Olen aikuinen nainen, enkä pysty olemaan miesten kanssa. Työelämässä selviän erittäin hyvin miesten kanssa ja olen aina selvinnyt, ystävien kanssa myös. Mitään ongelmaa ei ole muuten, mutta jos pitää olla kahden jonkun miehen kanssa jossain henkilökohtaisesti, tulee aivan täydellinen klikki. Se ei ole paniikkia varsinaisesti, mutta aika robottimaista käytöstä. Jos paikalla olisi kolmas, sekin onnistuu, mutta kumpi vain erikseen, niin ei tule mitään, tilanne on mahdoton. Pystyn puhumaan ja toimimaan kyllä, mutta niin mekaanisesti ja ulkokohtaisesti, etten ole tilanteessa koskaan oma itseni. Puhelimessa sentään pystyn puhumaan, mutta jos pitäisi tavata, en osaa. Ja kyse ei ole siitä, että osaisin, jos haluaisin. Minä en osaa, vaikka haluan. Käytös on kuin näyttelijällä, tai kuin jossain hyvin virallisessa tilanteessa. Hyvien ystävienkin kanssa käy samoin, jos pitäisi kahdestaan mennä johonkin. Käytös menee niin kummalliseksi, ja kun sen tajuaa, koittaa tehdä jotakin ja pahemmaksi vain menee. En ole koskaan oikein saanut mitään läheistä suhdetta keneenkään, tai jos olenkin, silloin vain, kun en ole ollut kahdestaan. "Virka-asiaoissa" ei ole mitään ongelmaa, vaan siinä, että pitäisi olla vaan oma itsensä. Senkin jälkeen aina käy samoin ja tilanne lukkiutuu, en osaa olla edes kaverien kanssa, en vaikka olisin miten pitkältä ajalta ystävä. Tilanne ja oma käytös ja se, ettei ole enää mitään tapaa olla tai toimia, ilman, ettei se olisi joku teatteriesitys on alkanut ahdistamaan. Olen jo useamman kerran saanut siitä palautettakin, enkä pysty tekemään yhtään mitään asialle. Joskus olen ollut ujo, ja luullut, että se johtuu siitä, mutta en ole edes ujo eikä kysymys ole pelosta.
Tämä on toistunut nyt niin monta vuotta ja niin monen ihmisen kanssa, että on jo iso ongelma.
Tämä on toistunut nyt niin monta vuotta ja niin monen ihmisen kanssa, että on jo iso ongelma.
Vastaukset 16
Vanhimmat
ystävät on siis miespuoleisia ystäviä. Naisten kanssa sujuu.
Ekana sitä herää kysymys, että millainen on historiasi? Onko suhteesi isääsi ollut etäinen? Kaavamainen käytös on varmaan jokin sellainen "suoja", jonka avulla pystyy toimimaan ilman ahdistusta tilanteessa, joka muuten tuottaisi liian ahdistavia tunteita. Puhun nyt lähinnä oman kokemuksensa perusteella. Minun oli lapsesta lähtien vaikeaa olla poikien kanssa tekemisissä, ja oikeastaan vasta nyt melkein kolmekymppisenä pystyn ottaa ihmisen ihmisenä, ilman että menen lukkoon jos kyseessä on mies. Minä en osannut olla miesten kanssa oikein porukassakaan, vaikka kaksin kyllä oli vielä ahdistavampaa.
