Niinpä. Olen miettinyt asiaa paljon ja löytänyt siitä joitain epäkohtia.
Ensinnäkin kun toivot ystävällesi, että hän onnistuisi jossain asiassa, niin miksi toivot sitä? Ehkä siksi että haluat ystävällesi hyvän mielen/olon. Mutta jatketaampa "miksittelyä". Miksi haluat ystävällesi hyvän olon?
Ehkäpä siksi, että haluat hänen olevan iloinen ja näin viihtyvän ihmisten kanssa ERITYISESTI SINUN kanssasi hyvin ja tätä kautta sinä saat soisaalista onnistumisen iloa ja itsetuntosi nousee joka kohottaa mielialaasi johon pyrit kannustaessasi ystävääsi. Eli "="-merkin toisella puolella: Ystävän piristys = OMAN mielialan kohotus.
Mitä voimme tästä päätellä? Välittämisen ja hyväntahtoisuuden luonne on vain itserakkauden osa-alue. Vai onko?
Onko oman edun ajaminen sitten itserakkautta? Onko esim. syöminen itserakkautta?
No tietysti on! Etkai halua tappaa itseäsi. Et halua tappaa koska haluat nauttia elämästä. (siinäpä se)
Mutta millaista itserakkautta on toisen hyvän kautta itselleen hyvän tekeminen ja toisen ahdingon kautta itselle hyvän teko. Varmaan tuo ensimmäinen on parempi mutta samaa itsensä ajattelemista se kuitenkin on.
Kannustaisitko ystävääsi jos hän yhtäkkiä ei enää tuntisikaan tai pystyisi havaitsemaan tai vaikuttamaan sinua/sinuun. Ehkä kannustaisit, sillä vieläkin alitajuntaisesti luulisit hänen onnensa tuottavan sinulle onnea. Eli onko välittäminen vaisto jonka kautta haetaan vain omaa hyvää, sillä ihmiskunta rakentuu täysin loppujen lopuksi oman edun ajamiseen yhteistyön kautta. Mutta päämäärä on silti se sama. Minä itse.
Vielä loppuun esimerkki: Äiti synnytti lapsen. Äiti kuoli ja katselee nyt pilvenreunalta. Pilven reunalta ei pääse koskaan pois eikä siellä ole ketään taikka mitään, eikä siellä olija voisi saavuttaa minkäänlaisia olotiloja.
Haluaako äiti siis kannustaa lastaan elämässä. Haluaa: koska a) Äidin vaisto auttaa lapsen elämään b) voi olla taas se mahdollinen "omaetu"-vaisto. Entä jos tämä äiti onkin nyt isä jolla ei ole äidin vaistoa. Toivooko hän lapselle hyvää? Toivoo: Joko vaiston kautta tai ei toivo, koska tajuaa sen noidankehän.
Mutta miksi ei voi olla puhdasta toisen puolien pitämistä ihan vain jalouden nimissä? Sen haluatte varmaan tietää?
Voi ollakkin! Mutta näin minä ajattelen ja mietin, että onko tämä nyt oikein.
Olenko jotenkin luonnostaan paha, huono, itserakas ihminen ajatusteni takia. Vai asuuko kaikkissa pieni itserakkauden siemen, joka voi päästä valloilleen huonossa ympäristössä.
Muusta eläinkunnasta vielä, että siellähän on sama periaate. Vaikka laumana liikuttaan, kaikki haluavat vain syrjäyttää johtajan paitsi alistujat, jotka tyytyvät asemaansa luoden toivoa itselleen paremmasta.
En tiedä,, tietääkö kukaan yhtään mitään mistään sitten loppujen lopuksi?
Ensinnäkin kun toivot ystävällesi, että hän onnistuisi jossain asiassa, niin miksi toivot sitä? Ehkä siksi että haluat ystävällesi hyvän mielen/olon. Mutta jatketaampa "miksittelyä". Miksi haluat ystävällesi hyvän olon?
