Olen 39-vuotias nainen ja tavannut hiljattain miehen, joka on minua yli 10 vuotta vanhempi. Meillä molemmilla on elettyä elämää takana monine suhteineen ja eroineen. Olen itse siinä tilanteessa, että en välttämättä haluaisi enää edes perustaa yhteistä kotia kenenkään kanssa, kun yksin omassa taloudessa asuminen on tuntunut aika mukavalta viimeisen eron jälkeen. Oma rauha ennen kaikkea. Minusta seurusteleminen ei todellakaan edellytä yhdessä asumista, varsinkaan kun on jo tämän ikäinen.
Tämä miesystävä on asiasta päinvastaista mieltä. Hän haluaa aina ehdottomasti lyödä hynttyyt yhteen naisensa kanssa. Yhdessä asuminen on hänestä itsestään selvää, jos kerran ollaan ollaan vakavasti parisuhteessa.
Onko kukaan muu samanlaisessa tilanteessa? Miten tällainen ristiriita ratkeaa? Miksi joillakin (miehillä) ylipäänsä on niin hirveä hinku muuttaa aina yhteen asumaan (olen törmännyt tähän asiaan aikaisemminkin elämässäni)?
Tämä miesystävä on asiasta päinvastaista mieltä. Hän haluaa aina ehdottomasti lyödä hynttyyt yhteen naisensa kanssa. Yhdessä asuminen on hänestä itsestään selvää, jos kerran ollaan ollaan vakavasti parisuhteessa.
Onko kukaan muu samanlaisessa tilanteessa? Miten tällainen ristiriita ratkeaa? Miksi joillakin (miehillä) ylipäänsä on niin hirveä hinku muuttaa aina yhteen asumaan (olen törmännyt tähän asiaan aikaisemminkin elämässäni)?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Joidenkin miesten mielestä ei olla oikeasti yhdessä ellei asuta yhdessä. En kyllä tiedä miksi.....
Oma elämäni oli sekaisin, kun tapasin nykyiseni ja tietysti hän jo ekoilla treffeillä rakastuneena ehdotti jospa voisin muuttaa hänen luokseen....
Ja täällä hänen luonaan nyt asun, tunnetilani edelleen aaltoilevat...välillä päätös tuntuu maailman järkevimmältä ja välillä maailman hulluimmalta. Ollaan nyt asuttu yhdessä puolivuotta.
Joten mietu hyvin tarkkaan, on mahdollista, että miehesi etsii toisen jos et muutakaan hänen luokseen.
Minä (suunnilleen sinun ikäisesi) olen seurustellut jo kolme vuotta ja eikä minulla ole tarkoitus muuttaa yhteen ainakaan lähitulevaisuudessa. Itse elin hankalassa parisuhteessa aiemmin ja nyt nautin omasta vapaudestani ja näin olen sen sanonut myös kumppanilleni. Olemme vakavissamme molemmat ja en kuvittele, että jompi kumpi pettäisi tms. Minusta näin on vaan hyvä, vaikka ikävä välillä vaivaakin kun välimatkaakin on. Toisaalta suhde pysyy tuoreena kun yhteinen arki on tavallaan vain puhelimessa.
Sinuna antaisin ajan kulua, sillä ainakaan kovin lyhyen tuntemisen jälkeen ei kannata muuttaa yhteen. Jos se ei miehelle käy, niin anna suhteen jäähtyä. Ei tuollaisiin isoihin muutoksiin voi toista pakottaa.
täytyy tunnustaa..että en olisi muuttamassa heti samankaton alle,pidän omasta yksityisyydestäni ja omista harrastuksistani.Takana tosin paskasuhteita....pettämistä ja jne.Jokainen elää omalla tavalla..tulispa vastaa nainen joka sanoisi suoraan...yhteen ei muuteta heti aivan..mutta tykätään ja vietetään aikaa yhdessä uskollisesti.
