Palstalla on aiemmin pohdittu onnellisuutta. Onnellisuuden määritelmät tai lähinnä yritykset määritellä tuo olotila, ovat huvittavia, koska ne ovat melkein aina sidottu samoihin stereotypioihin ja fraaseihin, joita filosofit ovat jankuttaneet kautta aikain.
Onnellisuuden määritelmissä lähdetään liikkeelle lähes aina jostain taolaisista tai muista ikivanhoista jatkuvaa tyyneyttä ja lobotomista mielenrauhaa korostavista "viisauksista", jotka itseasiassa suurimmaksi osaksi ovat lähinnä kehittymättömien ihmisten kurjina aikoina suoltamaa hölynpölyä, jota sitten filosofisina viisauksina hoetaan ymmärtämättömien toimesta vuosisadasta toiseen.
Onnellisuuden määrittelyyrityksissä pidetään itsestään selvänä, että nykyinen hektinen, stressaava ja aineelliseen hyvään pyrkivä elämäntapa ainakin on juuri onnellisuuden vastakohta. Entäpä, jos ei olekaan?
Entäpä, jos juuri nykyinen elämäntapa onkin onnellisuuteen pyrkivien ihmisten ponnistelujen yhteinen, tahdon ilmaus ja aika hyvin ONNISTUNUT aikaansaannos?
Näin ajateltuna nykyihminen, tavallinen länsimaalainen työläinenkin, on löytänyt huomattavasti suuremman onnellisuuden tilan, kuin se kuuluisa Taon kurjalla kujalla asuva köyhä onnen haikailija, tai pikemminkin luovuttaja?
Minä uskon (tai oikeastaan tiedän), että totuus on juuri näin.
On huvittavaa, että filoifisissa tyyneyden pohdinnoissa usein ikäänkuin itsestäänselvyytenä pidetään ns. "jalon villi" ja "onnellisen vetelehtivän köyhän" käsitteitä. Ja samalla ilmaistaan, ettei toimelias, kaikkea haluava, taivaita hamuava nykylänsimaalainen voisi löytää onnea kiireensä ja ahneutensa keskellä.
Onnellisuus siis samaistetaan (tälläkin palstalla) flegmaattisuuteen ja siitä johtuvaan saamattomuuteen ja talon seinustalla istuskeluun. Sen tunteen ja olotilanhan kuka tahansa voi saavuttaa! Vikkapa saunan jälkeen kesälaiturilla järven liplattessa tai meren ranalla kiviä viskellessä. Huom! jos se olotila jäisi päälle, niin kysymys ei enää olisi onnesta, vaan lähinnä henkisestä velttoudesta.
Oikeasti oonnellisen ihmisen mieli on kuin myrskyävä meri. Vaikka pinnalla kuohuu kovastikin (kiire, tavoitteet, halut, stessi, inhimillinen toteutumisen tarve...), niin mielen syvyyksissä, pinnan alla, on aina tyyni ja suuri rauha. Kun pinta-aallot asettuvat (ne voi itse hiljentää) koko valtava vesimassa on tyyni. Mutta HUOM! jos kyseessä on elävä, terve, hvyinvoiva meri, niin pinta tyyntyy vain hetkeksi.
Jos kyseessä on samea lammikko, niin sen pintaan ei tuuli juuri väreitä aiheuta... Ja silloin taolaisuuden, krishna-kultin, viherpiiperryksen ja muiden vastaavien lobotomia-aatteiden kannattajat luulevat saavuttaneensa onnelisen tyyneyden ja mielenrauhan. Oikea nykyajan filosofi ei sitä apina-ajan sameutta kaipaa.
Onnellisuuden määritelmissä lähdetään liikkeelle lähes aina jostain taolaisista tai muista ikivanhoista jatkuvaa tyyneyttä ja lobotomista mielenrauhaa korostavista "viisauksista", jotka itseasiassa suurimmaksi osaksi ovat lähinnä kehittymättömien ihmisten kurjina aikoina suoltamaa hölynpölyä, jota sitten filosofisina viisauksina hoetaan ymmärtämättömien toimesta vuosisadasta toiseen.
