En nyt tiedä, voiko suhteeseen asettaa aikarajoja vai pitäisikö kaiken tapahtua omalla painollaan. Kuitenkin tunnen seurustelevani hitaan ihmisen kanssa, joka voisi nauttia pelkästään tästä yhdessäolosta sen suuremmin sitoutumatta. Itsehän haluan muuttaa yhteen, jossain vaiheessa myöskin naimisiin ja lapsia. Minusta nämä on ihan normaaleja etappeja suhteessa, vaikkei kaikki niitä haluakaan saavuttaa. Poikaystäväni sanoo, että hän haluaa elämältä samoja asioita kuin minä, joten ongelma ei ole siinä.
Olemme nyt seurusteleet kohta kolme vuotta, emmekä asu vieläkään yhdessä. Minä haluaisin asua ja hänkin haluaa omien sanojensa mukaan joskus, muttei tiedä milloin. Kuulemma nyt ei ole oikea aika. Välillä oloni on hyvä ja ajattelen, että odotetaan siihen asti, että poikaystäväni on valmis. Välillä taas vaivun epätoivoon, ihmettelen miksei hän halua kanssani tämän enempää ja suren yksinasumista, jota on takana jo 5 vuotta. Riidoissa alan usein vaatimaan aikarajaa, koska haluan tietää, että kauanko vielä pitää jaksaa ja koska se odotus palkitaan. Tähän poikaystäväni ei osaa sanoa mitään, eikä halua edes luvata mitään. Hän vastaa usein, että viimeistään 10 vuoden kuluttua, mutta voi mennä jopa 5 vuotta - tai sitten ei.
En halua missään nimessä painostaa, enkä halua, että poikaystäväni muuttaa kanssani yhteen vain minun mielikseni. Haluaisin hänenkin tahtovan sitä. Masentaa ajatella, miten kovasti minä haluaisin hänen kanssaan yhteisen kodin, mutta hän ei, vaikka omien sanojensa mukaan rakastaa minua maailman eniten ja olen hänelle kuulemma "se oikea". Arveluttaa myös, että tuleeko kaikkien asioiden kanssa olemaan samanlaista... entäs sitten, kun minä haluan naimisiin ja biologinen kello alkaa tikittää? Pitääkö silloinkin odottaa vain vuosia, vaikka sisimmässäni tunnen itseni olevan valmis muutokselle, jos vain toinenkin on? Tiedän, että aina mennään hitaamman mukaan.
Pikkuhiljaa vain tämä odotus alkaa vaikuttaa omaan onnellisuuteenkin. Minusta meillä ei ole mikään kiire, mutta pelkästään tieto siitä, että poikaystäväni ei halua muutaman vuoden seurustelunkaan jälkeen muuttaa kanssani yhteen, musertaa.
Olemme nyt seurusteleet kohta kolme vuotta, emmekä asu vieläkään yhdessä. Minä haluaisin asua ja hänkin haluaa omien sanojensa mukaan joskus, muttei tiedä milloin. Kuulemma nyt ei ole oikea aika. Välillä oloni on hyvä ja ajattelen, että odotetaan siihen asti, että poikaystäväni on valmis. Välillä taas vaivun epätoivoon, ihmettelen miksei hän halua kanssani tämän enempää ja suren yksinasumista, jota on takana jo 5 vuotta. Riidoissa alan usein vaatimaan aikarajaa, koska haluan tietää, että kauanko vielä pitää jaksaa ja koska se odotus palkitaan. Tähän poikaystäväni ei osaa sanoa mitään, eikä halua edes luvata mitään. Hän vastaa usein, että viimeistään 10 vuoden kuluttua, mutta voi mennä jopa 5 vuotta - tai sitten ei.
