Olen alkanut miettiä yllä olevaa asiaa ihan tosissani, sillä jokin nimi tälle tunteelleni olisi saatava. Tahtoisin niin yrittää sitä työstää pois, mutta ellen tiedä mistä on kyse, jää työstämienenkin pelkäksi haaveeksi. :(
Olen lueskellut läheisriippuvaisuudesta artikkeleita, mutten kyllä täysin itseäni siihen voi yhdistääkään. Nimittäin viihdyn hyvin yksiksenikin, nautin jopa paljon yksinolosta, en elä muiden kautta, en vaadi tai etsi heidän arvostustaan enkä pyri miellyttämään toisia itseäni unohtaen...Nämä piirteet eivät sovi minuun.
Mutta...
Ongelmanani on tilanne, kun olen rakastunut. Ahdistun toisen poissaolosta aivan selittämättömällä tavalla. Tavalla, johon järjellä ei ole osuutta, tiedän sen. Enkä osaa sano, miksi minulla on paha olo, en osaa sanoa mitä edes pelkään. Se tunne vaan on ja se tavallaan ahdistaa ja tekee kipeää. En suoranaisesti pelkää että hän löytäisi toisenkaan, mutta jotain hylkäämistä kai pelkään.
Muistan lapsena jo itkeneeni kun paras tyttökaverini lähti kotiin ja jäin 'yksin' suht iäkkäiden vanhempieni kanssa - sisaruksia minulla ei ollut.
Olen jo kaksi pitkää liitoa elänyt ja kaksi lasta aikuiseksi kasvattanut. Erot eivät ole sinällään minuun traumoja jättäneet, ensimmäinen liitto kylläkin. Se sopii läheisriippuvuuden kaavaan: äitini oli voimakas ihminen, ensimmäinen mieheni hyvinkin torjuva eikä läheisyydestä ja rakkaudesta välillämme ollut tietoakaan, näin jälkikäteen ajatellen - nuorena sitä ei ymmärtänyt, valitettavasti.
Nyt sitten olen onnekseni löytänyt todella mukavan miehen. Meillä on ihanaa yhdessä ja todellakin luontevaa ja kotoista. Mutta koska olemme jo keski-iässä, kannamme mukanamme menneisyyttä molemmat. Minulla siis aikuiset lapset ja aikaa uudelle suhteelle paljon, toisella taas vielä teini-ikäiset ja sitäkin nuoremmat lapset, jotka nyt vievät paljon hänen aikaa. ja se ahdistaa... Olemme ihan suhteen alussa ja haluaisin todella panostaa tähän suhteeseen enkä missään nimessä pilata tätä jollain omalla kiukuttelullani tms. Mutta sitäpä olen tässä kehittelemässä hyvää vauhtia. :( Miksi, sitä en todellakaan tiedä. Se, että mies on heti suhteemme alussa lomalla lasten kanssa heidän aiemmin sovitulla tavalla, ei pitäisi olla minulle mikään uhka. Emmehän ole kilpailijoita lapset ja minä. Mutta miksi minä itken ja ikävöin niin? Miksi sitten taas miehen kanssa (viikon 'erossa' olon jälkeen) tavatessa mietin että missä nyt mennään ja seuraan ensitunnit tilannetta ikäänkuin sivusta...?
Kumpa joku osaisi selittää tai edes neuvoa jotain kirjallisuutta mistä saisin itselleni ohjeita. Halua tästä tunteestani irtipääsemiseksi minulla kyllä on, paljon...
Kiitos jos joku viitsii tähän ihan asiallisesti vastata.
Olen siis itse jo paljon kaikkea muuta psykologiaan ja sosiologiaan liittyvää lueskellut, ammattini puolesta ja muuten vaan. Mutta tämä tunne nyt nousee niin pintaan ja haluaisin sitä työstää nyt ja ihan täysillä siitä irtipääsemiseksi!!!
