Joo mitäköhän ihmettä, äsken olin vielä aivan maani myynyt, itku kurkussa lueskelin epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä ja tajusin olevani psykopaatti. Sitten pitikin lähteä kesken kirjoituksen ulos eräitä epämiellyttäviä henkilöitä karkuun ja matkalla näin isäni pitkästä aikaa, ja saatuani häneltä huomiota olen taas kuin eri ihminen, maailman huipulla ja pidän itseäni jälleen normaalina, ihan hyvännäköisenä mimminä ja puhkun itsevarmuutta. Mietin nyt että mitä helvettiä äsken ajattelin. Miten lähes "aikuisen" ihmisen itsetunto voi olla näin pienestä kiinni? Puoli vuotta niin 18v, ja edelleen isän yksi pieni huomionosoitus saa itsetuntoni pohjamutikoista taivaisiin. Nyt olen taas toivoa täynnä, kun äsken harkitsin vielä elämäni lopettamista tai kauas pois katoamista. Kohta olen varmaan taas masentunut. Ja luen tätä kirjoitusta ajatellen että mitäköhän oikein hourailin. On se rankkaa... Kun tietäisi vaan mistä tässä on oikeasti kyse ja miten tästä pääsee eroon.. Jollain ihme tavalla aina janoan kaikkien miesten huomiota enkä pärjää ilman sitä. Se pitää itsetuntoni korkealla.
Niin ja en kykene läheisiin ihmissuhteisiin, olen etäinen, kylmä ja laskelmoiva ihminen, paitsi miellyttäessäni jotakuta pystyn hyvin esiintymään melko normaalina ja hänen kaltaisenaan ja siten ystävystymään, ja siihen useimmat ihmissuhteeni perustuvatkin. Hommaan ystäviä yleensä vain siksi etten joutuisi olemaan yksin, muuten uusiin ihmisiin tutustuminen ei kiinnosta paskaakaan, ellei sitten itsetuntoni satu olemaan epätavallisen korkealla kuten aina miehiltä huomiota saatuani.
Niin ja en kykene läheisiin ihmissuhteisiin, olen etäinen, kylmä ja laskelmoiva ihminen, paitsi miellyttäessäni jotakuta pystyn hyvin esiintymään melko normaalina ja hänen kaltaisenaan ja siten ystävystymään, ja siihen useimmat ihmissuhteeni perustuvatkin. Hommaan ystäviä yleensä vain siksi etten joutuisi olemaan yksin, muuten uusiin ihmisiin tutustuminen ei kiinnosta paskaakaan, ellei sitten itsetuntoni satu olemaan epätavallisen korkealla kuten aina miehiltä huomiota saatuani.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Nyt rupes taas masentamaan kun äskeiset kielteiset ajatukset rupes palaamaan päähän ja samoin minä maan pinnalle. Välillä tuntuu että mulla on kaikki mahdolliset persoonallisuushäiriöt ja välillä taas että vain huonoa itsetuntoa ja itseluottamuksen puutetta. En kestä yksinoloa.. Haluaisin vain paljon huomiota ja olla ajattelematta mitään. Toisaalta taas pelkään huomiota ja sitä, etten ajattelisi ja tiedostaisi enää joka asiaa niin tarkasti ja vahvasti kuin nyt ja menettäisin itsekontrollini. En haluaisi olla muiden silmissä ujo, etäinen, hiljainen, tylsä.. muttei ole rohkeutta pyrkiä siitä poiskaan, olen maineeni vanki. Umpikuja. Kunpa löytäisin itseni ja sitten vain olls sellainen kuin olen ja luottaa siihen. Mutta niin se vaan on kaikki minussa muista ihmisistä kiinni, ei ole omaa itseä jollainen olla ja johon uskoa, luottaa ja jota rakastaa..
Mutta mitäs näistä. Näitä mielialojen vuoristoradoilla kiitäviä ihmisiä on maailma väärällään. Niitä löytyy miehissäkin, kuten itelläkin.
Pienikin tunnistettavissa oleva ele tai huomautus toisen ihmisen taholta voi laukaista pahan masevaiheen. Tai toisinkin päin; joku tosi paha provo voi antaa lisää voimia.
Arvelen omalla kohallani, etteivät aivojen välittäjäaineet toimi kuten tasapainoisilla tyypeillä. Lukenut näin. Näillä tyypeillä on hyväuskoisuutensa vuoksi joutua hyväksikäytetyiksi.