En halua missään nimessä painostaa, enkä halua, että poikaystäväni muuttaa kanssani yhteen vain minun mielikseni. Haluaisin hänenkin tahtovan sitä. Masentaa ajatella, miten kovasti minä haluaisin hänen kanssaan yhteisen kodin, mutta hän ei, vaikka omien sanojensa mukaan rakastaa minua maailman eniten ja olen hänelle kuulemma "se oikea". Arveluttaa myös, että tuleeko kaikkien asioiden kanssa olemaan samanlaista... entäs sitten, kun minä haluan naimisiin ja biologinen kello alkaa tikittää? Pitääkö silloinkin odottaa vain vuosia, vaikka sisimmässäni tunnen itseni olevan valmis muutokselle, jos vain toinenkin on? Tiedän, että aina mennään hitaamman mukaan.
Pikkuhiljaa vain tämä odotus alkaa vaikuttaa omaan onnellisuuteenkin. Minusta meillä ei ole mikään kiire, mutta pelkästään tieto siitä, että poikaystäväni ei halua muutaman vuoden seurustelunkaan jälkeen muuttaa kanssani yhteen, musertaa.
Vastaukset 24
Vanhimmat
...outoa toimintaa mieheltäsi, koska olette jo kohta 3 vuotta seurustelleet. Voisin sanoa näin miehenä, että jos rakastaa naistansa ,niin todellakin haluaa yhteen muuttaa..perustaa perheen jne...! Koska sitähän pitäisi pelätä, että joku toinen nappaa ihanan rakastamani naisen nenäni edestä, jos ei halua sitoutua virallisesti. Sanon sinulle, että miehesi ei rakasta sinua ja siksi toimii noin...hän etsii todennäköisesti jotain toista siinä samalla ja sinä jäät, kun hän aidosti oikeesti rakastuu. Voin vaikka vannoa, että jos hän kesällä esim. löytää, niin ei mene montaakaan kuukautta, kun jo asuu uuden neitosen kanssa..ja sit tulee kihlat..ja kaikki muu.. sorry tyttö, nosta kytkintä...olet vararengas...
Oletteko minkäikäisiä?
Helposti nuorilla miehillä on vielä epäilyksiä (jonka takia olen aina vihannut seurustella nuorien kanssa, nyt on sitten ainakin kunnon ikäero) ja mietitään, onko nyt tulevaisuus kumminkin tässä.
Ystäväni on 22 ja mies 23, ovat seurustelleet naisen ollessa 18, eli 4v. Vieläkään eivät yhdessä asu, kihloista puhuttu mutta ei ole poitsu saanut mitään aikaiseksi. Vaikeaa on katsoa vierestä kun tyttö haluaisi jo alkaa perustamaan perhettä kahdestaan, eli muuttamaan yhteen, kihloihin, miettimään häitä yms. Mutta mies ei.
Eli nuoren kanssa voi olla ongelmia vielä pitkään. Mutta jos alatte jo kolmikymppisiä olla, lähde litomaan. Masentuntuneen miehen kanssa muutenkin suhde ei todellakaan ole koskaan samanlainen kuin normaalin, terveen miehen kanssa.
Mä tiesin 24-vuotiaana, että haluan perheen ja lapsia. Mun seukka ei, oli aika hitaasti kypsyvä kaveri. No, jätin hänet ja otin 10 v vanhemman miehen joka halusi samaa kuin minä. Toteutimme sen mitä halusimme. No nyt 10 v päästä tämä ensinen seukkani on tullut isäksi vahingossa. Näin pitkään olisin saanut odottaa ja vahinkolasta hänen kanssaan. Tänä päivänä minulla puolestaan on jo kaksi lasta, joista nuorimmainen on 7 v. Kyllä parisuhde ja perhe on joskus vaikea sovittaa samaan ihmiseen. Pitää ottaa kumppani, joka sopii siihen elämänvaiheeseen missä itse on menossa. En ole katunut valintaani. Kun perhettä perustaa, molemmilla pitää olla yhteinen halu, suunta ja tavoite. Ei homma muuten onnistu. Eikä siltikään ole varmaa, että perhe pysyy kasassa, eroja tulee vaikka molemmat haluavat yhteen ja lapsia ;)
kertoo miten pyyteetöntä naisten rakkaus onkaan. Jos sovit naisen agendaan, olet hyvä kumppani siihen elämänvaiheeseen.
ei koskaan.
aina se on ehdollista.
jos kummatkin haluaa elämältään eri asioita, on parempi laittaa kantapäät vastakkain ja jatkaa matkaa.