Omasta historiastani voin sanoa, että fyysistä läheisyyttä kotonani ei oikein ollut, eikä sen puoleen henkistäkään siinä mielessä, että aika estynyttä oli. Jos mainitsinkin vaikka jostain ala-asteen luokkakaveripojasta ihan neutraalissa yhteydessä, minulle heti virnuiltiin ja naureskeltiin ns hyväntahtoisesti, mutta herkkänä ja miellyttämishaluisena ihmisenä menin ihan "kriisiin" tuollaisesta. Jotenkin vain opin, että pojat ovat jotain eri rotua. Seksuaalisuutta noin muuten ei ollut olemassa ollenkaan, siitä ei todellakaan puhuttu. Sitten taas toisaalta kaikki pienetkin maininnat vastakkaisesta sukupuolesta ylitulkittiin ihastukseksi, ja siinä mielessä ehkä kaikkeen tuli jotenkin seksuaalinen mielleyhtymä vaikka sellaista ei olisi oikeasti ollut. Yläasteaikana itsetuntoni oli huono eikä olisi ollut todellakaan mahdollista olla missään suhteessa poikiin. Päälle parikymppisenä aloin pikkuhiljaa muuttua, kun aloin käydä baareissa, jutella siellä miesten kanssa jne. Pidempään kuin pienen hetken kestäviin suhteisiin kykenin vasta kolmenkympin korvilla.
Mutta se historiastani. Minä siis tulkitsen nuo vaikeudet olla luontevasti miesten kanssa jonkinlaiseksi läheisyyden ja intiimisyyden peloksi tai "vierastamiseksi", varmaan myös seksuaalisuuden ongelmaksi. Ehkä seksuaaliset ajatukset ahdistavat ja niiden pelätään tulevan jotenkin hallitsematta mieleen, ja siksi on parempi turvautua viralliseen ja kaavamaiseen käytökseen ja siten karkoittaa "oma itse" mahdollisimman etäälle. Tilanne voi tuntua tavalla tai toisella hallitsemattomalta (sekin kai on mahdollista, että pelkää toisen jotenkin tulevan liian lähelle ja intiimi läheisyys taas on outoa ja ahdistavaa), ja siksi sitä täytyy yrittää hallita muodollisuudella.
Isäsuhteesta on vaikea sanoa, en osaa vertailla. Isäsuhde on tavallaan lämmin, tavallaan hyvin luottamuksellinen, mutta etäinen ehkä kuitenkin. Vaikea sanoa, miten se on, ei ole vertailupohjaa. Minä olen ollut aina paljonkin lapsesta asti poikien kanssa tekemisissä, enemmän kuin tyttöjen, ei se siitäkään johtuisi ettenkö olisi. Eikä se ole ollut ongelma, töissäkin pärjään loistavasti miesten kanssa, aina olen pärjännyt hyvänä jätkänä, mutta missään henkilökohtaisessa taas ei suju. Lisäksi kelle nyt ei oltaisi naureskeltu tai härnäilty lapsena tai myöhemminkin, luonnollista sekin. Enkä oikein osaa yhdistää tätä mihinkään seksuaaliseenkaan ongelmaan, koska se on ihmisestä riippumaton asia. Tapahtuu kavereidenkin kanssa, vaikka ei olisi mitään mielenkiintoa mihinkään suuntaan.
Ainut asia, mikä tulee mieleen, on perävaunusyndrooma. Nuoremapana olin aina se tapettiinliimattu, jonka kauniimmista ja laihemmista kavereista oltiin kiinnostuneita. Minusta ei oikein koskaan, tai en osannut tuoda itseäni esiin ja tutustua tai kaverit oli niin suulaita, että vaikka koetti, jäi ja jätettiin aina varjoon, vaikka olis mitä tehnyt. Monelle ystävälle olin olkapää ja se vähemmän kaunis, mikä on ihanteellinen vertailukohta. Eli muista kiinnostuttiin ja minä olin vain kaverin roolissa aina liian kilttinä, joka tarvittaessa auttoi ja tuki, mutta joka itse ei oikeastaan koskaan tarvinnut mitään ja jota nyt ei tarvinnut huomata edes. Tutustuin tietysti moniinkin, mutta yleensä sellaisen toisen asteen kaverina. Minun kautta haluttiin olla kaveri jollekin muulle tai sitten jossain piirissä muuten vain olin tuttu, mutta ei kovin paljon henkilökohtaisesti itseni vuoksi. Se on se tapa, miten mä olen tottunut olemaan henkilökohtaisesti, aina jossain taustatanssijan roolissa, eli ei mitenkään. Nyt sitten järjestään kaikki, jotka haluis nähdä mua tai tehdä jotakin, ei ymmärrä, miksi kahdestaan on äärettömän kankeaa. Se vain on. Moni tuttava varmaan olettaisi, että pitäisin yhteyttä enemmän ihmisiin, mutta en pidä, jos en saa henkilökohtaista kokemusta, että olen edes tuttu. Useimpien miestenkin kanssa saatan tuntea pitkään, eikä tule mieleenkään, että olisimme henkilökohtaisesti edes tuttuja, koska ei suoraan sanottuna ole tullut edes mieleenkään, enkä ole oikein koskaan saanut sellaista kokemusta että sellainen koskisi minua muuten kuin korkeintaan seinäruusuna tai jonkun muun ihmisen vuoksi. Varmaan joku on voinut kokea sen loukkaavanakin, jos en edes huomioi, mutta ei minulla tule mieleen, että minulla olisi ihmissuhdetta keneenkään, jos koen olevani jonkun muun varjo. Ja monen omankin entisen ystävän kanssa olen kokenut olevani jotenkin niin hankalassa roolissa, että en ole halunnut jatkaa niitä suhteita. Syitä on paljon, mutta ei niistä sen enempää.
