monet miehet tekivät mulle paskat ja rikkoivat mua vielä enemmän. Masennuin ihan hirveästi siitä että joku ei halunnutkaan olla mun kanssa enempää. Ja sitten kun kohdalle osui joku kunnollinen, lähdin itse kävelemään. Oivoi. Nyt en ole lähtenyt kävelemään, mutta en saa itseäni enää edes baareihin niin paljoa, koska tavallaan on itellä nyt mies eikä ole syytä laittaa itteänsä nätiksi ja mennä tanssimaan. Ehkä sekin mua masentaa. Vuoden oon ollut tavallaan tekemättä mitään, koska opiskelut myöhästyi sen verran.
    Mut kyllä se ensimmäisen suhteen loppuminen (kesti 2v) oli varmasti se mikä sai mut pahempaan jamaan.

    Nykyään en siis oikeen nää kavereita tai tee yhtään mitään. Tuntuu että nää päivät on menny vaan himassa istuessa ja poikaystävän kanssa. Mitään järkevää en oo saanut aikaseks. Ärsyttävää muutenkaan lähteä minnekään, kun saa selittää kahdelle ihmiselle (äiti ja poikaystävä) mihin tarkalleen on menossa, kenen kanssa, monelta .... jne. Siinä vaiheessa ahdistun ja jätän menemättä. Tuntuu ettei seurustellessa edes saisi tehdä mitään, kun pitää tarkalleen selostaa.

    Tuolla ylempänä oli linkki jossa oli persoonallisuus häiriöstä, ei se ole sama kuin narsisti!
    Sinulla näyttäisi olevan jonkin asteinen persoonallisuushäiriö, sun touhu ei ole normaalia!
    Kaikista pahinta on tuo kun vedätät miestäs, erotkaa ennenkuin mies kiintyy suhun liikaa sillä sä tuut jättämään hänet aika varmasti jonakin päivänä. Et osaa sitoutua etkä tiedä mitä parisuhde tarkoittaa, et osaa antaa rakkautta etkä ottaan sitä vastaan. Sinun kannattaa olla nyt yksinäs muutaman vuoden jotta kasvat aikuseksi.

    Äänestä

  • Arto 72 kirjoitti:

    En jaksanu lukee koko ketjua, ku ihmisten mielipiteet on niin erilaisia ku omat.
    Olin yhen kundin kans 8kk. Lapsuudenystäviä. Alkuun se oli niin cool ja itsevarma, et mua jänskätti koska tulee kengän kuva persiiseen... Tota kesti 3vkoa? Sit ku halusin lähtee kavereiden kans, ni mun todellaki piti viestittä jos vaihdoin Ninalta Jennalle tai baarista toiseen. Aina ois pitäny istuu himas kattoo leffaa ja syyä popparei. Yeah, mä en pysty, tunnevammanen sit kai.
    Puhuin tost takertumisesta sen siskolle joka taas puhu sen mutsille, mammalle jne. Ja kaikki sano et antakaa tytön hengitää välil. Mut ei ni ei. Viimenen 1kk kannoin omenahotelliin 250e rahaa ku se oli palan rauhaa - hinta. Suihkuun se ois tullu perässä, vaatekaupoille, ihan mihin vaan...
    Koiria saa ostettuu netistä, ois vaa älynny ajoissa ni oisin voinu siihen jäädäkki. Koska varotettiin ja monesti. Ollutta ja mennyttä, onneksi. Saa taas henkeä ;)

    Äänestä

  • ghettobaby kirjoitti:

    ...tohon oon lopen kyllästyny ku sä oot niin nuori viel ja blabla. meitä ns. vitun kakaroita on paljon jotka on kovan koulun käyny, ei se sitä kato miten vanha sä oot et paljonko elämästä tiedät. mä täältä ruohonjuuritasolta huutelen vieraisiin pöytiin jos haluun, oli mun ikä sitte mikä hyvänsä.
    mielenterveysongelmia, jos haluu omaa tilaa? huhhuh ja haloo. kaikki te / me ollaan jollain lailla hulluja, eri asia sitte että moniko siihen tarvii lääkityksen. ja noi on kaikkein vaikeimpii diagnosoida noi pään sisäset jutut, et kotilääkärit turpakii ja sinne lenkille :D iskällä 14v parkinson ja mielenterveyttä tutkittu lujasti. kaks suuntanen mielialahäiriöhän se, lääkkeillä hyvin lapasessa, diagnoosin saamiseen meni yli 3v.