Ehkäpä siksi, että haluat hänen olevan iloinen ja näin viihtyvän ihmisten kanssa ERITYISESTI SINUN kanssasi hyvin ja tätä kautta sinä saat soisaalista onnistumisen iloa ja itsetuntosi nousee joka kohottaa mielialaasi johon pyrit kannustaessasi ystävääsi. Eli "="-merkin toisella puolella: Ystävän piristys = OMAN mielialan kohotus.
Mitä voimme tästä päätellä? Välittämisen ja hyväntahtoisuuden luonne on vain itserakkauden osa-alue. Vai onko?
Onko oman edun ajaminen sitten itserakkautta? Onko esim. syöminen itserakkautta?
No tietysti on! Etkai halua tappaa itseäsi. Et halua tappaa koska haluat nauttia elämästä. (siinäpä se)
Mutta millaista itserakkautta on toisen hyvän kautta itselleen hyvän tekeminen ja toisen ahdingon kautta itselle hyvän teko. Varmaan tuo ensimmäinen on parempi mutta samaa itsensä ajattelemista se kuitenkin on.
Kannustaisitko ystävääsi jos hän yhtäkkiä ei enää tuntisikaan tai pystyisi havaitsemaan tai vaikuttamaan sinua/sinuun. Ehkä kannustaisit, sillä vieläkin alitajuntaisesti luulisit hänen onnensa tuottavan sinulle onnea. Eli onko välittäminen vaisto jonka kautta haetaan vain omaa hyvää, sillä ihmiskunta rakentuu täysin loppujen lopuksi oman edun ajamiseen yhteistyön kautta. Mutta päämäärä on silti se sama. Minä itse.
Vielä loppuun esimerkki: Äiti synnytti lapsen. Äiti kuoli ja katselee nyt pilvenreunalta. Pilven reunalta ei pääse koskaan pois eikä siellä ole ketään taikka mitään, eikä siellä olija voisi saavuttaa minkäänlaisia olotiloja.
Haluaako äiti siis kannustaa lastaan elämässä. Haluaa: koska a) Äidin vaisto auttaa lapsen elämään b) voi olla taas se mahdollinen "omaetu"-vaisto. Entä jos tämä äiti onkin nyt isä jolla ei ole äidin vaistoa. Toivooko hän lapselle hyvää? Toivoo: Joko vaiston kautta tai ei toivo, koska tajuaa sen noidankehän.
Mutta miksi ei voi olla puhdasta toisen puolien pitämistä ihan vain jalouden nimissä? Sen haluatte varmaan tietää?
Voi ollakkin! Mutta näin minä ajattelen ja mietin, että onko tämä nyt oikein.
Olenko jotenkin luonnostaan paha, huono, itserakas ihminen ajatusteni takia. Vai asuuko kaikkissa pieni itserakkauden siemen, joka voi päästä valloilleen huonossa ympäristössä.
Muusta eläinkunnasta vielä, että siellähän on sama periaate. Vaikka laumana liikuttaan, kaikki haluavat vain syrjäyttää johtajan paitsi alistujat, jotka tyytyvät asemaansa luoden toivoa itselleen paremmasta.
En tiedä,, tietääkö kukaan yhtään mitään mistään sitten loppujen lopuksi?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Niin minäkin ajattelen, että meidän tunteet ja pitkälle käyttäytyminenkin ovat "eläimellisiä". Tarkoittaa sitä, että eläinlaji nimeltä ihminen on kehittynyt tällaiseksi rankoissa olosuhteissa evoluution tuloksena. Ja "eläimellisyydestä" luopuminen, tai luopumisyritys, johtaa jonkinlaiseen käyttäytymishäiriöön tai jopa psyyken ongelmiin.
