olen valmis jättämään kaiken (vaimon, lapset, talon, mökit yms.) kun vaan saisin oman rauhan ja raukkauden tunteen jostakin. Päivät on samaa puuroa ja eukon lähellä olo ahistaa.
Haluaisin vaatimattoman mökin ja tavata naisen johon voisi rakastua, ja tehdä kivoja juttuja.
En vaan ymmärrä miksi hemmetissä tässä roikun? Ehkä jotain kiintymystä on koska, jos otan eron, niin en kestä sitä ajatusta, että näkisin puolison toisen miehen kanssa mahdollisesti onnellisena.
Meillä vaan tehdään asioita ja kaikesta omasta tekemisestä on syyllinen olo.
Tulin jo töihin vaikka työvuoro alkaa 11:00, luen lehtiä ja hörpin kahvia. Tästä sen huomaa, että jokin on pielessä kun kotoa on kauhea kiire pois. Aamulla eukon näkeminen harmitti ja nyt on ok, kun olen tässä -yksin.
Olen 40v ukko ja valmis parantamaan elämää isolla kädellä. Kysymys: mistä olette löytäneet uuden puolison. En juurikaan käy baareissa.
Haluaisin vaatimattoman mökin ja tavata naisen johon voisi rakastua, ja tehdä kivoja juttuja.
En vaan ymmärrä miksi hemmetissä tässä roikun? Ehkä jotain kiintymystä on koska, jos otan eron, niin en kestä sitä ajatusta, että näkisin puolison toisen miehen kanssa mahdollisesti onnellisena.
Meillä vaan tehdään asioita ja kaikesta omasta tekemisestä on syyllinen olo.
Tulin jo töihin vaikka työvuoro alkaa 11:00, luen lehtiä ja hörpin kahvia. Tästä sen huomaa, että jokin on pielessä kun kotoa on kauhea kiire pois. Aamulla eukon näkeminen harmitti ja nyt on ok, kun olen tässä -yksin.
Olen 40v ukko ja valmis parantamaan elämää isolla kädellä. Kysymys: mistä olette löytäneet uuden puolison. En juurikaan käy baareissa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kuulostaa todella tutulta. Minulla vaan kesti monta vuotta ennen kuin uskalsin tuosta tilanteesta pyrkiä ulos. Vuosia pakenin kotoa omiin harrastuksiin, että pahaolo pysyi edes hetken poissa. Urheilu oli hyvä pakopaikka ja sen parista löysin sitten vuosia myöhemmin myös itselleni uuden puolison. Ensin vierähti kyllä pari vuotta eron jälkeen etsien sitä elämäni rakkautta, mutta kun sen vihdoin löysin niin tajusin millaista elämä todella voi parhaimmillaan olla.
Tsemppiä sinulle :) ...ja eiköhän se uusi puoliso voi tulla vastaan ihan missä vain!
..Joku päivä vaan joudut näkemään eukkosi uuden kumppanin kanssa,jos eroatte..mitäs sitten, koska rakkaus on kuollut väliltänne(vai onko)??. Eikös olisi ihana tunne nähdä ex onnellisena, kun onnettomana...hän on lastesi äiti...niin silloin tiedät et lapsesikin ovat onnellisia. Uusi kumppani löytyy eläen... ei etsien ja ehkäpä olet myös onnellinen sinäkin sitten...tai toinen vaihtoehto on, joka parempi...niin yritätte parantaa liittoanne...ihan arkipäiväisillä kohteliaisuuksilla..kehumisilla..ja sitä rataa..luulen et rouvasi kaipaisi sitä, niin arkipäivä ei olisi niin puuroa. Lähtekää kahden viikonlopuksi hotelliin ja vietätte ns.laatuaikaa keskenänne,kuin silloin alkuaikoina...ja jos kaikkea näitä kokeilette ja vieläkin ahdistaa...niin erotkaa. Meillä on yksi elämä ja sitä on turha kuluttaa ahdistavassa eparisuhteessa.