Olen lueskellut läheisriippuvaisuudesta artikkeleita, mutten kyllä täysin itseäni siihen voi yhdistääkään. Nimittäin viihdyn hyvin yksiksenikin, nautin jopa paljon yksinolosta, en elä muiden kautta, en vaadi tai etsi heidän arvostustaan enkä pyri miellyttämään toisia itseäni unohtaen...Nämä piirteet eivät sovi minuun.
Mutta...
Ongelmanani on tilanne, kun olen rakastunut. Ahdistun toisen poissaolosta aivan selittämättömällä tavalla. Tavalla, johon järjellä ei ole osuutta, tiedän sen. Enkä osaa sano, miksi minulla on paha olo, en osaa sanoa mitä edes pelkään. Se tunne vaan on ja se tavallaan ahdistaa ja tekee kipeää. En suoranaisesti pelkää että hän löytäisi toisenkaan, mutta jotain hylkäämistä kai pelkään.
Muistan lapsena jo itkeneeni kun paras tyttökaverini lähti kotiin ja jäin 'yksin' suht iäkkäiden vanhempieni kanssa - sisaruksia minulla ei ollut.
Olen jo kaksi pitkää liitoa elänyt ja kaksi lasta aikuiseksi kasvattanut. Erot eivät ole sinällään minuun traumoja jättäneet, ensimmäinen liitto kylläkin. Se sopii läheisriippuvuuden kaavaan: äitini oli voimakas ihminen, ensimmäinen mieheni hyvinkin torjuva eikä läheisyydestä ja rakkaudesta välillämme ollut tietoakaan, näin jälkikäteen ajatellen - nuorena sitä ei ymmärtänyt, valitettavasti.
Nyt sitten olen onnekseni löytänyt todella mukavan miehen. Meillä on ihanaa yhdessä ja todellakin luontevaa ja kotoista. Mutta koska olemme jo keski-iässä, kannamme mukanamme menneisyyttä molemmat. Minulla siis aikuiset lapset ja aikaa uudelle suhteelle paljon, toisella taas vielä teini-ikäiset ja sitäkin nuoremmat lapset, jotka nyt vievät paljon hänen aikaa. ja se ahdistaa... Olemme ihan suhteen alussa ja haluaisin todella panostaa tähän suhteeseen enkä missään nimessä pilata tätä jollain omalla kiukuttelullani tms. Mutta sitäpä olen tässä kehittelemässä hyvää vauhtia. :( Miksi, sitä en todellakaan tiedä. Se, että mies on heti suhteemme alussa lomalla lasten kanssa heidän aiemmin sovitulla tavalla, ei pitäisi olla minulle mikään uhka. Emmehän ole kilpailijoita lapset ja minä. Mutta miksi minä itken ja ikävöin niin? Miksi sitten taas miehen kanssa (viikon 'erossa' olon jälkeen) tavatessa mietin että missä nyt mennään ja seuraan ensitunnit tilannetta ikäänkuin sivusta...?
Kumpa joku osaisi selittää tai edes neuvoa jotain kirjallisuutta mistä saisin itselleni ohjeita. Halua tästä tunteestani irtipääsemiseksi minulla kyllä on, paljon...
Kiitos jos joku viitsii tähän ihan asiallisesti vastata.
Olen siis itse jo paljon kaikkea muuta psykologiaan ja sosiologiaan liittyvää lueskellut, ammattini puolesta ja muuten vaan. Mutta tämä tunne nyt nousee niin pintaan ja haluaisin sitä työstää nyt ja ihan täysillä siitä irtipääsemiseksi!!!
Vastaukset 14
Vanhimmat
minulla on samanlaiset tunteet ja sen takia joka ikinen suhteeni päättyy eroon!
Jos löydät jonkun kirjan/ materiaalin/ hoitokeinon, ilmoitathan.
Itse en sellaista ole keksinyt mutta ongelma tosissaan on olemassa!!!!!