Kysyppä itseltäsi, miksi et kestä yksinoloa, mikä siinä ahdistaa sinua? Rakkaus on se voima, joka auttaa jaksamaan yksin silloinkin, kun sitä toista ihmistä ei aina ole paikan päällä. Tarivitset rakkautta, jotta voit tuntea, että sinua rakastetaan silloinkin, kun olet yksin, sinua ajatellaan silloinkin, kun sinun luotasi ollaan poissa tai ei olla yhteydessä. Kaipaat toisen ihmisen suomaa rakkautta, läheisyyttä, joka antaa turvaa ja varmuutta siitä, että olet tärkeä jollekin ja sitä kautta itsellesi. Meillä voi olla kymmenittäin ihmisiä ympärillämme, mutta jos yksikään heistä ei osaa rakastaa tai antaa rakkauttaan meille, niin sellainen seura ei kanna yksinäisyydessä. Yksinäisyyttä kestää vain, kun tietää olevansa rakastettu, muistettu ja tärkeä.
Masennut, kun sinulta uupuu rakastava ihminen elämästäsi. Koet olevasi ujo, kun sinulla ei ole rohkaisijaa, jolta saa itsevarmuutta. Etäiseksi, tylsäksi ja hiljaiseksi kasvetaan yksinäisyydessä, jossa ei ole muuta kuin omat ajatukset, jotka yleensä muuttuvat kovin synkiksi, jos elämästä uupuu intoa ja voimaa antava ihmissuhde.
Aika vaikea on rakastaa itseään, jos rakkautta ei saa kokea toisen ihmisen kautta oikeasti elämässään. Ihmissuhteet ovat tärkeitä, mutta kaikkein tärkein on se läheinen rakastava ihmissuhde, josta saa voimaa. Ehkä sinulta on eläämässäsi puuttunut se tärkein ihmissuhde, äiti-suhteesi on ollut huono ja nyt yrität epätoivoisesti paikata sitä aukkoa elämässäsi.
Kiitos erittäin hyvästä vastauksesta, olen itse miettinyt samoja asioita, mutten ole osannut pukea niitä noin hyvin sanoiksi ja kokonaisuudeksi.
Rakkaudesta on tosiaan aina ollut puutetta, äitini on myös kylmä, etäinen, laskelmoiva ja itsekäs ihminen, isäni mukaan jopa narsistinen, en tiedä sitten väittääkö hän niin vain katkeruudestaan ja siten liioittelee, mutta lähes 30v tuntemisen ja 21v avioliiton jälkeen uskon hänen kyllä tietävän ja ihan syystä varoittavan.
Enkä tosiaan muista milloin viimeksi olisin tuntenut olevani rakastettu. Niin kauan kuin muistan, olen joutunut hakemalla hakea huomiota, rakkautta ja hyväksyntää, ja kun en ole sitä saanut, niin koittaa sitten vain pärjätä omillani ja epätoivoisesti rakastaa itseäni ja hyväksyä itseni, joka päivä uudelleen ja uudelleen. Isänikään ei mikään erityisen läheinen ole koskaan ollut, varmaan sekin äitini aiheuttamaa, mutta huomiota, hyväksyntää ja turvaa aina tarvittaessa häneltä sain. Nykyään se on korvaamatonta. Tunnen kuinka olen vahvempi, onnellisempi, itsevarmempi ja parempi ihminen hänen seurassaan. Luotan itseeni, rakastan itseäni ja hyväksyn itseni niin, etten edes ajattele sitä, niin vain on. Kunpa voisinkin muuttaa hänen luokseen.
Äitini kanssa en pysty olemaan vapautuneesti oma itseni, olen ahdistunut ja masentunut ja välttelen häntä, tuntuu kuin olisin ansassa, nurkkaan ajettu. Silloin ei huvita tai pysty nähdä kavereita, ei kestä olla yksin, mutta ei pysty olemaan myöskään hänen seurassaan. Joten miten sitten olla?
Kunpa pääsisin kauas pois, mutta yksin en kauaa pärjäisi, kun en osaa rakastaa itseäni, eikä hän minua edes mihinkään päästäisi, kun on riippuvainen lapsistaan ja heidän seurastaan. Kyllästyttää mielistellä häntä, mutta kun en pärjää ilman. Hän on saanut minutkin riippuvaiseksi hänestä, sillä nykyään olenkin alkanut saamaan huomiota yllin kyllin. Vaikka se onkin jo vähän myöhäistä ja siksi toisinaan hyvin ärsyttävää, ja ehkä haitallistakin huomion- ja rakkaudenkipeälle teinille, jonka pitäisi itsenäistyä pois äidin helmoista, niin juuri sitä nyt tarvitsen pysyäkseni hengissä.