Minä elin kanssa samanlaisessa elämäntilanteessa jokunen vuosi sitten...kaikkea kokeilimme noita edellämainittuja, mutta silti emme onnistuneet ja erosimme...ex :llä uusi ja onnellinen ja minä yksin ja voin sanoa, että ei harmita vaan iloinen. Jokupäivä minäkin tapaan kumppanin ja siitä olen varma....
nyt kun on ollut aikaa ajatella asiaa, niin huomaan, että vaimoni on kontrollifriikki. Olen vaan ummistanut korvani ja silmäni ja karannut tilanteista pois. On asioita joita vaan pitäisi tehdä ja toteuttaa tietyn mallin mukaan. Ei mitään impulsiivisuutta, eikä innostumista mistään. Uusi auto toi hymyn huulille päiväksi. Sitten taas mussutettiin kun nahkapenkit on vaikea pitää puhtaana. Olen niin tolkuttoman kyllästynyt.
Tässä vaan ajattelee, että miten lapset, mitä lähipiiri ajattelee. Mitta on täysi. Taidan lähetä uimaan ennenkuin työvuoro alkaa....
Kiva kun jaksatte vastailla.
Muista nyt kuitenkin että me naispuoliset työkaverisi emme ole syypäitä sinun ja vaimosi huonoihin väleihin.
Valitettavasti monet huonossa suhteessa riutuvat miehet alkavat vihaamaan kaikkia muitakin naisia, syyttömiä naiskollegoita. Olen itse saanut aivan käsittämättömän huonoa kohtelua joiltakin varatuilta miehiltä ja luulen että se johtuu juuri siitä että olen nainen ja he vihaavat omaa vaimoaan. Esim. jotkut miehet suorastaan kiusaavat vieraita naisia töissä.
Tuossa on varmaankin yksi syy siihen miksi jotkut (varatut) miehet kohtelevat naisia vähättelevästi töissä, huono liitto. Noita kiukuttelevia mieskollegoita on nähty jo ihan tarpeeksi.
Jepajee, ja sitten muutamankymmenen vuoden päästä kun se uusikin akka alkaa kyllästyttämään, niin tänne vain kyselemään, että mistäs ne kuusikymppiset oikein löytävät uusia puolisoita. Se arki kun tuppaa tulemaan suhteessa kuin suhteessa.
Ja ehkäpä tuossa teidän liitossanne olisi vielä jotain, minkä vuoksi yrittää, eivät näköjään tunteet kokonaan ole kuolleet. Otapa itseäsi niskasta kiinni ja selvittäkää asiat vaimon kanssa perinpohjaisesti. Jos se ei onnistu, niin sitten voi alkaa miettimään eroa.
Siis mitä?
Musta on aivan ok laittaa kamat jakoon, jos homma tyssää jossain kohtaa. Miksi ihmeessä yhtä ja samaa ihmistä pitäisi katsella vuosikymmeniä tai koko ikä? Saahan sitä vaihtaa kumppania, kun nykyinen alkaa tosissaan tuntumaan yhdentekevältä. Jotkut sopivat toisilleen niin hyvin, että jaksavat koko ikänsä katsella toisiaan. Saavat katsella mun puolestani, mutta en koe sen olevan mikään tavoite.
Nykyään tiedetään, että tilanteet muuttuvat. Siksi on mm. avioehdot. Naimisiinkin mennään vapaammin mielin, sillä ero ei ole enää häpeä.
Arjen kestäminen on aivan eri asia kuin se mistä aloittaja kirjoitti.
Mulla 27v saman puolison kanssa, 2 jo aikusta lasta, ja me on koettu tuo sama, niin puolisoni kuin minäkin, ja erokin kävi sen takia jo lähellä.
Me satuttiin onneksemme pimahtamaan samanaikasesti ja nostettiin heti kissa pöydälle. Alettiin puimaan kaikki saatanan pikkujututkin, jotka vitutti ja turhautti ja kismitti jne. ja se tuntui yllättävän hyvältä.
Oli silloinkin kesä ja me päätettiin lähteä kahestaan lomalle. Sanottiin kaikille, että turha soitella perään, meillä on nyt aviokriisi. Anoppi ja appi oli järkyttyneitä, mutta lupasivat hoidella kuopuksen, joka oli sillon 14 vuotias, esikoinen eli jo avoliitossa.
Uudessa ympäristössä, vieraan kielen maassa, saatiin sitten puhua ja huutaakin niin paljon kuin lystättiin eikä kukaan ymmärtänyt sanaakaan. Poljettiin pyörillä minnelie korpeen kun ei haluttu vuokrata autoakaan jossa oltais jouduttu istuun vierekkäin ja hotellihuone tuntui liian ahtaalta.