Jokatapauksessa henkilökohtaiset suhteet miehiin on kuin sementin taivuttelua. Olen tapaillut ja kokeillut, onneksi on senverran huumoria, että saa hyvät naurut myöhemmin itselleen ja nähdä niitä tilanteita huvittavassakin valossa. Vaikka itse asiassa ei siinä itse tilanteessa paljon naurata.
Okei, eli voisiko se sitten enemmän olla jotain sellaista nähdyksi tai huomatuksi tulemisen tunnetta, johon et ole tottunut ja siksi menet lukkoon? Siis kun on tottunut olemaan "näkymätön" niin se näkyvänä oleminen on vierasta ja ahdistavaa. Se on kyllä sitten vaikeampi kysymys että miksi näin käy vain miesten kanssa... Jos ongelmatilanne on nimenomaan kahdenkeskinen tilanne miehen kanssa mutta naisen kanssa ei ole tätä ongelmaa, tulee pakostakin mieleen että siinä olisi jotakin seksuaalista, vaikkakaan ei siinä mielessä että tilanteessa olisi oikeasti mitään sellaista viritystä. Mutta enemmänkin niin, kun se miessukupuoli on siinä intiimissä mielessä jäänyt etäiseksi/kokematta, niin se asia ehkä saa jossain alitajunnassa enemmän valtaa ja siten koko miessukupuoli seksualisoituu sen ongelman ympärille. Olipas harvinaisen selkeästi ilmaistu :D Mutta siis pointtini oli, että jos asiasta on jossain taustalla jokin kompleksi, niin se voi vaikuttaa niin että ne kaverimiehetkin tuovat intiimimmässä tilanteessa sen seksuaalisen puolen mieleen, vaikka mitään sellaista ei haluaisikaan. Eli että kaikki miehet tuovat mieleen sen, mikä on jäänyt miesten kanssa kokematta.
Tai ylipäänsä seinäkukkasen roolista syntynyt huono itsetunto, jolloin tuntuu liian ahdistavalta ja paljastavalta olla omana itsenään, näkyvänä miehen silmissä? Se kaavamaisuus sopisi sikäli tuohon, että sillä muodollisella roolilla saa piilotettua sen "oman itsen", jonka näyttäminen olisi liian vierasta ja ahdistavaakin.
Tämä nyt on vain tällaista spekulointia, mitä nyt mieleeni ensimmäisenä tulee kun tekstejäsi luen...