Kyllä, olet oikeilla jäljillä, kyse on läheisriippuvuudesta ja ns. ohutnahkaisesta narsistisesta luonteesta. Jos äiti sivuuttaa toistuvasti lapsen ja jättää huomioimatta hänen tarpeensa lapsi turhautuu ja menettää luottamuksensa häneen. Lapsi jää tyhjäksi ja ahdistavalla tavalla kiinni varhaiseen äitisuhteeseen. Sisäinen hyvä obejkti jää saavuttamatta ja tälläinen lapsi uskoo saavansa kaiken hyvän muilta ihmisiltä. Kun tärkeä ihminen lähtee tai poistuu elämästä vähäksi aikaa hän ei siedä lähtemisestä koituvaa kipua,.... puhutaan eroahdistuksesta. Tälläinen ihminen tuntee jatkuvasti olevansa jotakin vailla, sisäisesti tyhjä, jos hän lapsena on pettynyt äitiinsä. Hän siirtää hyvän odotuksensa äidistä suoraan lähimpään ihmiseen, avo-tai aviopuolisoon tai hyvään ystävään tms. Syntyy "sairaalloinen kiintyminen", eli läheisriippuvuus.
"Koska narsistinen henkilö ei ole riittävästi irrottautunut äidistään, hänen suhteensa muihin ihmisiin on osa-objektitasoista. Hän ei tunnista rajaa itsensä ja muiden välillä ja kohtelee siksi muita kuin nämä olisivat hänen jatkeitaan". (Riitta Hyrck-Ohut- ja paksunahkainen narsisti).
Suosittelen sinua lukemaan Riitta Hyrckin kirjan Ohut-ja paksunahkainen narsisti.
Kiitos vastauksista!
Narsismista olen lukenut kyllä muista syistä ihan pitemmän kaavan mukaan joten siitä en usko kyllä kärsiväni.
Nautin mielelläni ja usein yksinolosta ja olen onnellinen ihan ilman ketään tai mitään sen suurempaa syytä onneen. Olen peruspositiivinen ja iloinen persoona, ystävällinen ja auttavainen ilman sen kummempaa syytä siihen. En odota toiselta mitään palvelusta, en edes vastapalvelusta. En ripustaudu ystäviin, lapsiini yms...
Ongelmani koskee - kuten sanoinkin jo yllä - ainoastaan tilannetta jossa olen rakastunut.
Tunnen suunnatonta ikävää ja kaipuuta koska olen nopea liikkeinen ihminen ja haluaisin edetä suht nopeasti ja olla paljon tekemisissä rakkaani kanssa. Kuitenkin rakastun tosi tosi harvoin.
Tunnen itseni erittäin hyvin ja siksi tiedän mitä haluan ja mitä en. Kun sitten äärimmäisen harvoin tapaan miehen, josta todellakin pidän ja jonka kanssa asiat tuntuu puolin ja toisin sujuvan haluaisin vain kaiken sen ilon ja onnen hänen kanssaan jakaa. Onni ja ilo on minussa, ei hänessä...Silloin ero ahdistaa ja nmenomaan suhteen alkuvaiheessa. Ei sitten enää myöhemmin niinkään kun suhde on tasoittunut.
En ole mistään tähän asiaan liittyvästä syystä siis koskaan eronnut ja takana onkin kaksi yli 12v liittoa. Toinen niistä juuri narsistisen persoonan kanssa - siksi
tämäkin asia minulle tuttu entuudestaan.
Lisää pohdintaa, kiitos! :)
Ohutnahkainennarsisti tarkoittaa juuri tuota läheisriippuvaa luonnetta. Siksi vastasin sinulle, koska itselläni on aivan sama tilanne kuin sinulla ja kyse todallakin on läheisriippuvuudesta ja siihen liittyvästä ahdistuksesta. Minäkin olen ollut naimisissa narsistin kanssa ja eronnut. Nyt minulla on uusi suhde mieheen, joka on ihana ja rakastava, mutta aivan samoin kuin sinä, tunnen suunnatonta eroahdistusta, kun hän on poissa ja tuntemukset ovat aivan samat kuin sinulla. Kun luin kirjoituksesi tuntui kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. Kannattaa tutustua Riitta H.n kirjaan, jos et vielä sitä ole lukenut, se auttoi minua ymmärtämään, että ohutnahkainen narsisti on kuin narsistin taksonominen taso. Narsisti sana kuulostaa pahalta kuvaamassa läheisriippuvaa, mutta kyse ei ole samanlaisesta narsistista kuin yleensä kuvattaessa ja puhuttaessa narsistista.