Jatkettiin siellä korvessa puhetta ja itkua, syyttelyä ja puolustelua, esitettiin kysymyksiä ja vaadittiin ja saatiin vastauksia, pyydettiin ja annettiin anteeksi jne.
Tehtiin siinä puherumbassa heti se havainto, että oltiin ihan samassa pisteessä kumpikin, ihan samoista syistä ja toiveetkin oli meillä ihan samanlaiset. Ei vain oltu osattu ilmaista mitään niistä toisillemme, mikä tuntu sitten jo kummalliselta, koska oli juuri mesottu kaikki ulos tuosta noin vaan.
Kysyin puolisolta suoraan että halusiko se eron, sillä nyt olis senkin päätöksen paikka. Hän vastasi ykskantaan että ei halua. Miksi, kysyin minä ja hän sitten aikansa kierreltyään tunnusti yhä rakastavansa minua. Mietin sitten itsekseni omia tuntojani ja tuumin etten mäkään oikeastaan halunnut mitään avioeroa, vaan muutosta meidän yhteisiin ja mun omiinkin rutiineihini.
Se riitti meille. Puhe kääntyi siitä hetimiten niiden toivoiden puoleen, jotka koski niin toisiamme kuin töitämme, harrastuksiamme ym. Päätettiin alkaa totetuttamaan niitä toiveita kun kerran molemmat halus samaa eli muutosta. Oli oikeastaan helppoa alkaa tukemaan toista koska tiesi vihdoinkin ja henk.koht. miltä hänestäkin tuntui. Oltiin taas tiimi.
Siitä on nyt jo vuosia ja uuden asenteen opettelu on ollut työlästäkin, sillä tollaset muutokset ei tapahdu yhden loman aikana. Mutta olo on kyllä ihan erilainen kuin ennen sitä lomaa. Vois sanoa, että me löydettiin toisemme uudelleen, sillä se "ilmanpuhdistus" vapautti myös käyttäytymään ja reagoimaan asioihin ihan eri tavalla kuin ennen, koska ei tarvi enää arvailla mitä toinen ajattelee tai tuntee eikä tarvi kitua liitossa enää yksinään. Yhteishengen löytyminen lujittaa tietysti myös rakkaudentunnetta.
Että tällanen tapaus täällä.
Mutta itsellä on sellainen olo, että enemmin juoksen karkuun kuin pahennan tilannetta raivoamalla asioista lisää. Jotenkin vaan tämä etäisyys on parasta. Ei riitaa, ei mitään. Hiljaisuus ja rauha.
Meillä on satakertaa ollut riitaa ja asioista on puhuttu. Jostain kumman syystä tullaan aina tähän samaan tilanteeseen. Emme osaa/jaksa enää riidellä. Olemme ihan koomassa molemmat!
Olen jo miettinyt, että olenkohan masentunut?, kai sitä vähemmästäkin ihminen masentuu!?
Helpoin vastuuttomin ja laiskin tapa on lähteä karkuun. Järkevä ja ainut toimiva on nostaa kissa pöydälle. Oletko oikeasti kertonut vaimollesi, että sinua ahdistaa ja haluat etäisyyttä? Oletko kertonut,e ttä teidän pitäisi tehdä jotian muutoksia suhteeseenne, että sinusta ei tunnu hyvältä jatkaa samaa rataa. Oletko sanonut, että et jaksa enään hänen kontrollointiaan?
Puhukaa ensin, sillä turha on lähteä vaikeita asioita elämässä karkuun, sillä uudessa suhteessa sama on edessä ennemmin tai myöhemmin. Kai olit rakastunut ja ihastunut vaimoosi myös suhteen alussa? Etsikää se rakkaus uudelleen! Suhde vaatii myös työtä - molemmilta ja joskus toisen on nostettava se kissa pöydälle ja herätettävä toinen tajuamaan, että kaikki ei ole hyvin.
Itse henkilökohtaisesti en haluaisi itselleni miestä, joka ei kykene keskustelemaan vaikeistakin asioista, ottamaan omalta osaltaan vastuuta parisuhteesta ja sen hyvinvoinnista.