Samaa mieltä. Olen järkyttynyt. Tuntuu tosiaan siltä, että ihmiset ovat omien tavoitteiden ja halujen toteuttamisen välineitä viime kädessä. Itse en ikinä voisi perustaa parisuhdetta pelkän agendan pohjalle, ts. jos nainenkin haluaisi lapsia ja perheen. Sehän olisi vain kuin perheyritys. Kyllä tunteet ja toisen sopivuus myös ihmisenä on erittäin olennaista. Ei ihme, että erotaan näin paljon. Projekti kun saadaan päätökseen ja toisella ei ole projektin suhteen enää annettavaa (lapset, avioliitto, omakotitalo), niin jo aletaan ihmetellä mihin se kipinä ja rakkaus katosikaan.
"Kyllä tunteet ja toisen sopivuus myös ihmisenä on erittäin olennaista"
Tottakai täytyy olla tunteita ja sopia yhteen ihmisenä. Pointti ei ole se että haluaisin naimisiin ja lapsia hinnalla millä hyvänsä. Vaan se, että jos on löytänyt sellaisen ihmisen, jonka kanssa jakaa rakkauden tunteita ja sopii yhteen ihmisenä, niin sellaisen ihmisen kanssa haluaisin elää loppuelämäni. Jos suhde ei kuitenkaan etene syystä tai toisesta, lähinnä riippuen juuri siitä toisesta, ei ole varaa jäädä odottelemaan. Jos mies ei halua naimisiin nyt tai kolmen vuoden päästä, miksi haluaisi viiden tai kymmenen vuoden päästä.
Tuo yhteen muutto ja tulevaisuuden suunnitelmat ovat hyvin paljon riippuvaisia siitä minkä ikäisiä olette. Tuo "jo 3 vuotta yhdessä" merkitsee ihan eri asiaa 18 vuotiaille nuorille, kuin 28 vuotiaille aikuisille.
Usein naiset ovat myös muutaman vuoden miehiä edellä näissä asioissa, ja siksi varsinkin nuorten miesten ja naisten halut parisuhteesta ja perheen perustamisesta ovat ristiriidassa. Miehen mielestä nainen etenee liian nopeasti, kun taas nainen syyttää miestä hidastelusta.
Joku viisastelija voisi tässä todeta että naisen pitää aina ottaa se itseään 2-5 vuotta vanhempi mies, niin nuo suunnitelmat olisivat saman suuntaisia, mutta eipä se mikään patenttiratkaisu ole, sillä kaikki ihmiset kehittyvät omaa tahtiaan, ja joku 18 vuotias poika voi olla paljon kypsempi kuin joku 28v vielä nuoruuttaan elävä aikuinen mies, ainakin noin parisuhde asioissa.
Allakirjoitan edellisen!
Itse olen pian 18-vuotta täyttävä neitokainen ja olen seurustellut nyt 3,5 vuotta saman ikäisen miehen kanssa. Kihloissa olemme ja tulevaisuus odottaa! Eikä poikaystäväni ole mikään bilettäjä vaan vastuuta ottava nuori mies.
Ikä merkkaa paljon. Suuntaan ja toiseenkin. Vanhempana tunnetaan itsensä paremmin ja odotetaan sitä ehkä kumppaniltakin, mutta samalla voin sanoa, ettei se mene ihan noinkaan. Suurin osa suurista ikäluokista on esimerkkinä vaan täysin pahveja avautumisessa ja siinäkin, että mikä onkaan tärkeää ja monet liitot jatkuvat lasten takia tai siksi, että se on tuttua ja turvallista.
