http://paanqutistaja.blogspot.com/2010/07/tarvitsevuus-tekee-ihmisesta-ihmisen.html
Pentuna oleminen, vauvaikä, on se ainoa aika elämästä, jolloin oikeasti SAA olla avuton ja tarvitseva. Tällöin ei vielä jaeta sukupuolen mukaan sitä, kuka saa olla neuvoton tai ahdistunut. Mutta sitten vuosien kuluessa pojan kyynelkanavat tukitaan, on oltava vahva ja luja, vaikka tyhmäkin, kunhan ei osoita minkäänlaista riippuvuutta.
Se, että tarvitsevuus on periaatteessa yhtä voimakas piirre molemmilla sukupuolilla, on taas jokin irrationaalinen tabu. Tukahdutettu ihminen ei menetä tunteitaan, vaan hän purkaa kärsimystään toiminnallisemmin kuin hädässä autettu. Melkein uskaltaisin sanoa, että vahingollinen tunteiden käsittelytapa lienee osasyynä miesten naisia alempaan elinikään.
Minkä tahansa eläinlajin pennun, poikasen, vasan, tai vauvan näkeminen on tehty sellaiseksi, että se tietoisuuden ulkopuolella saa aikaan syvän liikutuksen ja hoivavaiston. Varsinkin jos koiranpentu vinkuu. "Missä emo on?" Se totaalinen avuttomuus, jossa vasta viikkojen ikäinen pentu joutuu elämään ilman emoa, säilyy kyllä tunteena läpi elämän, vaikka sitä ei siihen kontekstiin yhdistä vauvaiän jälkeen. Ja tämä on siis se tunnetila, joka saa aukaisee kyynelkanavat.
Ollessamme TODELLA pettyneitä ja elämässä eksyneitä on kaksi tapaa reagoida: purkaa tunteen vaatima energia toimintaan tai itkeä. Kukaan ei kuitenkaan voi hallita kaikkia niitä tekijöitä, jotka joskus saattavat meidät todelliseen solmuun. Itkua voi jopa vahvistaa samanaikainen kuvitelma siitä, että joku halaa ja ottaa pyytteettömästi vastaan kaikki murheesi. Jokaisella on oma vanhempi ollut tällainen henkilö "pentuna," jolloin tavallaan on saanutkin herkistellä.
Monet kuitenkin jäävät yksin raskaidenkin murheiden parissa. Esim. ruumiillisesti vammautunut työkyvytön, jota ei byrokratian uhrina tueta verovaroin, ja jolla ei ole tukevia läheisiä. Siinä näemme vinkuvan koiranpennun, jolla ei ole emoa saati toista pentua pitämässä seuraa. Kukaan ei välitä, kukaan ei auta. Ihan oikeasti monet laitoksissa dementoituneet vanhukset etsivät kuollutta äitiään.
On sanottu, että itku helpottaa, vaikka on myös tilanteita, joissa se ei tuo välitöntä helpotusta, vaan tarvitaan toinenkin vuodatus. "Toi menee kyllä jo niin homomaiseksi että..." Ja miten homous liittyi itkemiseen. Siksikö että itkevästä tai turvapaikkaa hakevasta miehestä on tehty naurujen kohde, joka halutaan rinnastaa miespariskuntien naismaiseen osapuoleen? Ehkä olisi terveempää muuttaa asennoitumista...?
Ai niin mutta ettehän te pulliaiset koskaan antaudu mihinkään kehittävään. Se vain on pois hyvinvoinnistanne ja eliniästänne, mutta jos vähääkään kiinnostaa suhtautua itseensä terveemmin, niin kuvittele rinnallesi sellainen Jeesus, joka ei heitä sinua helvettiin yhdestä pahanteosta tai kerää rahojasi kirkollisveroina. Olo kohentuu varmasti, jos saat murheesi viimeistä pisaraa myöten purettua. Se voi vaatia päivä, viikkoja tai kuukausiakin, mutta se ei tapa, ellet tee itsemurhaa.
Pentuna oleminen, vauvaikä, on se ainoa aika elämästä, jolloin oikeasti SAA olla avuton ja tarvitseva. Tällöin ei vielä jaeta sukupuolen mukaan sitä, kuka saa olla neuvoton tai ahdistunut. Mutta sitten vuosien kuluessa pojan kyynelkanavat tukitaan, on oltava vahva ja luja, vaikka tyhmäkin, kunhan ei osoita minkäänlaista riippuvuutta.