Minäkin viihdyn yksikseni, tunnen itseni hyvin, enkä vaadi toiselta mitenkään erikoista huomiota. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan hylkäämispelosta ja juuret löytyvät lapsuudesta, kunhan niitä vain aikansa jaksaa rehellisesti käydä läpi, miettiä ja tonkia. Itsellleni oli yllätys huomata tiettyjä asioita lapsuudestani, kun aina luulin lapsuuteni olevan hyvä, onnellinen ja täydellinen, mutta sinne ne jäljet vain johtivat. Samoin kuin sinun äitisi, minunkin äitini oli vahva. Tälläinen äiti on vaativa ja vaatimuksillaan asettaa liikaa vastuuta lapselle jättäen hänet pärjäämään ilman aikuisen tukea ja turvaa.
Lisää pohdittavaa ;)
Oletko tutustunut Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriaan? Voisi olla, että olet turvattomasti/ristiriitaisesti kiin(nit)tynyt vanhempiisi. Tunnemuisti ei tunne aikaa ja parisuhde on vähän kuin äitisuhde, tunnepuolella, minusta tuo voisi osuakin. Ainakin alkuvaiheen sybioottisessa vaiheessa tuntemukset ovat hyvin samankaltaisia, kuin lapsen tunteet äitiä kohtaan alle kaksivuotiaana.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/6560650
Suomeksi löytyy useita kirjoja, jos heität googleen hakuun kiintymyssuhdeteoria. Väestöliiton sivulla on tästä myös juttua. http://www.vaestoliitto.fi/ammattilaiset/parisuhde/tietoa_parisuhdeammattilaisille/pariterapian_teorioita/kiintymyssuhdeteoria/kiintymyssuhdeteorian_lahtokohti/
Kyllä, samasta asiasta on kysymys kuin Riitta H, tutkimuksessa. "Irrottautua voi vain henkilöstä, johon ensin on saanut yhteyden ja luonut läheisyyden"...lapsella pitää olla terve tunnetason yhteys äitiinsä, jotta hän voi saavuttaa erillistymisen.
Tuo Bowlbyn kiintymyssuhdeteoria oli hyvä linkki pitää lukea se ajan kanssa vielä, kiitos Temppuilija.
Kiitos taas kommenteista!
Voi olla että tuosta juuri tavallaan on kyse. Minäkään en mitään turvattomuutta lapsuudestani muista, päin vastoin oikeastaan vahva äiti tavallaan otti vastuun aina tilanteesta ja sai pelkoni useimmiten poistumaan.
Äitini tosin oli jo iäkäs kun synnyin. Siihen aikaan eli 1960-luvulla ei ollut niin yleistä synnyttää enää melkein 44 vuotiaana.
Muistan lapsena jo pelänneeni äitini kuolemaa - pelko tuli siitä että äitini usein sanoi kun pyysin häntä leikkimään tms, että 'äiti on jo niin vanha, ettei jaksa' jne... No, tekosyitä kaikki tyynni, ehkäpä niinkin, mutta maalla asuessa varmaankin työtä riitti. Eikä siihen aikaan muutenkaan ollut kai niin yleistä lasten kanssa leikkiminenkään.
Muistan myös, että vilkkaana ja tomerana sekä ulospäinsuuntautuneena lapsena sain usein tuntea olevani 'paha'. Tiedän sen tunteen tuhoisuuden lapsen kehitykselle, mutta luulin olevani sen suhteen jo sinut - ehkä en sitten olekaan.