Jos taasen nuorempi kokee oikeasti tärkeimmäksi asiaksi sen toisen läheisyyden, niin miksi sillä olisi merkitystä? Oikeasti se että on kiire biologisenkellon mukaan, niin se on aika huono syy. Vanhemmilla on urautunut oma eläminen joihinkin uomiin enemmän, jolloin saattaa vaatia enemmän aikaa sopeutua toisen elämään. Toisaaltaan nuori ei vielä ehkä tiedä mitä haluaa ja onko nyt tää sittenkään niin se oikea. Mä sanoisin näin, että kokeilemalla selviää nopeiten, että tullaanko toimeen yhdessä vai ei. Suhde ei oikeastaan voi jäädä milleen asteelle junnaamaan vaan oikeasti se joko syvenee tai sitten laimenee. Jotain muutosta tapahtuu aina. Joskus hitaasti, joskus nopeammin.
Henkinen ikä merkkaa enemmän kuin numero jossain tietokannassa. Jos ei ole valmis, silloin ei ole valmis.
Voi, tiedän tunteen paremmin kuin uskotkaan!
5v. seurustelua ennen yhteenmuuttoa
8v. yhdessäoloa ennen avioliittoa
ja 10v. yhdessäoloa ennen kuin lapsi sain luvan tulla
Tosin puolustukseksi sanottakoon että olin hyvin nuori tavatessamme, mutta silti, elämään on mahtunut paljon odotusta. Ja aikarajoista keskustelua. Turhautumista ja epäilyjä. Mutta piti miettiä prioriteettinsa: haluanko ensisijaisesti olla (jonkun) avovaimo/vaimo VAI tämän miehen kumppani nimityksestä välittämättä?
Painostuksella sain itse paljon pahaa aikaan. Onneksi ne virheet ovat ajan kanssa hieman korjaantuneet, mutta rehellisyyden nimissä ei täysin.
Kuinkahan aito poikakaverisi on mielipiteissään ilmoittaessaan haluavansa samaa kuin sinäkin? Myötäileekö hän sinua, jotta ei menettäisi suhdettanne, vaikka todellisuudessa haluaa yhä harkita ja miettiä muita vaihtoehtoja? Pitkä seurustelu tai avoliitto ei ennusta pitkää ja onnellista avioliittoa. Ainakin joskus historiassa sellainen tutkimustulos on saatu, ja olenpa sen henkilökohtaisestikin kokenut 7 vuotta seurustelua erillään ja yhdessä asuen, 3 vuotta avioliittoa ja ero). Jos toiseen on äärimmäisen ihastunut, niin yhteen muuttamiset ja lapsenhankkimiset tulee mietittyä aika varhaisessa vaiheessa suhdetta.
Elämää ei voi ennustaa, se on parempi elää kuin siirtää eteenpäin (tämänkin olen karvaasti saanut kokea). Olet tavallaan se aasi, jonka edessä roikotetaan kepissä porkkanaa. Kuljet porkkanan perässä, muttet mahdollisesti ikinä saavuta sitä. Miehet eivät ole vielä maailmasta loppuneet, voit toteuttaa unelmasi samanhenkisen miehen kanssa.
Ei ole tuo suhde oikeastaan läheinen, koska syvällisiä keskusteluja ei ehkä sittenkään ole joko käyty ollenkaan tai sitten niitä ei ole otettu huomioon tosissaan. Tarkoitan tällä sitä, että aloittaja ei tiedä muuta syytä, kuin että 10 vuoden kuluttua sitten... Ei tiedä mikä ahdistaa tai edes ahdistaako vai haluaako vaan olla varattu-statuksen takia, ehkä esittelymorsian... Vakavat keskustelut, joissa mies ja nainen kertoisivat mille tuntuu: asua erillään, ajatukset yhteenmuuttamisesta ja ylipäätään luottammusta ei ole tuon aloituksen perusteella sittenkään mieheen, joten syvällisiä keskusteluja ei ole, jotka takaisivat luottamuksen varmasti, vaikka kestäisikin aikaa. Sielullinen läheisyys on miljoona kertaa vakuuttavampaa, kuin mikään asuminen tai oleminen. Silloin TUNTEE toisen. Se ei ole keskustelua, että sanotaan joku rakkaustunnustus. Ei silloin tunne toista. Tai hauskat jutut... Ei nekään ole mitään muuta kuin viihdettä. Oleminen tosin kertoo jotain... Ja käytös ennen kaikkea.