Minkä ikäinen oikeet olet?,mitä jos rupeisit vaikka tapailemaan jotain miestä niin ogelmas luultavasti hälvenis kun näkisit et ne miehetkin on vaan ihmisiä ja osa ihan mukaviakin.
ihan aikuisen ikäinen. Lähempänä kuitenkin kolmea kuin neljääkymmentä. Minä olen tavannut valtavasti miehiä. Tehnyt miesten kanssa töitä suurimman osan työurasta, paljon enemmän kuin naisien kanssa. Hyvin sujui kyllä. Miehiä on myös kavereina paljon. Tietysti on miehet ihmisiä, ja todella mukaviakin ja harvoin olen tavannutkaan sellaista, jonka kanssa en tulisi toimeen. Tämä ei liity sellaiseen, ettenkö tapaisi miehiä. Joka viikko tapaan varmaan useamman. Kahdestaan se ei onnistu. En pysty edes lähtemään ostoksille pelkän kaverinkaan kanssa. Tai tietysti pystyn, mutta roolitan senkin. En ole oma itseni.
Auttaisikohan hypnoositerapia? Auttaahan se jopa synnytyspelkoon ja -kipuihin. Tuli vaan mieleen näin sivusta. Hieman samoja kokemuksia nuorena ja pitkälle yli kakskymppiseksi. Nyt olen kolmen lapsen äiti.
Kannattaisi varmaan käydä juttelemassa jonkun (yksityisen) terapeutin kanssa, siis psykologin tai psykiatrin. Alat olla siinä iässä, että nyt se olisi perhe perustettava jos vähänkin haaveissa sellaista siintää.
En lähde veikkailemaan, onko lapsuudessasi jotakin käsittelemättömiä traumoja, mutta niinkin voi olla, siis jotakin sellaista tapahtunutta pahaa, jonka olet unohtanut, mutta joka tunnetasolla herättää tuskaista oloa tiettyjen vihjeiden läsnäollessa.
joo kans seurailin vähän sivusta. Mullaki samanlaisia kokemuksia lapsuudesta ja mäki olen ollu ihan hyvä jätkä..miehiä työkavereina, ehkäpä hakeuduinkin miesvaltaselle alalle tästä ihan kummallisesta viha-rakkausasetelmasta johtuen. Siippakin löytyi ja melkein 1/8 osan elämästäni vietin hänen kanssaan.Mutta nyt tuntuu erottuani tästä ihmeellisen pinnallisesta suhteesta,että olen vasta tässä kolmenkympin tälläpuolen etsinyt ja löytänyt syvällisen ja aidon suhteen, jolloin vihdoin koen olevani valmis lapselle ja perheen perustamiselle.Kymmenen lisäodotusvuotta lapsuudentrauman takia, minkä aiheutti isä,jolla oli pelkkiä veljiä sisaruksinaan ja äiti,jolla oli pelkkiä veljiä sisaruksinaan.Tyttöä ei siis osattu kasvattaa.Mun serkkukimulikin on aika jätkämäinen.
millanen sun äiti on ollu, millaset teidän väliset suhteet on ollu? ja millanen äidin ja isän välinen suhde on ollu? oisko siinä jotain mikä selittäis sen et miten näet miehet ja suhteet miehiin jos sun isäsuhde on ollu ihan luottamuksellinen ja ok. Kerroit et olet ollu enemmän kuuntelijan ja taustallaolijan roolissa. Oliko se sun roolisi myös lapsena ja nuorena kotona? Kahdestaan ku ollaan miehen kaa ni et voi aivan siinä roolissa olla ja se saa sut kokemaan tilanteen nii ettet voi olla oma ittesi. Voiko olla niin että jos olet tottunu enemmän olemaan taustalla niin tällainen roolinmuutos on sitten hankalaa? MIten sosiaaliset tilanteet sinulta sujuu muuten, jännitätkö niitä?
Onko sulla joitain ikäviä kokemuksia takana miehistä vaikka nuoruuden seurusteluaikoina joka saa sut olemaan niin varuillaan miesten kanssa?
Ehkä vähän hassua kaivella vaan menneisyyttä et onko siellä joku trauma mikä käytöksen aiheuttaa mut sehän on yks asiaan lähestymistapa:)
äitisuhdetta ei voi vertailla. Äiti on hyvin voimakastahtoinen, huolehtiva, mutta määräilevä. Vanhempien välistä suhdettakaan en osaa verrata. Kaikki on niin suhteellista. Kyllä lapsena on kotona huomioitu, aivan riittävästi ja varmaan ylikin ennemmin kuin liian vähän. Suhteessa toisiin naisiin olen ollut koko nuoruuden taas kuin varjo. Myöhemmin siitä ei ole päässyt eroon kuin etäytymällä ja lähes katkaisemalla suhteet heihin.