Mutta jos mielihyvän tuottaminen toisille ei niin sanotusti maksa mitään, miksi sitä ei voisi tehdä? Etenkin jos kyseessä on ihminen, josta pitää. Ja vaikka maksaisikin vähän vaivaa, kyllä mielestäni ihmisen eläinluonteeseen sopii aivan hyvin pyyteetön auttaminen. Jos kyse on omasta perheestä, silloin kai jokainen evoluutioon uskova myöntää että pyyteettömät uhraukset, suuretkin, ovat aivan ihmis-eläinluonteen mukaisia. Sen enempää en viitsi ruveta pohtimaan asiaa, kun siitä tulisi kuitenkin tulokseksi vain sekavia ajatuksia.
Mielestäni kaikki ihmisen tekemät teot ovat vain halua edesauttaa omaa oleskeluaan tällä planeetalla. Otetaanpa vaikka äiti Teresa: nainen viettää suurimman osan elämästään auttaen muita ja näin tietää saavansa uskontonsa lupaaman taivaspaikan. Tällä pyhimykseksi korotetulla naisella on mielestäni ollut halu auttaa muita, näin saaden itselleen sielunrauhan (eli oma etu mielessä). Aina kautta aikain tehdystä työstä on saatu jonkinlainen palkkio. Kuten sinäkin itserakas ketjun aloittaja et halunnut kertoa meille mielipidettäsi asiasta, vaan esitit asian kysymyksen muotoon ja haluat lukijoiden kunnioituksen ylivertaiselle ajatusmaailmallesi.
kaikella kunnioituksella ajatustoverisi
"Ehkäpä siksi, että haluat hänen olevan iloinen ja näin viihtyvän ihmisten kanssa ERITYISESTI SINUN kanssasi"
Suorastaan nerokasta. Yleistät omat ajatuksesi kaikkiin ihmisiin, ja vedät tästä johtopäätökset. Se, että sinä haluat ystäviesi olevan iloisia vaan itsesi takia, ei tarkoita että kaikki muut ovat yhtä itsekkäitä kuin sinä. Itse ainakin olen usein surullisen ihmisen nähdessäni toivonut että asiat tulisi kuntoon, vaikken ihmistä tuntisi ja todennäköisesti tulisi enää koskaan näkemään. Varmasti moni muukin ajattelee näin.
Mutta suoli24 on täynnä näitä puistofilosofeja. "Ajattelen näin, siispä kaikki ajattelevat näin, siispä vetäisenpä tässä yleispätevän johtopäätöksen. Sen täytyy olla näin. Olenpas minä eri oiva filosofi."
Minä olen miettinyt paljon samaa asiaa, ja tullut pitkälti siihen tulokseen, että loppujen lopuksi toiselle hyvän toivominen on itsekästä. Pitemmittä johdatteluilta teidät säästäen, se on itsekästä siksi, että toisen pahan olon näkeminen tekee itselle huonon olonn. Vastaavasti toisen onni tekee hyvän olon (ainakin jos on kyse oikeasti läheisestä ja rakkaasta ihmisestä, eikä sellaisesta kenelle saattaisi olla kateellinen). Niinpä siis toisten auttaminen ja toisille hyvän toivominen on aina loppujen lopuksi oman itsensä auttamista.
Tämä ajatus johdatti kysymykseen, millainen on hyvä ihminen. Voiko ihminen olla hyvä, jos kaikki hänen tekemisensä loppujen lopuksi johtuu siitä, että saisi itselleen hyvän olon? Olen ajatellut asian niin, että ihmisen hyvyys mitataan siinä, minkälaisista asioista ihmisille tulee hyvä olo. Jos toisen auttaminen tekee hyvän olon, se kertoo hyvyydestä, olkoonkin sitten itsekästä. Esitin asian mustavalkoisesti, mutta haluisn tehdä niin, jotta ajatukseni välittyy. Mikäänhän ei tietenkään ole ikinä mustavalkoista todellisuudessa.
Ei ole olemassa hyvää tai pahaa, oikeaa tai väärää. On vain tapahtumia, jotka ihmiset luokittelevat oman maailmankatsomuksen mukaan lokeroihin.
Aitoa välittämistä on, kun itse uskot siihen. Sitä ei ole, jos et usko.
Niin yksinkertaista se on.