    Äänestä

  • LotostaSkitsofrenia kirjoitti:

    Kyllä ikä on tärkeä, te olette selvästi kakaroita, eli ehkä 18-26v ja te ette ole myöskään valmiita aitoon parisuhteeseen.

    Äänestä

  • ................ kirjoitti:

    Kyllä ikä on tärkeä, te olette selvästi kakaroita, eli ehkä 18-26v ja te ette ole myöskään valmiita aitoon parisuhteeseen.

    mites tyyppi ......... kommentoi siihen että mummo oli 16 ku alko pappan kans hengailee ja hengaili ne kaikki jatkosodat sun muut siin sivus? niiden parisuhde ei sit vissii ollu aito, mitä ne oli kimpas ennenku mummo 84v:nä potkas tyhjää. ei se oo se ikä, se on se elämänkoulu ja tahto. anna ku arvaan; seuraava ässä hihasta on "sul ei taida olla lapsii?". heh. mä hoidin 15veenä meidän kodin 5 ja 6 v tyypit ku mutsi dokas. siihen mä en ollu valmis, mut mans gotta do what mans gotta do.
    jotta ota kotiliesi käteen ja pohdi siin samas et ihmisten elämät menee tosi erilailla. jotkut kasvaa vast tos iäs, mä kasvoin ainaki 15veenä ku oli pakko! ja toisilla ei oo kultalusikkaa suussa ja taustajoukkoja/tukiverkkoa. sairasta dissausta.

    LotostaSkitsofrenia

    lueppa tekstis uudellee ja kerro pitääkö sut oikeesti ottaa vakasvasti ja MIKS meitä nuoria ei oteta vakavasti :'DDD
    kuolen nauruun "sit mummo niinku pohjas tyhjää vittu daa" ei vittuuuu :'DDDDDDDDDDD

    Äänestä

Olen seurustellut nykyisen kumppanini kanssa piakkoin 3 vuotta.
Alussa olin itse takertujana, tekstasin/soittelin koko ajan, en pystynyt olla erossa, muutenkin kun nähtiin vaan viikonloppusin etäsuhteen takia.
Tyttöystäväni ahdistui ja erohan siitä piakkoin tuli, hän koki olonsa "kahliutuneeksi", eron aikanakin olin erittäin kahlitseva. Voin nyt myöntää, että olin erittäin rasittava silloin.
Eron jälkeen n. 4kk, niin alettiin seurustelemaan uudestaan.
Olen itse nyt kuin uusi ihminen, kaikki toi mitä ennen tein, on nyt poissa, en itse tarvitse enää niin paljon juttelua tai mitään, minulle riittää pienetkin asiat.
Mutta.. Nyt tyttöystäväni on tullut vähän samanlaiseksi mitä itse olin. Jos en vastaa soittoon, hän voi suuttua, jos kestää vastaa viestiin, hän voi suuttua, jos en vastaa esmes facebookissa, hän voi suuttua. Kyselee heti että mitä teen, miksi en vastaa jne.
Itseäni välillä ahdistaa toi.
Mutta kun asioista voidaan puhua, niin asiat menee koko ajan parempaa suuntaa :)

Keskustelkaa ihmiset keskenänne!
Ei ne asiat muuten muutu.

Äänestä

Mieleen tulevat sanat omistuksenhaluinen, mustaskkainen ja kontrolloiva. Stalker-ainesta suhteen loppumisen jälkeen. Sun kannattais laittaa selkeät rajat pikkuhiljaa, nyt sä olet antanu sen vetää ittes sen imuun ja hypit sen ihmisen turvattomuudentunteen ja ahdistuneisuuden armoilla. Se on kuin musta aukko. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan tilaan, ajatuksiin ja aikaan. Mä olin tollasen miehen kanssa naimisissa 10 v, se oli avioliittohelvetti.

Äänestä

En mä tätä koko ketjua jaksanut lukea läpi. Ihminen ei ole epänormaali, eikä rakasta vähemmän vaikka haluaa omaa aikaa. Sun täytyy löytää itsellesi kumppani, jolla on tarpeeksi vahva itsetunto ja omat asiat kunnossa niin, että kestää myös erillisyyttä.