Sosiaaliset tilanteet sujuu aivan mallikelpoisesti. En jännitä mitään asia-asiaa yhtään. Päinvastoin. Enkä juuri muutenkaan. Ei tule yhtäkkiä mieleen mitään muuta asiaa, kuin aloituksessa ollut ilmiö. Toisaalta suhteet niihin olen halunnut täysin etäyttää, joiden kanssa olen ollut tavallaan sellainen monien asioiden altavastaaja tai se taustatanssija. Ja tiedän, ettei se kuvio niissä ihmissuhteissa muuttuisi eikä muutu koskaan, kun ne ovat joskus sellaiseksi muotoutuneet.
Ikäviä kokemuksia nuoruudenaikaisista miehistä? Jotain on, mutta kenellä nyt ei olisi. Mitä nyt ikuisesti vaan sellainen tietynlainen suhtautumistapa, että olen "jonkun toisen merkittävämmän" ihmisen joku kaveri tai ehkä suhteellisen harmiton, mutten erityinen tapaus. Kaikillahan nyt varmaan on aina jotain pettymyksiä, josta saa itsensä löytää, mutta elämän muihin ongelmiin suhteutettuna pieniä. Lisäksi pettymykset tietysti aina suhteutuu omiin kuvitelmiin tai katteettomiin odotuksiin, jotka toisaalta ymmärtää vähän turhiksikin ja siinä mielessä on vaikea sanoa, mikä on iso pettymys. Pari kertaa on tullut kynsille ja tietysti jotain turhia kuvitelmia, mutta kenellä ei olisi. Toisaalta kukaan ei ole luvannut koskaan mitään, että en osaa suhteuttaa, miten isoista pettymyksistä oikein tarkoitetaan.
Minäkin vielä jatkan heittämällä jotain ajatuksia...
Kommentoit useampaan kertaan, että kaikki on suhteellista ja viittasit kai siihen, että sinun kokemuksesi tuskin ovat sen pahempia kuin mitä ihmisillä ylipäänsä on. Mielestäni jokainen kuitenkin kokee tilanteet omalla tavallaan. Esim minä olen ollut lapsena paljon tavallista herkempi ja siten pienikin paheksunta tms muiden taholta on "vaurioittanut" minua, kun taas joku toinen olisi varmaan näyttänyt kieltä ja unohtanut koko jutun.
Siksi siis minusta vaikuttaa siltä, että hiukan "etäännytät" itseäsi omista kokemuksistasi, suhteuttamalla ja analysoimalla kaiken ikään kuin tyhjäksi tai merkityksettömäksi. En usko, että kuitenkaan voit tavoittaa nykyisiä ongelmiasi ja niiden syitä kunnolla pelkän järkiperäisen analysoinnin avulla, vaan tärkeää olisi löytää sieltä ne tunteet, jotka toimintaan vaikuttavat. Ne järjellä ajateltuna pienetkin jutut voivat joskus olla merkittäviä, jos ne ovat herättäneet jotain merkittäviä tunteita. Jos haluat yrittää selvittää, miksi sinä toimit niin kuin toimit, ei minusta ole kannattavaa suhteuttaa omia menneisyyden kokemuksia siihen miten pahoja ihmiset keskimäärin kokevat, vaan erittäin tärkeää on tavoittaa miltä sinusta on TUNTUNUT, eli miten sinä itse olet tilanteet kokenut. Eli vaikka jokin kokemasi juttu ei olisikaan yleismaailmallisesti mikään traumaattinen, niin on se sinulle voinut olla, ja se on se millä on merkitystä. Sama juttu esim siinä millaisia vanhempasi ovat olleet ja millainen heidän suhteensa on ollut. Ei ehkä ole mielekästä suhteuttaa heidänkään ominaisuuksiaan mihinkään keskimääräiseen, vaan tärkeää on se miten SINÄ olet heidät kokeneet.