Juu, suoraa puhetta nimenomaan toivoisin tässä tilanteessa. Itselläni on aika selvä kanta, en haluaisi muutaa yhteen. Tiedän kokemusksesta, että tästä asiasta voi tulla todellinen ongelma: On niitä, jotka haluaisivat heti yhteen muuttoa, mutta jos toinen ei halua, niin sitten aloitetaan kuitenkin suhde, ja kun tulee ensimmäinen kriisi, niin vedotaan siihen, että "kun ei muutettu yhteen, siitä ne ongelmat johtuu". Tällainen asenne ei oikein innosta, koska ongelmat eivät minusta koskaan liity siihen, asutaanko yhdessä vai ei. Moni tekee tästä turhaan ongelman ja se on sääli, koska näin ihan hyväkin suhde voi kariutua jo alkuvaiheessa.
Ainahan sitä on kumppaninsa toiveita kuunneltava ja ymmärrettävä. Ja kompromisseja on hyvä oppia tekemään. Mutta on joitakin juttuja, joissa nyt vaan se EI-ääni jyrää KYLLÄ-äänen. Asioissa kuten elollisten tuominen kotiin (eläimet, lasten hankinta) ja yhteenmuutto. Ei siitä vaan mitään tule, jos toinen kokee olevansa pakotettu siihen eikä aidosti itse halua jakaa arkea sen enempää kuin tapaamisten ajan. Ja siltä pohjalta toisen osapuolen tehtävä päätöksensä - riittääkö se hänelle vai ei.
Sä voisit kysyä mieheltäsi miksi hän haluaa yhteen asumaan, hingunkin kanssa. Koska sehän ei kauhean hyvä pohja ole asian ratkaisemiselle, jos pari ei pysty edes ymmärtämään (ja siis ymmärtämään, ei olemaan samaa mieltä) toistensa haluja, toiveita, mielipiteitä.
Olet oikeassa. Ymmärrän kyllä sen tarpeen, että haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa toisen kanssa ja jakaa yhteisen arjen. Mutta kun tuntuu, että siellä taustalla on sellainen yksin olemisen pelko, jota ei myönnetä vaan sanotaan: "Olen niin kyllästynyt yksin olemiseen."
Eli yksin oleminen rinnastetaan siihen että asuu yksin. Tätä on jotenkin vaikea ymmärtää. Siis sellaisen kuin minä, joka en koe olevani "yksin" vaikka yksin asunkin.
Täytyypä kysyä häneltä tarkemmin... kiitti vinkistä :)
No jos et haluu muuttaa yhteen niin sit sanot ettet haluu.
Jos äijä lähtee kävelemään niin sit etit sellasen jonka
ei tarvii muuttaa yhteen.
Parisuhteessa tärkein asia on rakkaus! Ei se, että asuuko yhdessä vai ei. Ei välttämättä ole hyvä piirre ihmisessä, joka haluaa muuttaa heti yhteen. Sellainen voi olla läheisriippuvuutta tai halua kontrolloida toisen menoja. . . Ei pitäisi tehdä mitään sellaista, johon ei ole valmis. Jos toinen painostaa muuttamaan yhteen, ennen kuin molemmat ovat siihen valmiita tulee sellaisesta asiasta helposti taakka.
Jos toinen jättää sen vuoksi, ettei ole muutettu yhteen, joutaa sellainen ihminen mennäkin! Hän ei ole rakastunut ja voi pettää, vaikka asuisittekin yhdessä. . . Rakkaus, kaikki se kestää. Kaikki se kärsii, eikä rakkaus koskaan häviä! . . . Eli, jos suhde loppuu, niin siinä ei ole silloin molemminpuolista rakkautta.
"Jos toinen jättää sen vuoksi, ettei ole muutettu yhteen, joutaa sellainen ihminen mennäkin! "
ja vastaavasti jos toinen ei halua muuttaa yhteen, niin sen takia kyllä kannattaa jättää.