Minulla siis on 15v vanhempi sisarus, joka on aivan minun vastakohtani - hiljainen, liiankin kiltti ja aina ollut erittäin tottelevainen, arka myös. Siihen tottuneena äidille oli varmaan iäkkäänä suuri yllätys miten pikkutytöstä voi työtä olla. Koliikkivauvakin olin ja ennenaikaisesti syntynyt äidin raskausmyrkytyksen takia. No, nämä viimeksi mainitut tuskin ovat kuitenkaan tämän 'eroahdistukseni' takana :-)
Muistan tuosta vilkkaudesta lapsuusvuosilta sen, että joka ilta kävin äidiltäni pyytämässä synninpäästön - näin näen sen asian nyt. Eli sanoin äidille hyvää yötä ja samalla pyysin anteeksi että olin ollut tuhma. Usein äiti sanoi, että 'et sinä nyt tänään niin kamalan hankala/ilkeä tms ole ollut' ja pääsin rauhallisena nukkumaan. Kuulostaa tosi pahalta, mutta en sitä silloin niin tuntenut, nyt kylläkin.. :(
Muistan kuitenkin vielä senkin, että vielä toisella kymmenellä ollessani usein huutelin äidilleni (joka meni aikaisin nukkumaan) useaan kertaan hyvää yötä kun itse vielä luin omassa huoneessani - pelkäsin että äiti olisikin kuollut yhtäkkiä. Tiedän nyt, että se liittyy tuohon 'olen paha-tunteeseeni', oletin kai alitajuisesti että saisin pahaa äidille aikaan...
Sain kuitenkin lapsena paljon olla äidin sylissä ja vieressäkin illalla, en siis itse tunnista mitään sellaista turvattomuutta tai hylkäämistä. Reippaana tyttönä minua aina pidettiin, tosin sitä reippautta/rohkeutta äitini yritti minusta vaientaa, koska koki sen väsyttäväksi. Olinhan ihan kaikesta kiinnostunut ja helposti oppiva lapsi. Sama lapsi minussa on kyllä vieläkin ja erityisesti nyt yli 40v näkyvissä. :)
Isä oli minulle suht etäinen, turvallinen ja rauhallinen perheenhuoltaja. Tärkeä, mutta ei mitään äitiin verrattuna. Murrosikä olikin rajua yhteenottoa äidin kanssa, mutta irti pääsin ja aloitin oman elämäni ilman sen kummempaa katkeruutta vanhempiani kohtaan. Nuorena omien lasten synnyttäminen sai ymmärrystä aikaan omien vanhempien virheitäkin kohtaan ja aina minulla on hyvät välit vanhempiini ollutkin. Molemmat heistä ovat kuolleet jo 10 v sitten.
Vielä voisin lisää pohdintaa vastaan ottaa ja suositellut kirjat tulen heti hankkimaan.
Jos jollakin on vinkkiä miten tätä voisi työstää niin suurella kiitollisuudella sen ottaisin vastaan. Itsehän tästä kärsin eniten, sillä ahdistuksentunteeni osaan jo piilottaa muilta taitavasti.
Totta vain on, että joskus olen ystävälleni sanonutkin, että tavallaan 'pelkään' rakastumisesta tai sitä tilaa koska tiedän minkä levottomuuden se onnen tunteen lisäksi itsessäni saa aikaan. Tasapainoisuus ja rauhallisuus elämästäni on silloin mennyttä - niinä hetkinä kun rakas ei vieressäni vähään aikaan ole.
Korostan vielä, etten siis näytä sitä toiselle: en soittele perään, en uhkaile tai epäile enkä ole mustasukkainen vaan olen ihan tavallinen. Ehkä kuitenkin sen toinen vastapuoli vaistoaa, että määrittelen 'eroajan' jälkeen paikkaani kartalla aina jonkin aikaa uudelleen - haistelen ilmaa jotta tiedän missä mennään...
Kivaa kun jaksoitte lukea tilitykseni ;)
"Koliikkivauvakin olin ja ennenaikaisesti syntynyt äidin raskausmyrkytyksen takia. No, nämä viimeksi mainitut tuskin ovat kuitenkaan tämän 'eroahdistukseni' takana :-)"
Mietin tuota, että voisivat hyvinkin olla. Miksei? Koska ahdistuksesi on määrittelemätön, sen täytyy olla perua ajalta ennen kielellisten muistojen syntymistä, siis alle 2-3v ja kun tunnemuisti on se eläimellinen osa aivoista, se ei tunne aikaa.
