Sokrateshan teki itsemurhan, jos ajattelemme, että hän saattoi paeta ennen tuomiota ja hän joi myrkkymaljan itse. Sokrates siis teki kaksi valintaa, jotka kummatkin johtivat hänen kuolemaansa. Hän ei karannut, koska silloin hän vahingoittaisi yhteisöä, pettäisi lupauksensa ja ei tottelisi vanhempiaan ja opettajiansa. Samat argumentit varmaankin pätevät myös myrkkymaljan juomiseen, joka on toinen valintatilanne? Oliko Sokrateen kuolema itsemurha vai ei? Hän olisi voinut rikkoa lakia ja karata, mutta hänen mukaansa emme saa koskaan toimia moraalittomasti, hän siis noudatti moraaliansa, vaikka se johti hänet kuolemaan. Juridisesti Sokrates tuomittiin kuolemaan, mutta käytännössä hän pani tuomion täytäntöön itse juomalla myrkkymaljan. Koska tuomio oli sellainen asia johon hän ei itse saattanut vaikuttaa, vaikka hän esittikin puolustuspuheen, niin silloin voimme ajatella, että hän joutui siis valintatilanteeseen, jossa hänen täytyi valita moraalinen toiminta ja kuolema tai sitten toimia moraalittomasti. Emme kuitenkaan voi valita mitkä ulkoiset asiat tulevat eteemme, joten kuolemantuomio tai mikä tahansa asia, joka tulee ulkoa eteemme ja johon katsomme voivamme vaikuttaa valinnoillamme, niin silloin jos joku valitsee kuoleman tietoisesti, vaikka ei sitä itse tahdokaan, vaan tahtoo noudattaa moraalista lakia, niin kyseessä on kuitenkin itsemurha, tuomarina toimii kuitenkin lopulta Sokrates, joka valitsee moraalisen vaihtoehdon.
Nietzschen yli-ihminenhän hallitsee tunteensa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että yli-ihminen olisi kone, vaan hänellä on tahtoa valtaan ja hän siltikin tuntee vahvoja tunteita. Jos Nietzschen yli-ihminen olisi yli-ihminen vain sen takia, että hän alistaa alempiarvoisia, niin mitä korkeinta moraalia tähän sisältyisi? Jos yli-ihminen kiduttaisi ja nauttisi alempien kärsimyksestä, niin miten hän eroaisi pikkurikollisesta tai ryöstömurhaajasta? Yli-ihmisen tuomiovalta kai edellyttää myös sitä, että hän on ankara myös itseään kohtaan, sillä muutenhan hän olisi vain tunteiden ohjailema pikkupurjevene myrskyn keskellä. Yli-ihminen ei siis ole ankara vain alempiaan kohtaan, vaan hän on ankara myös itseään kohtaan. Yli-ihminen ei siis toimi täysin irrationaalisesti, vaan häntä ohjaa tietysti aina jonkinlainen rationaalisuus. Yli-ihmisen valintojen pitää tietysti olla jossain mielessä aina eroavia alempien orjamoraalin omaavien orjien valinnoista. Yli-ihminen siis tekee kyllä yhteisölle hyvää ja hänen valintansa ovat aina suhteessa yhteisöön sitä kautta, että yli-ihmisen teot ovat yhteisön silmissä korkeamman valintojentason ja korkeamman moraalin reflektoitumista.
Sokrateen valinta ei ollut emotionaalinen, vaikka Sokrates ei kielläkään vahvoja tunteita, Sokrateen valinta oli rationaalinen, vaikka ei pinnallisesti ollut yli-ihmismäinen teko, sillä se oli alistuvainen. Tämä Sokrateen alistuminen oli kuitenkin alistumista ehdottomia moraalistenlakien alle, siinä mielessä se oli yli-ihmismäinen teko, sillä harvoin ihmiset tuomitsevat moraalinsa perusteella itsensä kuolemaan. Sokrates kuoli siis omien ehtojensa mukaisesti ja siten tekoa voidaan pitää individualistisen yli-ihmisen valintana. Sokrates siis omasi tämän valinnan perusteella yli-ihmisen moraalin.