Voin olla väärässäkin, mutta sellainen vaikutelma tulee että tässäkin etäytät itsesi asian syvemmästä kohtaamisesta peräänkuuluttamalla objektiivista keskustelua ja keskittymällä järkiperäiseen analysointiin. Mutta kuten sanottu, voin olla hyvinkin väärässä -enhän minä voi tietää miten paljon tunteita asia sinussa tälläkin hetkellä herättää, nämä keskustelut kun ovat kuitenkin vain tekstejä. Tietenkään kaikissa asioissa ei edes pääse suoraan käsiksi niihin tunteisiin, ja ensin pitää analysoida pitkään että edes pääsee yhtään jyvälle niistä taustoista ja fiiliksistä.
En ole varma tuliko se jo esiin tuossa aiemmin, mutta miten siis nykyään on niissä tilanteissa, joissa on useampia ihmisiä ja pystyt toimia ihan luontevasti... onko sinulla luonteva olo siksi, että olet kuten ennen, ns turvassa katseilta ja jonkun huomiolta? Vai onko tuossa tapahtunut jotakin muutosta? (Eli oletko nykyään luontevasti porukassa VAIKKA et olisikaan huomaamaton tai kenenkään varjossa?)
Niin ja sellainen juttu tuli vielä mieleen, että mitä tunteita ja ajatuksia herättää mielikuva siitä, että olisit jonkun miehen kanssa kahden ja homma menisi seksuaaliseksi tai ainakin jollain lailla intiimiksi?
Luin vain tämän sinun aloituksesi. Sinulla on tavattoman huono itsetunto. Hyväksyt itsesi vain "hyvänä jätkänä" miesten seurassa, koska luulet että miehet eivät ole sinusta muuten kiinnostuneet eivätkä näe sinua mitenkään erityisen viehättävänä naisena, jota kannattaisi lähestyä muuten kuin työ-ja asiamerkeissä. Osaatko päätellä, mistä huono itsetuntosi johtuu? Mikä sen on laukaissut ja mikä siihen voisi olla syynä? Onko se oma sisäinen ajatus itsestäsi vai onko sinua joskus kenties loukattu niin, että olet sen myötä menettänyt itsetuntosi? Kyse ei ole ujoudesta, koska pärjäät sosiaalisesti muuten hienosti vaan todellakin huonosta itsetunnosta. Syytä itsesi hyväksymättömmyyteen naisena sinun olisi hyvä lähteä selvittämään.
Minulle tuli myös tämä Lottamari 1:n ajatus mieleen, eli kyse voisi olla huonosta itsetunnosta. Kelpaamattomuus naisena, mistä se voi johtua? Minkälainen on naisellinen puolesi?
Luin vain tämän sinun aloituksesi. Sinulla on tavattoman huono itsetunto.
-Itsetunto on prosessi, ei hyvä tai huono sinänsä. On asioita, joissa on hyvä, asioita, joissa huono, itsetunto ei ole plus tai miinus-paketti. Itsetunto on itsensä realistisena näkemistä ja sen hyväksymistä, ei utopististen kuvitelmien haalintaa itsestä ja uskomista, että sen jälkeen on hyvä itsetunto.
Hyväksyt itsesi vain "hyvänä jätkänä" miesten seurassa, koska luulet että miehet eivät ole sinusta muuten kiinnostuneet eivätkä näe sinua mitenkään erityisen viehättävänä naisena, jota kannattaisi lähestyä muuten kuin työ-ja asiamerkeissä.