Onnellisuuden määrittelyyrityksissä pidetään itsestään selvänä, että nykyinen hektinen, stressaava ja aineelliseen hyvään pyrkivä elämäntapa ainakin on juuri onnellisuuden vastakohta. Entäpä, jos ei olekaan?
Entäpä, jos juuri nykyinen elämäntapa onkin onnellisuuteen pyrkivien ihmisten ponnistelujen yhteinen, tahdon ilmaus ja aika hyvin ONNISTUNUT aikaansaannos?
Näin ajateltuna nykyihminen, tavallinen länsimaalainen työläinenkin, on löytänyt huomattavasti suuremman onnellisuuden tilan, kuin se kuuluisa Taon kurjalla kujalla asuva köyhä onnen haikailija, tai pikemminkin luovuttaja?
Minä uskon (tai oikeastaan tiedän), että totuus on juuri näin.
On huvittavaa, että filoifisissa tyyneyden pohdinnoissa usein ikäänkuin itsestäänselvyytenä pidetään ns. "jalon villi" ja "onnellisen vetelehtivän köyhän" käsitteitä. Ja samalla ilmaistaan, ettei toimelias, kaikkea haluava, taivaita hamuava nykylänsimaalainen voisi löytää onnea kiireensä ja ahneutensa keskellä.
Onnellisuus siis samaistetaan (tälläkin palstalla) flegmaattisuuteen ja siitä johtuvaan saamattomuuteen ja talon seinustalla istuskeluun. Sen tunteen ja olotilanhan kuka tahansa voi saavuttaa! Vikkapa saunan jälkeen kesälaiturilla järven liplattessa tai meren ranalla kiviä viskellessä. Huom! jos se olotila jäisi päälle, niin kysymys ei enää olisi onnesta, vaan lähinnä henkisestä velttoudesta.
Oikeasti oonnellisen ihmisen mieli on kuin myrskyävä meri. Vaikka pinnalla kuohuu kovastikin (kiire, tavoitteet, halut, stessi, inhimillinen toteutumisen tarve...), niin mielen syvyyksissä, pinnan alla, on aina tyyni ja suuri rauha. Kun pinta-aallot asettuvat (ne voi itse hiljentää) koko valtava vesimassa on tyyni. Mutta HUOM! jos kyseessä on elävä, terve, hvyinvoiva meri, niin pinta tyyntyy vain hetkeksi.
Jos kyseessä on samea lammikko, niin sen pintaan ei tuuli juuri väreitä aiheuta... Ja silloin taolaisuuden, krishna-kultin, viherpiiperryksen ja muiden vastaavien lobotomia-aatteiden kannattajat luulevat saavuttaneensa onnelisen tyyneyden ja mielenrauhan. Oikea nykyajan filosofi ei sitä apina-ajan sameutta kaipaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kerrankin onnellisuuden määritelmä, mihin minäkin voin yhtyä:
"onnellinen mieli on myrskyävä meri... pinnalla kuohuu... syvyyksissä silti ikuinen rauha"
Sopii nykyaikaan. Kiitos.
Röyhkeät ja välinpitämättömät.Itsekeskeiset ja hölmöt.Se on kyllä totta ettei köyhyys ja viherpiiperrykset onnea takaa.Väittäisin että ainoa mikä tekee ihmisen onnelliseksi on:VALTA.Masentavaa ,mutta totta...
Joo. Ihmiset täyttävät lottokupongin tavoitellessaan onnellisuutta. Ei voi olla viheliäisempää keinoa tavoitella onnea kuin lottoaminen! Jokainen kupongin täyttäjä on lähtökohtainen epäonnistuja. He eivät halua osallistua oman onnensa rakentamiseen lottorivin raapustamista enemmän. Joskus kun haluan viihdyttää itseäni, menen R-Kioskin nurkalle seuraamaan kun elämänsä myyneet ääliöt marssivat jonossa palauttamaan kuponkinsa.