Nietzschen yli-ihminenhän hallitsee tunteensa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että yli-ihminen olisi kone, vaan hänellä on tahtoa valtaan ja hän siltikin tuntee vahvoja tunteita. Jos Nietzschen yli-ihminen olisi yli-ihminen vain sen takia, että hän alistaa alempiarvoisia, niin mitä korkeinta moraalia tähän sisältyisi? Jos yli-ihminen kiduttaisi ja nauttisi alempien kärsimyksestä, niin miten hän eroaisi pikkurikollisesta tai ryöstömurhaajasta? Yli-ihmisen tuomiovalta kai edellyttää myös sitä, että hän on ankara myös itseään kohtaan, sillä muutenhan hän olisi vain tunteiden ohjailema pikkupurjevene myrskyn keskellä. Yli-ihminen ei siis ole ankara vain alempiaan kohtaan, vaan hän on ankara myös itseään kohtaan. Yli-ihminen ei siis toimi täysin irrationaalisesti, vaan häntä ohjaa tietysti aina jonkinlainen rationaalisuus. Yli-ihmisen valintojen pitää tietysti olla jossain mielessä aina eroavia alempien orjamoraalin omaavien orjien valinnoista. Yli-ihminen siis tekee kyllä yhteisölle hyvää ja hänen valintansa ovat aina suhteessa yhteisöön sitä kautta, että yli-ihmisen teot ovat yhteisön silmissä korkeamman valintojentason ja korkeamman moraalin reflektoitumista.
Sokrateen valinta ei ollut emotionaalinen, vaikka Sokrates ei kielläkään vahvoja tunteita, Sokrateen valinta oli rationaalinen, vaikka ei pinnallisesti ollut yli-ihmismäinen teko, sillä se oli alistuvainen. Tämä Sokrateen alistuminen oli kuitenkin alistumista ehdottomia moraalistenlakien alle, siinä mielessä se oli yli-ihmismäinen teko, sillä harvoin ihmiset tuomitsevat moraalinsa perusteella itsensä kuolemaan. Sokrates kuoli siis omien ehtojensa mukaisesti ja siten tekoa voidaan pitää individualistisen yli-ihmisen valintana. Sokrates siis omasi tämän valinnan perusteella yli-ihmisen moraalin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kenen määritelmä yli-ihmisestä
on se "oikea"?
Tuli vaan mieleen että
hylkäsit esim sokrateen
alistumisen ei yli-ihmiselle
kuuluvana. Kuka sanoo
ettei nöyryys kuulu yli-ihmiselle?
Tai onko yli-ihmistä edes olemassa?
Muista, että Nietzschen yli-ihminen
ei ole mikään virallinen totuus,
vaan ainoastaan luotaus
hänen arvomaailmastaan.
määritelmät elävät käyttöyhteyksiensä kautta, joten mitään pysyvää määritelmää millekään käsitteelle ei ole.
Yli-ihminen on siis aristokraatti, joka eroaa alemmista ihmisistä ja kaikki ihmiset eivät suinkaan voi olla yli-ihmisiä. Siispä yli-ihmisyys on jotain sellaista missä jokin eliittiyksilö erottuu alemmantason ihmisistä. Eli yli-ihminen halveksuu normaalien ihmisten haluja ja viettejä, eli torjua kaikki alhaiset ruumiin vaatimukset ja siten osoittaa ylemmyyttä. Myöskin yhteiskunnalliselta asemaltaan yli-ihminen on paremmassa asemassa kuin ihminen. Yli-ihmisen vietit ovat jossain määrin sellaisia, että ne koskettavat monia miljoonia kun taas tavallisten ihmisten teot ovat vaikutuksiltaan minimaalisempia.
Nöyryys, jota tavalliset ihmiset tuntevat yli-ihmistä kohtaan, on siis sellaista nöyryyttä mitä yli-ihminen ei voi omata, koska silloin yli-ihminen ei erottuisi ihmisestä millään tavalla. Yli-ihminen on yli-ihminen vain, jos on jotain alempia ihmisiä. Yli-ihminen on myös moraalisesti korkeammalla kuin alemmat ihmiset, eli periaatteessa yli-ihmisen ylemmyys on moraalista ylemmyyttä.
Sokrates oli kova jätkä. Heilui sodassakin järjettömän ison kilven kanssa ja veti turpaan minkä kerkesi. Ja nytkin 2300 vuoden jälkeen nousee haudastaan vetamään kilpailijoitaan turpaan aina, kun keskustellaan filosofiasta. Harmi vain, että Platonista ja Aristoteleesta tuli sellaisia vässyköitä.
Sokrates ei pelännyt tuntematonta, vaan tiesi, että mitä tahansa Haadeen porttien takana vaeltaakin, hän pystyy sitä turpaan vetämään, tai päihittämään juomiskisassa. Ja jos riivaajat haluavat pelata sanapelejä, pärjää hän niissäkin. Rakasti elämää, ei pelännyt kuolemaa, siinä vasta mies.