Mutta muistaakseni kyllä elämäni ensimmäiset 6 vuotta olivat kuitenkin onnellisia ja sain rakkautta, hellyyttä ja huomiota oikein olan takaa, hyvin normaali lapsuus siis, ja eikös ne ensimmäiset vuodet ole tässä asiassa merkityksellisimpiä?
Ja yksinjäämisessä ahdistaa se hylätyksi tulemisen tunne. Silloin tuntuu, kuin elämällä ei olisi enää mitään merkitystä, kuin olisi epäonnistunut siinä. Kuin kukaan ei odottaisi, kaipaisi tai tarvitsisi sinua missään ja olisi yksin voimattomana tässä maailmassa. Yksinollessa sitä myös ajattelee usein liikaa, enkä jaksa sitä. Masentavat ajatukset ottavat silloin helpommin vallan.
Tässä viimeisen parin vuoden ajan minulla on aina ollut joku miespuolinen jonka kanssa pitää jatkuvasti yhteyttä. Heiltä sain sitä huomiota, rakkautta ja hyväksyntää, joka piti minut kasassa. Molemmat kuitenkin menetin, koska en heidän kanssaan tämän asian vuoksi suhteeseen pystynyt ja yhteydenpito ja huomio heiltä loppui siihen kuin seinään. Ne olivat minulle kai korvikkeita sille läheiselle, rakastavalle ihmissuhteelle jota olen aina ollut vailla. Nyt kun kumpaakaan ei enää ole ja uutta en ole saanut tilalle, olo on kieltämättä tyhjä, surullinen ja yksinäinen. Siksi en tätä ongelmaa kai aiemmin tunnistanut kuin vasta nyt, kun heidän ansiostaan tunsin olevani rakastettu ja tärkeä.
Vähän rakkautta sinulle ystävä...olet rakas...
ihminen, olet selkeästi neuroottinen ja epäkypsy henkisesti. Mitä yksinolossa pelkäät, omia ajatuksia vai? Nekin on joskus kohdattava ja lopulta se kääntyy voitoksi, että oppii tuntemaan itsensä ja tulee toimeen omillaan. Sanoit itse, että et oikeasti välitä ihmisistä, haet vain turvaa. Ihmiset näkevät lävitsesi ajan kuluttua sen, että oletko aito ystävä vai et, älä aliarvioi muita. Siinä vaiheessa joudutkin hylätyksi, jos olet vain hyväksikäyttänyt muita ja pettänyt luottamuksen. Ei kukaan halua olla kaverisi. Vasta kun arvostat/ymmärrät itseäsi, voit arvostaa ja ymmärtää muita. Ystävilläsi on myös omia menoja, et voi vaatia heitä pitämään sinulle jatkuvasti seuraa. Eli taas, pakko tulla toimeen yksin.
Jos sinulla on huonot välit äitiisi, voisit puhua hänen kanssa suoraan. Parasta on syvälliset keskustelut äidin ja tyttären välillä. Ehkä äitisi ei vain ole ollut "hyvää äiti ainesta", ettei hän ole tiennyt kuinka lasta tulisi lähestyä, vaikka varmasti sinusta välittää. Ja varmaan sinuakin kiinnostaa, mitä äitisi on nuoruudessaan tehnyt ja ajatellut. Kysy suoraan älkääkä höpiskö vaan yleisistä ajankohtaisuuksista.
Jos koet itsetunnon kohennusta vain miehiltä, niin olisiko sinulla paha ongelma ulkonäkösi kanssa, koetko olevasi ruma? Nämä asiat jokainen tyttö käy läpi murrosiässä, mutta aikuisena alkaa helpottamaan. Paskaa jokainen saa niskaan ja asiat ei miksikään hevillä muutu. Paras tapa selvitä on käyttää järkeä ja hyväksyä, että on olemassa ikäviä asioita, joita on pakko välillä sietää. Ja pysyä silti itse hyvänä ihmisenä ja positiivisena. Mikään ei ole parempaa kuin yhdessäolon hetket hyvien ystävien ja perheen kanssa ja vaikka hymy ventovieraalta ihmiseltä, vaikka mummolta. Silloin tietää, ettei maailma ihan paska paikka ole kuitenkaan ja jotain hyvää on vielä olemassa.
mummolta nimenomaan, sillä hän on läpikäynyt kaiken paskan mitä elämässä voi olla olemassa, on selvinnyt ja vielä irtoaa hymykin. Ehkä sinäkin selviät vanhaksi asti =)