"Hän ei ole rakastunut ja voi pettää, vaikka asuisittekin yhdessä. ."
vittu mitä paskaa.
ihmiset ovat erilaisia ja on täysin naurettavaa leimata joku kelvottomaksi sillä perusteella, että haluaa tai ei halua muuttaa yhteen. jotkut haluaa ja jotkut eivät.
näin suuri näkemyserot yhteisestä tulevaisuudesta on ihan järkevä syy erota. ihan sama juttu jos toinen haluaa lapsia ja tonien ei, toinen haluaa matkustella paljon ja toinen ei. jos kumpikaan ei halua luopua haaveistaan niin ei siinä ole mitään muuta oikeata ratkaisua kuin erota eikä kyllä minun mielestäni eroa vois silloin laittaa kummankaan "syyksi".
Meillä oli toisinpäin, minä olisin halunnut muuttaa yhteen, mutta mies ei. Toivoin yhteenmuuttoa siksi, että oltaisiin nähty useammin. Tapaamme noin kerran viikossa, joskus harvemmin ja vietämme silloin yhdessä yön. Nyt olen kuitenkin tajunnut sen, ettei mieheni koskaan aio muuttaa kanssani yhteen ja hyväksynyt tilanteen. Jatkamme suhdettamme tällaisena tapailuna, jossa ei ole muita sitoumuksia kuin se, ettei muita miehiä/naisia ole. Alun ahdistuksen jälkeen sujuu oikein hyvin. Olen oppinut iloitsemaan vapaudestani ja ottamaan suhteenkin vähemmän vakavasti. Kun ei kärsi turhista sitoutumishaluista ja itkeskele, kun toinen ei halua sitoutua, voi olla paljon vapautuneemmin ja nauttia esim. seksistä enemmän. Kivaa!
Itse näin miehenä olen kokenut nämä yhteenmuuttoa välttelevät ja vapaudesta pitävät naiset hiukan epäluotettaviksi. Ok, varmasti on parempiakin tapauksia ja saattaa olla, että olen kokenut vain ne huonoimmat. Joka tapauksessa nämä naiset halusivat aikaa tavata myös muita miehiä, vaikka sovimme, että jos jatkamme tällä "erillään -mallilla", niin pysymme sentään uskollisina toisillemme. No tätä ei minulle kerrottu, vasta ajan kanssa asiat selvisivät. Hukkasin siis aikaani ja sen takia itse haluan muuttaa viimeistään vuoden tapailun jälkeen yhteen, jotta näkee onko toinen valmis sitoutumaan. On vaikea sitoutua toiseen jos taustalla "vapauden kaipuuta" ja toisaalta en missään nimessä halua mitään tautiakaan. Suhde jää sellaiseksi vapaaksi, josta jotenkin jää puuttumaan se vakavuuden aste ja silloin myös toisiin on helppo tutustua "lähemmin". Ongelmia tulee helposti myös siitä, että toinen voi kokea saavansa liian vähän läheisyyttä, yhdessäoloa jne. kun ollaan erillään. Mieti tarkkaan oletko parisuhde- vai sinkkuihmisiä ja tee päätös sen mukaan.
Meitä naisia on kyllä moneksi. Minä asun miesystävästäni erillään ja nautin vapaudesta, mutta en missään tapauksessa olisi valmis pettämään häntä. Teen paljon töitä ja lapset edellisestä suhteesta vievät aikaa, vaikka ovatkin jo aika isoja. En vaan halua kuormittaa kumppania arjen jutuilla, enkä myöskään ottaa huusholliin lapsille isäpuolta kun ovat jo murroikäisiä. Olen tottunut pyörittämään arkeni yksin ja nautin siitä kun ei tarvitse kysellä, että voinko milloin tehdä töitä tai järjestellä lasten kanssa ihan omaa aikaa. Kun sitten miesystäväni kanssa tapaamme, niin se on aikaa vain meille kahdelle ja arjen huolet eivät paina. Myös hänellä on lapsia aiemmasta liitosta.