Tommy Hellsten, Saat sen mistä luovut-kirja ;)
ollaan poikaystäväni kanssa oltu yhdessä nyt vuosi. asumme kyllä yhdessä, mutta itse jotenkin haluaisin enemmän jo vaikka emme olekkaan vuosikausia olleet yhdessä. olen puhunut poikaystävälleni kuinka haluaisin kihloihin ja parin vuoden sisään lapsia ja naimisiin, mutta hänen vastauksensa on aina että kaikki omalla ajallaan. minua vain pelottaa että suhteemme ei koskaan edistykkään. tämä tuntuu mielestäni siksikin oudolta koska poikaystäväni seurusteli ennen meidän suhdettamme 3 kuukautta josta seurauksena oli kihlat, yhteiselo ja nainen raskaaksi. mitä mieltä?
Mutta... Ei tuo kerro mitään mistään. Paitsi sen, että jos naisella olisi kova kiire mennä eteenpäin, niin itse alkaisin hidastelemaan. Silloin luultavasti ne sitoutumiset on luultavasti pääasia ja mies on ihan saman tekevä kuka siinä on. Suhteet ei ole samanlaisia, joten mitään väliä ei ole menneillä suhteilla. Itse käyttäydyn ainakin eritavalla naapurin mummon seurassa, kuin jonkin unelmien naisen seurassa. Ihmissuhteet on henkilökohtaisia.
Kyllä saa jossain vaiheessa sanoa, että nyt joko tai... Mutta onko sit kaikki muut konstit koitettukaan, ennen noin ehdotonta vaatimusta? Ja oletko oikeasti kertonut sitäkään, että se on sulle kovin tärkeää, että alettais yhdessä pyrkimään kohti yhteenmuuttoa. Senhän ei tarvitse tapahtua heti niin kiinteästi, että kaikki tavarat toisen luo, vaan että määränpäänä olis se muutto, jolloin siis olisi enemmänkin sellaisia hetkiä varten se toinen asunto, jos alkaa ahistaa. Siinäkin kannattaa sopia saman katon alla asumisessa se, että kummallekin tarvitsee löytyä omaa rauhaa toisinaan. Että nyt mä olen niin ku muualla, vaikka olenkin tässä. Mutta silti vois karata sinne toiseen asuntoon, jos sille tuntuu. Keskustelua ja ilman tuollaisia vitsejä, että 10 vuoden päästä... Jossei kykene keskustelemaan tuntemuksistaan, niin oikeasti ette ole kovin läheisiä vielä. Miltä minusta oikeasti tuntuukin.
En tiedä minkä ikäinen aloittaja on, mutta jos ootte nuoria niin on varmaan ihan normaalia, että miestä kauhistuttaa kun toinen suunnittelee jo yhteenmuuttamista ja naimisiinmenoa tms. Itse olen naispuolinen ja ikää kyllä vasta 19, mutta lähtisin varmaan heti kauhistuneena lätkimään jos toinen alkais pakkomielteisesti vaatimaan tollasia asioita. En ole ihan kokonaista vuottakaan nyt seurustellut, mutta toinen jo puhuu yhteenmuuttamisesta. Tunnen itseni surulliseksi koska en halua. Pahoitan toisen mielen, mutta en halua myöskään tehdä mitään sellaista mikä tuntuu musta pahalta ja vielä pahentais mun masentuneisuutta. Välitän toisesta oikeasti, mutta painostus tukahhduttaa loppujen lopuksi kyllä kaiken. Olen siis myös itse ollut tämä tukahduttaja joskus. Halusin kihloihin, naimisiin, muuttaa yhteen, lapsia joskus. Puhuin noista varmaan lähes joka päivä vaikka olinkin vasta 16-17. Poika vakuutteli että hänkin haluaa, loppujen lopuksi yhtäkkiä vain jätti minut kahden vuoden jälkeen ja ymmärrän kyllä miksi. Mähän olin kuin tyyny hänen naaman päällään ja ymmärsin tuonkin jälkeen että noissa jutuissa kuuluu odottaa. Nuoruus pitää elää eikä alkaa vääntämään heti muksuja. Itseasiassa siskoni juuri erosi miehestään, 19 vuotiaana menivät kihloihin ja naimisiin jossain vaiheessa, mitä nyt olivat 16 vuotta yhdessä. Nyt elää nuoruuttaan uudestaan, koska ihan selvästi teki jotain sellaista mikä ei ole hyvä juttu niin nuorena. Varmaan jäi jostain suuresta paitsi.