Sokrateen aikalainen Sofokles kirjoitti näytelmän Kuningas Oidipus, jonka juoniasetelman mukaan Freud nimesi oidipuskompleksin. Poika surmaa isänsä ja rakastuu äitiinsä. Freud ajatteli, että poikalapsi rakastaessaan äitiään joutuu isänsä kilpailijaksi, ja tästä seuraa sitten poikien ja isien välinen jännite, josta sitten voidaan johtaa vaikkapa patriarkaateille tunnusomainen yrittäjäystävällisyys ja kilpailuhenki.
Sofokleen näytelmässä ei kuitenkaan esiinny minkäänlaista psykologisointia. Antiikin kreikkalaisethan eivät olleet "psykologisia" ihmisiä. Ihmisten luonteenpiirteet ja käyttäytyminen selittyivät heille jumalten tahtona ja vaikutuksina, ja ihminen koki oman elämänsäkin kuin näytelmänä, kulissina sille mitä jumalat puuhailivat. Kaikki ns. "ideat" leijailivat jossain ihmisten päiden yläpuolella, ja ihmisten osana oli toteuttaa noita ideoita.
Sokrateelle lait olivat pyhiä ideoita, joita hän ei halunnut väheksyä. Puolustuspuheista käy hyvin ilmi, ettei Sokrates suinkaan korostanut omaa henkilöään ja valintaansa, vaan yksinkertaisesti koki että kaiken yläpuolella olevat lait sanelevat hänen ratkaisunsa. Hänellä itsellään ei niiden rinnalla ollut sen suurempaa arvoasetelmaa kuin hänet äänin 220-280 syylliseksi tuominneilla kokouksen jäsenillä.
Sofokleen näytelmän päähenkilö Oidipus tosiaan surmaa isänsä ja nai äitinsä, mutta tämäkin tapahtuu kohtalon voimasta. Oidipus ei edes tiedä että surmattu oli hänen isänsä ja että hänen naimansa nainen on hänen äitinsä. Kuitenkin, kun tämä selviää, Oidipus kokee tehneensä hirvittävän vääryyden tai rikoksen. Kohtalo on leikkinyt hänen kanssaan ja saattanut hänet kauhistuttavaan tilanteeseen.
Oidipus ei kuitenkaan koe syyllisyyttä, vaan syyllisyyden idean. Jos hänen kohdallaan olisi kysymys psykologiasta, pitäisi ottaa huomioon se ettei hän tekoja tehdessään tiennyt tekevänsä mitään väärää. Ideamaailmassa kuitenkin tekojen merkitys on toinen, se on "annettu", ei psykologinen. Oidipuksella on vahvoja idea"kuvia" joihin sisältyy tieto tekojen merkityksestä. Tässä mielessä voidaan sanoa, että antiikin kreikkalaiset elivät tiedon maailmassa.
Ideat olivat kuvamaisia, sana idea myös tulee sanasta eidos = kuva. Kun tuskainen Oidupus päättää rangaista itseään, hän riistää itseltään yhteyden nimenomaan kuvien maailmaan: hän sokaisee itsensä.
Sofokles on siis yksi kiintopiste, Sokrateen aikalainen. Toiseksi kiintopisteeksi ottakaamme itävaltalainen Franz Grillpartzer, näytelmäkirjailija, jokseenkin Nietzschen aikalainen.
Grillpartzer on kirjoittanut näytelmän Ahnfrau, jossa esiintyy paralleelinen juonikuvio isänsurmineen kaikkineen kuin Oidipuksessakin. Näytelmä on tosiaan kuin kaukainen uudelleensyntynyt Sofokleen jälkeläinen, samat piirteet, sama tarina. Mutta tässä näytelmässä on mukana psykologia: ihmisten motiivit ja käyttäytyminen on yksilöllistä, ja myös se vastuu, jota he teoistaan tuntevat on vastuuta toinen toiselle. Eletään siis aivan toisenlaisessa maailmassa, psykologisessa maailmassa, jossa korostuvat yksilön ominaisuudet, ja jossa yksilöt määrittelevät itsensä suhteessa toisiin ihmisiin, eivät ideoihin.
Nietzschen yli-ihmisideoissa voi nähdä sekä idealisoitua että psykososiaalista sisältöä. Nietzsche oli Yksilö isolla yyllä, ja hänen näkemyksensä mukaan yhteiskunta muodostui arvoasteikosta, pyramidi, jonka huippua kohden kohotessa yksilöille asetettavat vaatimukset kasvavat. Myös nämä yksilöt ovat erilaisia siten että asettavat itse itselleen vaatimukset.
Nietzschen ja hänen aikalaistensa ajattelussa esiintyivät siis sekä ideat että psykologia, jota antiikin kreikkalaisilla ei vielä esiintynyt. Siinä on siis ero. Yhteneviä kuviotakin on paljon, kuten ansiokkaasti Aleksi esittää.