Olenko rikas rakas ja haluttu, jos itse uskon niin?
Kun toivot että "surullisen ihmisen" asiat tulisivat kuntoon, etkö sittenkin huomaamattasi tee tätä itsesi vuoksi? Ollaksesi muka parempi ihminen tai poistaaksesi ihmisen kanssa jakamasi surun...
Mielestäni ehdottomasti olet, sillä rikkaus ja rakkaus ovat epämääräisiä käsitteitä. Kaikki on suhteellista. Tuo kaikkihan perustuu omaan mielikuvaan itsestäsi.
Entäpä jos kysyn samaa asiaa joltain luotetulta henkilöltä ja hän vastaa että ei. Mitä silloin olen?
Lienet luotetun ihmisen näkökulmasta vähemmän rikas rakas ja haluttu. Mitä todellisuudessa olet, määrittelet itse. Olet sekä täysin vapaa valitsemaan olemuksensa ja arvosi että tähän pakotettu. Eksistentialismin alkeita...
Miten onnistuu olemuksen ja arvon valitseminen? Egon avullako? Tämä tie vie itsepetokseen.
Tunnetaanko tapauksia, jossa ihminen olisi menehtynyt pelastaessaan toisen hengen? Vai kelpaako silloin selitkseksi "hän halusi sankariksi"?
Itseni osalta voin sanoa, että jos en auta muita niin siitä tulee itselle paha ja ahdistunut olo, myös huoo omatunto. Siksi todennäköisesti autan muita. Jos en tuntisi näin paljon empatiaa, voisin olla välinpitämättömämpi muiden suruja kohtaan. Sellainen, joka ei kykene empatiaan, pystyy elämään paljon itsekkäämpää elämää ja välittämään vähemmän muista. Näin ollen persoonalliset ominaisuudet määrittävät, kuinka paljon haluat muille hyvää, mutta lopulta kyse on aina itsestä.
Mielestäni itsekkäät taustapyrkimykset pyhittyvät kuitenkin sillä, että saat hyvän olon muiden auttamisesta. Onhan paljon ihmisiä, jotka saavat hyvää oloa muiden tuskasta. Lopulta kuitenkin kyse on itsestä, sille me emme mahda mitään, se tulee ihmisen selviämisvaistosta.
Ja tietysti teen hyviä asioita myös siksi, että haluan olla hyvä ihminen. Tämäkin on siis loppujen lopuksi itsekkyyttä. Täytyy vain ajatella hieman syvemmältä tajutakseen tämän, ja vaatii myös paljon itsekriittisyyttä ja realismia kyetäkseen myöntämään sen, että kaikesta hyvyydestämme huolimatta olemme lopulta kaikki itsekkäitä. Mutta se ei ole synonyymi huonolle ihmisille.
Lisään vielä, että mielestäni tässä keskustelussa tulee unohtaa perinteinen itsekkyyden määritelmä. Kyse on itsekkyydestä, joka tulee ihmisen luonnosta, eloonjäämisvietistä. Jopa äiti teresa auttoi muita siksi, että luultavasti tajusi muiden auttamisen tekevän hänet itsensä onnelliseksi ja olevan hänelle se oikea tapa elää. Lopulta olemme kaikki täällä yksin itsemme kanssa, ja koitamme tehdä elämästämme sellaista, että sitä on hyvä elää, kuka mitenkin.
Ne ketkä eivät myönnä sisäistä itsekkyyttään, tekevät sen luultavasti varjellaakseen omaa positiivista minäkuvaansa. Mielestäni kuitenki ihmisille välttämätön itsekkyys ei tarkoita, että aitoa välittämistä ei olisi.
oikeaa hyvyyttä ja pyyteettömyyttä on, mutta sen täytyy siis olla hulluutta. go hulluus.
Minulle tulee hyvä olo siitä, että teen toisen onnelliseksi, koska tiedän sen olevan oikein ja voin näin olla ylpeä itsestäni. Hetkonen... taidat sittenkin olla oikeassa?!