Miks ihmeessä ihmiset olettaa että "jos toi rakastaa mua, niin sen pitää tehä niinkuin MÄ haluan" ? Ihan yhtä hyvin joku voisi vastata, että jos rakastat miestäsi, sä kans odotat. Kakspiippuista. Mikä ihmeen kiire on tehdä noita asioita. Aika usein kuulee, että koko parisuhde kuolee kun muuttaa yhteen ( ei tietenkään kaikilla) mutta minä en ainakaan näkis toista enää samoilla silmillä. Ajatuskin siitä että pitäisi joskus synnyttää lapsia, lähinnä oksettaa. Lapset on kivoja, siihen asti kun eivät ole minun. :)
Mutta jos et välitä miehestäsi niin hirveästi, ehkä sun on parasta vaihtaa se sellaiseen joka haluaa samoja asioita kuin sä. Lähinnä kuulostaa siltä, että haluat vain jonkun jonka kanssa toteuttaa unelmia. Mun mielestä pitää olla onnellinen jo ihan siitäkin, että toinen välittää ja on juuri sinun kanssa. Jos ootte pitkään yhdessä, ehkä joskus kaduttaa, että hätäilitte (jos mies suostuu hätäilyyn).
Suurimpia ongelmia keskustelukyvyttömyydelle onkin juuri tuo ajattelutapa, että mitä jos toinen loukkaantuu. Yleensä tämä on suurin syy sille, miksi pienistä ongelmistä ajan kanssa tulee helvetillinen riita. Usein puhumattomuus johtaa suurempiin välirikkoihin kuin itse aiheet. Ja sääliminen ei auta keskustelussa yhtään. Samoin muu tunteellisuus silloin kun puhutaan vakavista asioista. Vitsit ja muut pelleilyt ei sovi kanssa niihin ollenkaan. Joo, pahoittaa mielen tai ei, mutta mitäs luulet sen kuvittelevan tuosta vaikenemisesta? Sen sijaan jos avautuisit tunteistasi, niin se kertoo että peli on reilua. Aivan turhaan syyttelet miestä tukahduttamisesta, kun itse et tee kuten sun kuuluisi. Kerro miltä tuntuu ja ilman äänen korottamisia ja muita painotuksia. On se vaikeaa joo, mutta ei kahden ihmisen elo onnistu millään pelkällä telepatialla. Sitä paitsi kaikista tärkein asia on avoimuus kumppanille ja sä ainakin salailet omia tuntemuksiasi.
Pari on yksi kokonaisuus, mutta kaksi mieltä. Keskustelemalla ja avaamalla oma näkemyksensä, on mahdollista löytää oikea tie. Onhan se niin, ettei yhteen muuttoa pidä painostaa, mutta jos tosiaan homma venyy ja venyy, voi olla ettei se toinen ole ikinä sitoutumiskykyinen. Silloin on parempi erota, jos halut on kovinkin erillaiset. Sitä paitsi... Joskus tuo sitoutumiskammo johtuu ympärillä olevista ihmisistä. Alitajuisesti tietää olevansa väärässä seurassa, mutta ei oikein tiedä sittenkään, että himo ei ole koko totuus. Olipa yksittäinen syy mikä tahansa, niin asiasta pitäisi pystyä keskustelemaan, jolloin toinenkin voisi ymmärtää, että okei, toi on hyvä syy tai että ei vetele, nyt tai ei koskaan. Ilman keskustelua, on jotain pintaliitoa.