Et voi tietää minkälaista palvelua olet vauvana saanut. Samaistun kovin tekstiisi. Itse olen nuorin neljän lapsen perheessä ja olen saanut sen 'vasemman käden' hoidon. Tunnistan tuon 'olen paha' itselleen anteeksiantamattomuuden, tietynlaisen hyväksynnän haun. Jostain syystä, kun suorittaa ja yrittää toimia niin, ettei olisi rasittuneelle vanhemmalle rasitteeksi, sitä itse kehittää itselleen todella ankaran yliminän ... itselle anteeksi antaminen muuttuu todella vaikeaksi. Mitä jos tekemisilläni aiheutan isälle tai äidille kuoleman? Aikamoinen taakka lapselle kantaa.
Tuleeko muille mieleen mitään?
Hyvän linkin tässä kesken työpäivän löysin, kannattaa lukea.
Luen itse sen illalla suurella hartaudella. Mutta jo sitä vilkuillessani olen kyllä itseäni läytänyt - haistan muiden tunnetilat älyttömän herkästi, loukkaannun ja pahoitan mieleni herkästi. En tosin sitä näytä, mutta sisälläni sattuu...
Niin ja muuten, äidin rakausmyrkytyksen vuoksi minulla oli hoitaja ensimmäiset kuukaudet ja kun synnyin ennenaikaisesti söin rintamaitoa vain pullosta, en jaksanut imeä itse. Joten hoitajakin minua varmaan ruokkinut...Läheisyys siis puuttunut :(
Linkki http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck309.htm
"Haistelen ilmaa, jotta tiedän missä mennään". Ihan naurattaa, miten samalla lailla toimit kuin minäkin. Minä en myöskään soittele perään, vaan kärsin itsekseni. Sillä tavalla eroan kyllä sinusta, että olen mustasukkainen, en sairaalloisen mustis, mutta kuitenkin huomaan, että melko lailla kärsin myöskin siitä. Läheisriippuvat ja narsistit kärsivät muita useammin vahvasta mustasukkaisuudesta.
Tuosta työstämisestä en osaa sanoa muuta kuin hankkimalla tietoa läheisriippuvuudesta ja tunnistamalla ja tunnustamalla sen, pääsee siihen ja itseenä paremmin käsiksi ja alkaa ymmärtämään miksi tuntuu siltä kuin tuntuu. Minulle on tullut tärkeäksi se, että voin luottaa toiseen ja siihen, että poissaollessaankin hän soittelee ja viestittelee minulle, niin että koen ettei meidän jatkuvuus ja yhdessäolo ole poikki ja olemme katkeamattomassa yhteydessä kaiken aikaa.
Sinulla on jokseenkin samanlainen perhetausta kuin minulla ja olet ns. kiltti tyttö kuten minäkin. Läheisriippuvuus on nimenomaan kilttien ihmisten ongelma. Narsistitaustainen avioliitto on myöskin ollut edesauttamassa ahdistustani ja riippuvuuttani, sillä narsistin kanssa joutuu koville,.. ottamaan taas sen kiltin alistujaroolin, pyytelemään turhia anteeksi ja anelemaan rakkautta ja hyväksyntää miellyttämisperiaatekeinoin.
Juu, jaksetaanhan me ;)
Oikeassa olet. Kiltteydestä kipeitä ollaan. Sellainen kirjakin löytyy, Anna-Liisa Valtavaaran kirjoittama kirja. Hyvää luettavaa sekin.
Heh... sama täällä. En soita, enkä utsi, enkä ahdistele. Odotan vain, että toinen reagoisi. Jos ei, yliminäni kertoo minulle kyllä minkä vuoksi ei ... ja se vastakappale, samanlainen, vakka kantensa valitsee ... läheisriippuvuuteen itsekin syyllistyn. Jään vain kiinni ihmisiin. Se on toisaalta voimavara, mutta läheisissä suhteissa se voi olla myös vamma.
Niin, vatipäitä just. Ja sinusta ei pääse eroon, ei sitten millään, senkin iilimato :D
Kiitti linkistä, täytyy lukaista paremmalla ajalla ajan kanssa.