Äänestä
  • Joo nyt ei auta neuvot "vaihda miestä!" jne. :/ Onko mitään muuta keinoa, kun taas lähteä raukkamaisesti karkuun? Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun tunsin vielä oloni ihan hyväksi, mies ei ahdistanut näin paljoa ja näin miehen ihanana ja komeana. Nyt päällimmäinen tunne on ahdistus, joka heijastuu ihan kaikkeen. Ei tee seksiäkään enää yhtään mieli. Etoo koko ajatus. (Etoo siis koko AJATUS, en siis haaveile kenestäkään muusta).

    Hajoaa pää. Todellakin. Eikä sitä voi kertoa kenellekään. Ei varsinkaan poikaystävälle. Seurustelevan pitää vaan hymyillä onnellisesti eikä saa olla surullinen. Huoh. Haluan vaan huutaa.

    Äänestä

  • prinsessajää11 kirjoitti:

    Joo nyt ei auta neuvot "vaihda miestä!" jne. :/ Onko mitään muuta keinoa, kun taas lähteä raukkamaisesti karkuun? Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun tunsin vielä oloni ihan hyväksi, mies ei ahdistanut näin paljoa ja näin miehen ihanana ja komeana. Nyt päällimmäinen tunne on ahdistus, joka heijastuu ihan kaikkeen. Ei tee seksiäkään enää yhtään mieli. Etoo koko ajatus. (Etoo siis koko AJATUS, en siis haaveile kenestäkään muusta).

    Enkä muutenkaan halua lähteä karkuun koska jostain syystä en kykene siihen tällä kertaa. Välitän toisesta, mutta miksi hemmetissä sen toisen pitää olla niin vaikea. Tai sitten mulla on joku paha ongelma. Tai molemmilla. Asiaan voi vaikuttaa se, että mulla on enemmän kokemusta kaikista suhdekoukeroista. Mies taas on varmaan niin pirun omistavainen koska olen hänen tavallaan ensimmäinen kunnon suhde.

    Äänestä

  • prinsessajää11 kirjoitti:

    Joo nyt ei auta neuvot "vaihda miestä!" jne. :/ Onko mitään muuta keinoa, kun taas lähteä raukkamaisesti karkuun? Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun tunsin vielä oloni ihan hyväksi, mies ei ahdistanut näin paljoa ja näin miehen ihanana ja komeana. Nyt päällimmäinen tunne on ahdistus, joka heijastuu ihan kaikkeen. Ei tee seksiäkään enää yhtään mieli. Etoo koko ajatus. (Etoo siis koko AJATUS, en siis haaveile kenestäkään muusta).

    Hajoaa pää. Todellakin. Eikä sitä voi kertoa kenellekään. Ei varsinkaan poikaystävälle. Seurustelevan pitää vaan hymyillä onnellisesti eikä saa olla surullinen. Huoh. Haluan vaan huutaa.

    Ehdotus: pyydä kahden viikon aikalisä. Ja sano, että et halua hänen puoleltaan yhteydenottoja. Jos kaveri pystyy kaksi viikkoa olemaan itsekseen ja sinä saat tunteisiisi käsittelyrauhan, teillä voi olla mahdollisuus. Jos kaveri ei aikalisään suostu, ei teillä ole jatkotoiveita. Jos hän suostuu aikalisään mutta ei pysty pitämään hiljaisuudesta kiinni, ei teillä ole jatkotoiveita. Minulla oli tällainen myllynkivi kaulassa seukka-aikana, hän ei selvinnyt kolmen päivän aikalisäpyynnöstäni tasapainoisena. Hän oli valvonut, syömättä ja stressioireissa kotiinsa linnouttautuneena vain, koska halusin kolme päivää miettia itseäni ja olla rauhassa. Nuoruuttani en tajunnut, että hänellä oli pääkopassa enemmänkin vikaa, tämä paljastui avioliiton aikana. Kumppani on hyvä testata noin muutenkin.