"Mikä ihmeen kiire on tehdä noita asioita."
Luitko aloitusviestin? Minulla ei ole kiire, vaikka toisaalta varmaan pitäisi olla, olen kumminkin jo kolmellakymmentä. Olen 16-vuotiaasta seurustellut enemmän tai vähemmän jonkun kanssa. En ole ikinä ollut kihloissa enkä asunutkaan kenenkään kanssa. Pelkään, etten ehdi saada lapsia, vaikka nykyään 55-vuotiaskin siihen kykenee. En osaa selittää, miksi haluan niin paljon muutosta. Se tahto on paljon syvemmällä, ettei siihen voi itse vaikuttaa. Minä kaipaan tämän ikäisenä jo enemmän.
"Mutta jos et välitä miehestäsi niin hirveästi, ehkä sun on parasta vaihtaa se sellaiseen joka haluaa samoja asioita kuin sä."
ROletko provo? Rakastan poikaystävääni. Tuskin muuten odottaisinkaan. Ja poikaystäväni on sanonut miljoona kertaa, että haluaa samoja asioita, mutta eri aikaan. Oletko provo?
En tosiaankaan ole provo enkä meinannut tuota millään pahalla tai loukatakseni. Tuli vain jotenkin sellainen olo, että sillä ei olisi väliä kuka siinä on niitä unelmia kanssas toteuttamassa. Mutta hyvä jos sillä on väliä ja rakastat miestäsi. :) Jos käyt kolmeakymmentä, niin ymmärrän kyllä tietty huolesi ja jos mies on saman ikäinen niin luulis, että hänkin alkaisi olemaan siinä vaiheessa, että vois jo yhteistä tulevaisuutta alkaa rakentaa enemmän ... Ei tule mieleen muuta kuin se, että onko hänellä just jokin kriisi ja kieltää ikänsä ja pelottaa. Ainakin voisin kuvitella, että tuossa iässä missä odotetaan ihmisten tekevän kaikenlaista, niin alkaa ahdistamaan ja pelottamaan. Mutta se nyt on vain mun pohdintaa. Toinen asia mikä tulee mieleen, onko mies varma tunteistaan. ? :/
Jätä yhteydenpito todella vähälle, jopa kokonaan.
Katso miten miehesi pitää sinuun yhteyttä. Tuleeko huoli, jos sinusta ei kuulu mitään ja olet keksinyt ihan muuta puuhaa, vai saatko olla vaan.
Siitä tiedät kannattaako häntä odottaa.
Jos 39-vuotiaana päätät vaihtaa miestä ja löydät toisen odotuttajan, niin aikasi lasten saantiin käy todella vähiin.
Voi herrajestas!! Miksi pitää olla niin kiire muuttaa yhteen ja hankkia lapsia jne. Itse olen seurustellut 5 vuotta poikaystäväni kanssa ja muutamme vasta syksyllä yhteen. Hän halusi jo puolitoista vuotta sitten muuttaa yhteen mutta sanoin ihan suoraan etten vielä muuta, ehkä sitten vuoden päästä. Kieltäytymiseni perustui siihen että halusin vielä asua yksin jonkin aikaa enkä vielä ollut valmis asumaan kenenkään kanssa. Tarvitsen sitä omaa tilaa ja aikaa aika paljon. Kyllä se aika sitten näyttää onko hän valmis vai ei. se että painostat häntä pahentaa varmasti tilannetta eikä hän lopulta halua kanssasi. Anna hänelle aikaa!
On yksi wannabe "suhde", jossa mies väittää seurustelevansa, jo pari vuotta ja nainen ei halua nähdä tyyppiä. ovat tavanneet livenä 3 kertaa, nainen keksii mitä ihmeellisempiöä verukkuita jottei tartte tavata. Lahjat kyllä kelpaa.