Se, että tarvitsevuus on periaatteessa yhtä voimakas piirre molemmilla sukupuolilla, on taas jokin irrationaalinen tabu. Tukahdutettu ihminen ei menetä tunteitaan, vaan hän purkaa kärsimystään toiminnallisemmin kuin hädässä autettu. Melkein uskaltaisin sanoa, että vahingollinen tunteiden käsittelytapa lienee osasyynä miesten naisia alempaan elinikään.
Minkä tahansa eläinlajin pennun, poikasen, vasan, tai vauvan näkeminen on tehty sellaiseksi, että se tietoisuuden ulkopuolella saa aikaan syvän liikutuksen ja hoivavaiston. Varsinkin jos koiranpentu vinkuu. "Missä emo on?" Se totaalinen avuttomuus, jossa vasta viikkojen ikäinen pentu joutuu elämään ilman emoa, säilyy kyllä tunteena läpi elämän, vaikka sitä ei siihen kontekstiin yhdistä vauvaiän jälkeen. Ja tämä on siis se tunnetila, joka saa aukaisee kyynelkanavat.
Ollessamme TODELLA pettyneitä ja elämässä eksyneitä on kaksi tapaa reagoida: purkaa tunteen vaatima energia toimintaan tai itkeä. Kukaan ei kuitenkaan voi hallita kaikkia niitä tekijöitä, jotka joskus saattavat meidät todelliseen solmuun. Itkua voi jopa vahvistaa samanaikainen kuvitelma siitä, että joku halaa ja ottaa pyytteettömästi vastaan kaikki murheesi. Jokaisella on oma vanhempi ollut tällainen henkilö "pentuna," jolloin tavallaan on saanutkin herkistellä.
Monet kuitenkin jäävät yksin raskaidenkin murheiden parissa. Esim. ruumiillisesti vammautunut työkyvytön, jota ei byrokratian uhrina tueta verovaroin, ja jolla ei ole tukevia läheisiä. Siinä näemme vinkuvan koiranpennun, jolla ei ole emoa saati toista pentua pitämässä seuraa. Kukaan ei välitä, kukaan ei auta. Ihan oikeasti monet laitoksissa dementoituneet vanhukset etsivät kuollutta äitiään.
On sanottu, että itku helpottaa, vaikka on myös tilanteita, joissa se ei tuo välitöntä helpotusta, vaan tarvitaan toinenkin vuodatus. "Toi menee kyllä jo niin homomaiseksi että..." Ja miten homous liittyi itkemiseen. Siksikö että itkevästä tai turvapaikkaa hakevasta miehestä on tehty naurujen kohde, joka halutaan rinnastaa miespariskuntien naismaiseen osapuoleen? Ehkä olisi terveempää muuttaa asennoitumista...?
Ai niin mutta ettehän te pulliaiset koskaan antaudu mihinkään kehittävään. Se vain on pois hyvinvoinnistanne ja eliniästänne, mutta jos vähääkään kiinnostaa suhtautua itseensä terveemmin, niin kuvittele rinnallesi sellainen Jeesus, joka ei heitä sinua helvettiin yhdestä pahanteosta tai kerää rahojasi kirkollisveroina. Olo kohentuu varmasti, jos saat murheesi viimeistä pisaraa myöten purettua. Se voi vaatia päivä, viikkoja tai kuukausiakin, mutta se ei tapa, ellet tee itsemurhaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Väität, että tarvitsevuus tekee ihmisestä ihmisen. Väite on perin outo. Ennen kaikkea se on outo siksi, että siinä tosiasiat ja arvot sekotetaan keskenään.
Käsitteenä tarvitsevuus viittaa erilaisiin tarpeisiin, kuten esimerkiksi perustarpeisiin. Kyseiset tarpeet ovat puolestaan sekä luonnollisia, että välttämättömiä. Ne ovat välttämättömiä riippumatta siitä, onko tai saako ihminen olla avuton ja tarvitseva.
Lisäksi psykologisoijat näyttävät olevan tietämättömiä suhteisiin liittyvistä perusasioista. Oli kyse vanhempien ja lasten suhteesta, työsuhteesta, ystävyyssuhteesta, parisuhteesta jne. jne., niin suhteen perustan muodostaa aina arvojen ja normien kuorruttama VALTA. Aina, kun puhutaan erilaisista suhteista, niihin liittyvistä ongelmista ja niiden ratkaisuista, tulisi tuo tosiasia ottaa huomioon. Ilman sitä keskustelu suhteista, tarpeista ja tarvitsevuudesta on tyhjänpäiväistä höpinää.
siis on normaalia että kaikki itkee joskus. Miehet saisi enemmän tuoda tunteitaan esille. Homottelu on sellaisen ihmisen merkki, joka ei ole sinut itsensä kanssa.