    Sinun tehtäväsi on selvittää oma pääsi. Parasta olisi olla pari vuotta ihan itsekseen, tutustua itseesi ja selvittää oman lapsuuden kulku. Sieltä varmasti löytyy syy siihen, miksi liian lähelle tunkeva ihminen ahdistaa. Niin se ahdistaa minuakin, ja syyn löysin kotitaustastani. Vaikuttaa siltä, että olet rakentanut ympärillesi valheellisten minuuden. Arvelen tuosta kommentista, että et kerro todellisia tunteitasi eikä kasvoillasi paljasta miltä sinusta tuntuu. Pelkäätkö, että sinut hylätään, jos tunnet ja olet sitä miltä tuntuu? Tuollaisen taakan alle vielä luhistut jossain vaiheessa. Minä heräsin tajuamaan jotain luettuani Virtahepo olohuoneessa -kirjan.

    Äänestä

Tuohan on paljon pahempaa kuin jos asuisitte yhdessä? Tarvitset omaa tilaa, ihan ok. Ongelmasi on että partnerisi ei ehkä sitä kestä. Ukkosi on outo, et sinä. Sovit hyvin myös parisuhteeseen, mutta oikean partnerin kanssa.

Viestin perusteela olet nuori, itselläni tuo ominaisuus ei ole juurikaan muutunut ikääntyessä, isonkaan perheen kansa, pakko välillä olla omissa oloissa. Joten huomioi tuo asia parisuhteissa . Tavallaan voin olla hyvinkin onnellinen yksin, vaikka perheelinen olenkin. Mielestäni tämä "susi" ominaisuus on lähinnä vahvuus, ei ongelma. Ehkä kuitrenkin hieman yleisempi meillä miehillä.

Äänestä
  • tässä voi sudet sanoa miten oikeen se on ja riippuvaiset miten pahalta se tuntuu. Kun pitäs nyt yhdistää tämmöset ihmiset ku susi ja riippuvainen.

    keksiä kompromissi ja mehän ei suomi24:ssä voida muuta ku tukea ja neuvoa. Älä heti tuomitse, kun läheis riippuvainen kirjoittaa ajatuksiaan miten väärin on hyljätä toinen tms..opi niistä! meinaan, että kun tänne riippuvaiset mielipiteensä kirjottaa niin sä voit niistä lähes suoraan lukea miten miehesi asian luultavasti kokee. kenties lievemmin kenties pahemmin. Voit ottaa oppia ja harkita lähestymis tapaa ja muutoksen aikaan saamista sillä kun ymmärrät paremmin läheisriippuvaisia ihmisiä. Lue siis heidän kommenttinsa kuvitellen niiden olevan miehesi kirjoittamia..kukaan muu ei hänen tunteistaan voi paremmin kertoa kuin toiset samanlaiset. Varsinkaan kun yleensä ei ole itse huomannut tai ymmärtänyt mikä se ahdistava asia on. Ne jotka on ymmärtäny ja hyväksyny ittesä sellasiks nii ne osaa kertoo taas kertoo tarkemmin mikä pelottaa ja ahistaa

    Äänestä

  • Joo en tiedä onko se ihan normaalia mieheltä, että kun nainen lähtee kavereitten kanssa vaikka juhlimaan ja baariin, niin tytön pitää ilmottaa kokoajan itsestään. En mä ainakaan ite halua olla sillon harvoin kun jossain käyn, niin nenä kiinni puhelimessa koko iltaa. Jos en vastaa, tulee hirveetä draamaa. Olen kuulemma suuttunut jostain tai jotain. Juhlin paljon ennen kun seurustelin tämän kanssa ja mulle se oli "osa mua". Okei ihan hyvä terveyden kannalta että en tee sitä enää niin paljon, mutta ikävöin sellaista huolettomuutta silti. Mies pistää "vahtaamisen" huolehtimisen piikkiin. Mistä erotan huolehtimisen ja mustasukkaisuuden/omistushaluisuuden? Jos on jatkuvasti yhteydessä ja tekemisissä, miks sillon harvoina päivinä kun ei ole poikaystävän kanssa, niin miks pitäisi sitten tekstailla sen kanssa kokoajan? Vai onko se ihan normaalia sitten. Ehkä mä en ymmärrä tällaista. EI mulla itselläni ole tarvetta sellaiseen. Mies on työssä, missä tulee paljon kauniita naisia eteen ja iskuyrityksiä, en silti ole vahtaamassa ja viestittelemässä kokoajan. EI mulle tule edes mieleen, että pitäis olla huolissaan. En jaksa stressata ja jotenkin tuo poikaystävän kiintymys tuo mulle sellaisen olon että hän on mulle itsestäänselvyys.