-Kyllä. Hyväksyn itseni hyvänä jätkänä, mutta kyllä paljon muutenkin. Miehet eivät ole minusta kiinnostuneita paljoa, kaverina kyllä menee, muuten ei, tähän nyt ei vaikuta minun mielipiteeni vaan monien miesten. Mitä tarkoitat tuolla "erityisen viehättävällä"?. Pitääkö kaikkien naisten olla ERITYISEN VIEHÄTTÄVIÄ..? Olen tavallinen ja se taitaa olla ongelman ydin, erityinen viehättävyys ilmeisesti sinun mielestäsi poistaa kaikki ongelmat. Toteamuksesi kertoo enemmän omasta ajatusmaailmastasi kuin minun tilanteestani. Minua lähestytään työ ja asiamerkeissä, ilman että alan luulemaan mitään tai en luule mitään. Se on kuitenkin se, mitä tapahtuu huolimatta mistään muusta.
Osaatko päätellä, mistä huono itsetuntosi johtuu?
-Näköjään päättelit, että itsetunto on huono. Itsetunto on edelleen prosessi, on hyviä ja huonoja asioita ja se on niiden realistinen synteesi.
Mikä sen on laukaissut ja mikä siihen voisi olla syynä?
-Kumpi on yleensä ennen, muna vai kana? Ihminen muodostaa sosiaalisen käsityksensä itsestään pitkälle sosiaalisten suhteiden ja peilien varaan jatkuvassa prosessissa. Jokainen muodostaa oman sosiaalisen käsityksensä itsestään siltä pohjalta, miten tulee tai ei tule huomioiduksi ja miten pärjää sosiaalisesti. Sosiaalinen itsetuntokin on prosessi. Se ei ole täysin ihmisen omasta keksinnöstä lähtöisin oleva tietty ajatus, että ajatellaampa positiivisesti ja olen nyt hyvä ja sosiaalinen ihminen vaan luottamus kokemus, josta johtopäätös. Voihan sitä keksiä itselleen itsetuntoa, mutta realistinen sosiaalinen itsetunto kehittyy realistisesta kohtaamisesta, johon puolestaan vaikuttaa peilaus ihmissuhteista. Se ei ole yksilöstä itsestään täysin kiinni koskaan.
Onko se oma sisäinen ajatus itsestäsi vai onko sinua joskus kenties loukattu niin, että olet sen myötä menettänyt itsetuntosi?
-Kuten edellä, itsetunto on sisäistä ajatusta, mutta siitä realistisuudesta käsin, mikä toteutuu. Ketä nyt ei olisi loukattu, en ole silti menettänyt itsetuntoani, itsetunto rakentuu jatkuvasti aina johonkin suuntaan jokaisella. Näytät määrittelevän naisen itsetunnon vain suhteessa siihen, miten kokee miesten kanssa toimimisen tietyllä tavalla värittyneesti.
Kyse ei ole ujoudesta, koska pärjäät sosiaalisesti muuten hienosti vaan todellakin huonosta itsetunnosta.
-Kyse on myös ihmisten reagoinnista itseen. Jos joku kohtelee sinua huonosti tai ei huomioi, ajatteletko, että no niin, sinun itsetuntosi on huono? Haluaisin enemmän objektiivisempaa näkökulmaa sinulta. Et voi saada muita ihmisiä sillä kiinnostumaan itsestäsi, että ajattelisit ja toivoisit ja uskoisit heidän kiinnostuvan. Toki se omaa oloa nostaa, mutta ei taas vaikuta muiden käytökseen, mitä sinun pääsi sisällä tapahtuu.
Syytä itsesi hyväksymättömmyyteen naisena sinun olisi hyvä lähteä selvittämään.
-On paljon naisia, joita hyväksytään huolimatta yhtään siitä, millainen käsitys heillä itsestään on. Sosiaalinen hyväksyttävyys ei riipu suoranaisesti itsetunnosta, vaan useanlaisista normeista. Kun täyttää tietynlaiset odotukset, kirjoitetut tai kirjoittamattomat, on hyväksytty. Kun ei täytä, ei ole hyväksytty toisten taholta. Itsestään saa toki kuvitella mitä haluaa, mutta se viesti, minkälaisena joku toisen kokee on merkitsevämpi, kuin se, miten paljon viesti on todellisuutta vastaava.
Ettei kyseessä olisi jonkin sortin dissosiaatiohäiriö?