Olen kuullut niin paljon huonoja esimerkkejä uusperheistä, että en vaan lähde sellaista rakentamaan. Ehkä sitten joskus myöhemmin asumme yhdessä. Nytkin olemme kyllä päivittäin puheissa, ja se on tärkeää eli suhde ei ole pelkkä seksisuhde. Minusta näin voin kuitenkin yhdistää sinkkuelämän ja parisuhteen hyvät puolet.
Minun kohdallani ei ole kyse siitä, olenko sinkku- vai parisuhdeihminen. Jos alan seurustella, niin silloin olen vakavissani ja olen parisuhteessa. Minulle erossa asuminen ei tarkoita toisen pettämistä ja epämääräistä sitoutumista. Tunne "vapaudesta" ei myöskään minulla liity parisuhteeseen. Tunnen itseni muutenkin "vapaaksi", olin suhteessa tai en, koska vapaus tarkoittaa minulle suunnilleen samaa kuin itsenäisyys.
Tuosta mitä sanot läheisyyden tarpeesta, olen samaa mieltä: Jotkut ihmiset tarvitsevat enemmän läheisyyttä. Minä itse en tarvitse niin paljon. Kun kaksi ihmistä ovat tässä suhteessa erilaisia, niin siitä voi tulla ongelma.
Kiitos teille kaikille vastauksistanne :)
Joillekin on tärkeää myös se yhdessä nukkuminen. Sitähän saman katon alla asuessa saa paljon :)
Entä, jos voitte vuorotella yhdessä ja yksin asumista?
Viikon asut miehen luona, viikon yksiksesi, jne.
Onko teillä mahdollisuutta löytää kompromissia, missä molemmat joustatte ja olette lopputulokseen tyytyväisiä?
Ahdistuisitko, jos näkisit miestäsi useampana aamuna?
Jos mies ei ole läheisriippuvainen ja saisit yhteisessä kodissasi olla yhtä vapaa kuin yksin asuessasi, ahdistaisiko sinua vielä jokin yhdessäasumisessa?
Eli oletko löytänyt oikean miehen?
Vai onko oikeampi mies, joka myöskin haluaa asua yksin omassa asunnossaan?
Meilläkin tuo yhteenmuutto on tullut ongelmaksi,kummallakin on omistusasunto (rivari-okt) ja kumpikin "rakastaa" omaa asumismuotoa/paikkaa liikaa, että haluais tehdä kompromissejä.
Tämä että lähes keski-ikäinen pariskunta asuu erillään (seurusteltu 9kk) ei oikeen tyydytä,mun mielestä tässä vaiheeessa pitää olla yhteinen koti,edes suuunnitelmissa jos ollaan tosissamme.
Taitaa rakkaus olla vain fyysistä? Koska tämän alkuhuuman pitäis mennä ohi :)
Olen kanssa keski-ikäinen olemme seurustelleet neljä vuotta eri osoitteissa ja huuman loppua ei näy. Miksi pitäisi muuttaa yhteen ja antaa suhteen arkipäivästyä?
Olen kerran ollut tilanteessa, jossa teimme juuri noin: Asuin osan viikosta miehen luona, osan omassa kodissa. Toimi ihan hyvin, joskin mies ei ollut täysin tyytyväinen. Mutta se oli sellainen "sitova" sopimus, josta pidin kiinni, enkä koskaan vedonnut siihen, että en jaksais nyt tulla luoksesi. Eli pitää varmaan aina olla jokin selkeä kuvio. Kaikenlainen epämääräisyys rassaa suhdetta. Siitä tulee helposti tunne, että toinen ei olekaan tosissaan. Eli ymmärrän kyllä ihan hyvin miehiä, jotka haluaisivat jakaa arkeaan enemmän. Ja juuri yhdessä nukkuminen, jonka joku mainitsikin, niin sen olen huomannut olevan miehille tärkeää...