    Äänestä

  • prinsessajää11 kirjoitti:

    Joo en tiedä onko se ihan normaalia mieheltä, että kun nainen lähtee kavereitten kanssa vaikka juhlimaan ja baariin, niin tytön pitää ilmottaa kokoajan itsestään. En mä ainakaan ite halua olla sillon harvoin kun jossain käyn, niin nenä kiinni puhelimessa koko iltaa. Jos en vastaa, tulee hirveetä draamaa. Olen kuulemma suuttunut jostain tai jotain. Juhlin paljon ennen kun seurustelin tämän kanssa ja mulle se oli "osa mua". Okei ihan hyvä terveyden kannalta että en tee sitä enää niin paljon, mutta ikävöin sellaista huolettomuutta silti. Mies pistää "vahtaamisen" huolehtimisen piikkiin. Mistä erotan huolehtimisen ja mustasukkaisuuden/omistushaluisuuden? Jos on jatkuvasti yhteydessä ja tekemisissä, miks sillon harvoina päivinä kun ei ole poikaystävän kanssa, niin miks pitäisi sitten tekstailla sen kanssa kokoajan? Vai onko se ihan normaalia sitten. Ehkä mä en ymmärrä tällaista. EI mulla itselläni ole tarvetta sellaiseen. Mies on työssä, missä tulee paljon kauniita naisia eteen ja iskuyrityksiä, en silti ole vahtaamassa ja viestittelemässä kokoajan. EI mulle tule edes mieleen, että pitäis olla huolissaan. En jaksa stressata ja jotenkin tuo poikaystävän kiintymys tuo mulle sellaisen olon että hän on mulle itsestäänselvyys.

    Ei tuollainen ahdistuneisuus ja paniikinomainen ripustautuminen ole normaalia. Enteilee isompia ongelmia. Uhkaileeko esim. itsarilla jos et toimi kuten hän haluaa? Eikä kyseessä ole kiintymys, vaan riippuvuus, addiktio. Ihminen voi olla riippuvainen alkoholista, huumeesta, seksistä tai toisesta ihmisestä. Tulee vierotusoireet jos ei saa tarpeeksi naukkailla, eli olla jatkuvasti sen toisen ihmisen vieressä ja tietää sen asiat. Huolestu jo, herää äläkä nyt sekoita rakkautta, kiintymistä ja sairautta toisiinsa.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

prinsessajää11 kirjoitti:

Joo nyt v*tuttaa suoraan sanottuna taas tämä asia. Joka päivä pitäisi nähdä, sillon kun ei nähdä niin viestiä tulee viiden minuutin välein. Tuntuu kohta että tukehdun! Olen ihminen joka tarvitsee TODELLA paljon aikaa omissa oloissa ja tarkoitan sillä sitä että mun ei tarvitse silloin edes ajatella miestä tai yhtään mitään. Suhteen alkuvaiheessa ei nähty joka päivä, kun koitin sitä vältellä ettei toisen naama ala heti alkumetreillä ärsyttämään. Nyt huomaan että tää on mennyt siihen, että nähdään joka päivä koska en jaksa selittää itteäni enään ja sitten toinen luulis että haluan erota tai jotain.

Poikaystävä ymmärtää, että haluan olla omissa oloissani välillä. Vaan ymmärtääköhän sittenkään kun niitä viestejä tulee jatkuvasti. !Jos menee koneelle niin sielläkin alkaa mese/naamakirja keskustelu ja jos en vastaa vähän ajan päästä niin tulee viestiä että mitäs puuhaan. O_o

Hyvä idea olis vaan laittaa luuri kiinni, mutta kun toinen sitten kuolis varmaan huoleen. -.- Jokseenkin ymmärrän poikaa, koska itte olin ensimmäisessä suhteessani samanlainen. Tosin sen takia etten voinut pätkääkään luottaa. Nyt kun olen itse kypsynyt ja viisastunut, niin saan kokea että miltä tuo tuollainen takertuminen tuntuu. Pahalta. Tuollaisen takia mut joskus jätettiin.

Olenko paha ihminen kun en jaksa olla kokoajan yhteyksissä? Varsinkaan kun ei oo mitään hirveen tärkeetä asiaakaan. Pelkään että kohta alkaa ahdistamaan ihan liikaa.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu