Minulla ei ollut isää, eikä isäpuolta, eikä ketään läheistä miespuolista henkilöä elämässäni, joten minulle isä on vain sana, johon ei liity mitään tunnetta tai kokemusta. Miten oleellinen ihminen teille on ollut isä? Millainen uskot elämäsi olleen tai olevan, jos sinulla ei olisi ollut isää? Miten tärkeä isä sinusta on lapselle? Minä en koe jääneeni mistään paitsi, mutta olenko jäänyt jostain sellaisesta, josta en edes tiedä? Ihan uteliaisuuttani kyselen, saa kertoa mitä haluaa... :)
Miten oleellinen on isä?
isätön
50389
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 50
Vanhimmat
niiltä oppii asioita
kuin lapsensa aikuisen asemaan asettava "isä".
oottelinkin, koska tämmöstä aletaan kysellä..
Miten oleellinen ihminen teille on ollut isä? - hyvin tärkeä ihminen mun elämässä ja on vielläkin...
Millainen uskot elämäsi olleen tai olevan, jos sinulla ei olisi ollut isää? - olosuhteet huomioon ottaen, jos äiskä ois ollut yhäri, niin multa ois jääny monta kivaa juttua kokematta ja elämättä..mm. isän matkassa kulkeminen ympäri suomea repsikkana ja moottoriajoneuvoista yms. monista käytönnön jutuista tuskin tietäisin mitään...mitä nyt tiiän ja mun iskä on näyttänyt sen mimmosta on olla raavas, mutta tunteellinen mies...onnistuu hemmetin hyvin :)
oon myös oppinut monia käsientaitoja isän kautta, mitä äidin kanssa en ois oppinu..ja äiskältä kans semmosia mitä iskä ei osaisi ikinä mulle opastaa...
Miten tärkeä isä sinusta on lapselle?- on se tärkee..se on miehen malli ja jo pelkästään vanhempien suhteen näkeminen kertoo miehen ja naisen välisestä yhteiselosta..sukupuolien eroista..ja kummallakin vanhemmalla on jotain annettavaa mitä toinen ei yksin voi antaa..henkistä sorttia varsinkin..
Minä en koe jääneeni mistään paitsi, mutta olenko jäänyt jostain sellaisesta, josta en edes tiedä? - paha mun on sanoa sun kokemuksia vajaiksi..voin vaan sanoa mitä ite oisin jääny vaille ihan varppina..
oleellinen. Vaikka sulla ei olekaan ollut isää, tulet toimeen tyhjän paskan höpöttäjänä täällä ihan niin kuin me muutkin, joista oletettavasti suurimmalla osalla on ollut tai jopa on vielä isä.
joi kuin sieni ja jos viina loppui, hakkasi ryyppykaverinsa mustansinisiksi. Sitten oli aina pää kipeä ja isä lepäsi ja lapset ei saaneet hiiskahtaakaan. Musta tuntuu, kuin olisin kuiskinut koko lapsuuteni; kun isä joi, piti olla hiljaa, kun isällä oli krapula, piti olla hiljaa, aina vain hiljaa. Isä joi itsensä kuoliaaksi, kun olin 11. Kaikki pahoittelivat asiaa ja minä tunsin itseni hirveäksi ihmiseksi, kun en ollut ollenkaan pahoillani. Tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, etten koskaan surrut isäni kuolemaan.
surra sitä, että helvetti loppui? Ja vielä kantaa siitä syyllisyyttä? Ne jotka asiaa pahoittelivat olivat joko a) tyhmiä b) tietämättömiä. Lastaan voi niin monella tavalla kohdella kaltoin, niin isät kuin äiditkin. Sinulla ei ole mitään syytä potea huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Hyvinvointisi kannalta varmasti parasta on se, että muistat että lapsuutesi tapahtumat eivät olleet sinun syytäsi. Olit vain pieni lapsi, joka olisi tarvinnut rakkautta ja huolenpitoa.
että ap toisinkuin väittää, kokee suurta syyllisyyttä siitä, ettei isä ei halunnut hänen kanssaan olla? Ja sinä, jolla ei ole kunnon isää myöskään ollut , toitotat, ettei sellaistra tarvita. Helvetti, kyllä tarvitaan. Tekin ootte täysiä luusereita ja se paistaa ilmi joka sanastanne.
Jopa oli katkeraa tekstiä :0o. Minun isäni oli hyvä, mutta mielestäni lapsen ei tarvitse potea syyllisyyttä siitä, ettei pystynyt olemaan pahoillaan siitä asiasta, että juoppo tyranni yht´äkkiä häipyi terrorisoimasta hänen elämäänsä. Onkohan sulla omakohtaisia kokemuksia siitä, miten ollaan paska vanhempi, tuli jotenkin mieleen sun hyökkäävästä asenteestasi.
Kysymykseen, ovatko isät tärkeitä, vastaan että ehdottomasti ovat. Mutta jos vanhmepi, on se sitten isä tai äiti, kohtelee lapsiaan kuin paskaa, niin silloin lapsen on parempi olla sellaisen ulottumattomissa. Kenelläkään ei ole oikeutta pilata kenenkään lapsuutta. Ei edes lapsen vanhemmalla.
Olet siis koeputkivauva?
Ei, vaan biologinen isäni lähti, kun äitini tuli raskaaksi.
tavallaan sama juttu. Mulla kyllä oli isä, mutta hän on yksityisyrittäjä, eikä ollut koskaan kotona. Kun olin ihan pieni, hän lähti ennen kuin heräsin ja tuli kotiin kun olin jo nukkumassa, myös viikonloppuisin. Näin hänet ehkä kerran kuussa. Mun äiti teki kotona kaiken, isä kävi vain nukkumassa. Ja sitten lopulta alkoi nukkumaankin sihteerinsä luona. Sen jälkeen näin hänet ehkä kerran pari vuodessa ja silloinkin hän jätti minut aina kulloisenkin naisensa kanssa kotiiin. Teini-iässä yhteydenpitäminen jäi kokonaan. Minulle on myös jäänyt aika hämäräksi, että mitä isä tarkoittaa... Mulle se ei tarkoita oikein mitään, en edes tunne koko ukkoa. Emme ole nähneet yli kymmeneen vuoteen, eikä minulla ole mitään tarvetta nähdä häntä enää koskaan. En tunne kaunaa, enkä vihaa, mutta en rakkauttakaan. En mitään, hän on vain tyyppi, jonka sperma oli osallisena minun alkuunsaattamisessani.
istui aamuisin lehteä lukien paskalla ja oli helvetin äkäinen. Mun isä lähti töihin ja tuli töistä kotia, söi äkäisenä ja kävi sohvalle nukkumaan. Mun isä heräsi sohvalta ja lähti salille valmentamaan ja treenaamaan. Mun isä kuskas mua mm.fudiskisoihin ja haukkui matsin jälkeen pystyyn. Mun isä löysi kaikesta aina parantamisen varaa. Mun isä antoi meille aina selkää ja useasti äidin käskystä, mutta ilman käskyäkin ja itse piti risu hakea. Mun isä oli ankara kurin pitäjä. Mun isä osti kyllä melkein kaiken mitä keksin pyytää ja antoi rahaa. Mun isä petti mun äitiä vuosia toisen naisen kanssa. Mun isä oli tosi hauska ja hyvä tyyppi kaikkien muiden lasten mielestä.
Jos mulla ei olisi isää, niin mun lapsilla ei olisi ukkia josta he aidosti pitävät ja ukki heistä. Ei uskois samaksi ukoksi joka ei osannut olla mies ja isä omille lapsilleen kun he olivat pieniä.
on ollut hyväkin isä??? Missä ne tarinat on?
Valitettavasti mullakaan ei ole sellaista tarinaa. Mun isäni lähti toisen naisen matkaan mun ollessani kolme ja ainoa asia ajasta ennen sitä minkä liitän isään on se, että kun isä oli kotona, äiti itki. Kyllä me oltiin yhteydessä, olin isän luona joka toisen viikonlopun ja lomilla, mutta aina musta tuntui, että isä vain odotti, että pääsee minusta eroon. Mun veljien kanssa hän teki jotain, vei kalaan ja muuta, mutta ei minun kanssa. Mulle se pisti videon pyörimään ja mut istumaan siihen eteen. Hänen vaimonsa sitten jotain yritti, mutta ei kai ollut lapsirakas ihminen, ei koskaan halunnut omia lapsiakaan. Se oli kurjaa aikaa ja halusin koko ajan vain päästä kotiin. Ollaan me edelleen yhteydessä, mutta ei mitenkään läheisiä olla. Veljeni lapsille hän on kai ihan hyvä isoisä, mutta he ovatkin poikia.
mun tarina kelvannut semmoseksi? Mulla on ollu hyvä isä, se on pitäny perheestään huolta ja antanu ittestään 110 % meille...sen tie ei ole ollut helppo eikä ruusuinen..ei se itekkään aina ole helppo ollut meille, mutta rakas se on ja rakkautensa se on aina antannu meille mukisematta. Minusta vallan hyvä tositarina isästä..
jos semmoiseksi itsensä tekee ja antaa. Vastauksista voi lukea, että kaikki isät eivät ole sitä, mutta jotkut on.
Mun mielestä voi kysyä yhtä hyvin "kuinka oleellinen on valo?" Mulle se on oleellista,koska olen aina nähnyt ja minusta elämäni ja maailma olisivat köyhempiä paikkoja ilman valoa. Mutta syntymästään sokealle valo ei liene oleellinen seikka maailmassa.
Isän/äidin poissaolo tai läsnäolo on kai vähän samanlainen asia?
Itselleni isäni edustaa viisautta ja harkintaa, mallia siitä kuinka maailma otetaan haltuun ilman väkivaltaa. Äiti taas edustaa mallia siitä kuinka elämään tartutaan intohimoisesti ja uteliaasti, vaikka ei aina niin harkiten ja hallitusti.
nojaa, onhan se tärkeää.. on mullaki toki isä aina tavoitettavissa mutta se on ollu ja on niin paljo pois ja yleensä tuhlannu kaiken rahansa ryyppäämiseen vapaa-aikana ja välillä töissäki että ei oo kovin jokseenki vahvaa sidettä ollu koskaan, tuntuu että välissä on joku näkymätön muuri vaikka saatetaanki keskustella ja nauraa.. ja silleen en osaa olla samassa huoneessa tai katon alla kahestaan tuntematta epämukavaa tai kiusallista oloa. on kait seki pienenä minusta silti huolehtinu ja näin mutta muistan vaan ne kaikki kerrat jolloinka on päissään rymytty kotia silloin ku huvittaa, karjuttu kädet nyrkissä, haukuttu, saatu itkemään ja sammuttu milloin lattialle milloin portaikkoon tai pihalle tms. että ei kovin hehkeää. :P
ja minkälainen ylipäätään on "hyvä" isä, eikö ne kaikki oo omalla tavallaan sellasia, näytti se ulkopuolisille sitte miltä tahansa.. mutta tuskinpa siihen kuolee vaikkei sellasta oliskaan elämänsä aikana ollu vaan olishan se varmaan aika ankeaa jos ei pojallakaan olis ollu sellasta jonka kans tehä niitä "miesten juttuja" jne ja siten jäähä paljosta paitsi niinsanotusti.. no emmää tiiä.
Isä on tärkeä juurien vuoksi. Jos ei isää ole tai se ei ole mieleinen se voi olla paha paikka psyykkisesti. Silloin jonkun muun pitäis korvata se juurien puuttuminen extraextralämmöllä ja rakkaudella!
Isä tuo kuitenki tyttären elämään sellaista tiettyä "kovuutta" ja voi olla malli jollaista miestä etsiä.
Isät on usein ylpeitä lapsistaan.
Tällaisia ajatuksia...
että peruslähtöisesti isä ja äiti ovat yhtä tärkeitä lapselle. Mutta koska taso kummassakin ryhmässä on niin vaíhtelevaa, niin lopulta merkitystä on sillä, että jokaisella on vähintään yksi ihminen joka rakastaa ja välittää ja huolehtii.
musta se on kuitenkin aina parempi jos niitä ihmisiä on enemmän kuin se yksi.
Tarkoitat kai sitä "yhtä suojaavaa aikuista" mut ei sekään auta aina..entäs jos se suojaava aikuinen sairastuu masennukseen tai alkaa vaikka juomaan? Mitäs sitten?
Less is more ei päde mun mielestä tässä. Kyllähän ystäviäkin olis hyvä olla se pari.
olen minäkin sitä mieltä; että enemmän on parempi. Mutta tarkoitin tolla sitä, että yksikin rakastava ihminen (ja tietty tarvittavat puitteet muassaan:ruoka ja juoma ja suoja jne) riittävät pitämään ihmislapsen hengissä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että jos yksi kuolee, niin sitten olisi joku toinen - eli yksi silloinkin - jatkamassa.
Eli tietenkin oikeasti mitä enemmän läheisiä, niin sitä enempi saa rakkautta ja turvallisuutta ja kaikkea. Mutta pelkistin asian minimalistisimpaan mahdolliseen välttämättömyyteen selviytyä mahdollisimman selväpäiseksi ihmiseksi. Sillä tottahan kurjista lastenkodeistakin selvitään, mutta millaisiksi ihmisiksi? Ja tottakai: mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän kosketuspintaa ja malleja kasvaa ihmiseksi.
tärkein pointtini oli siis RAKKAUS. Sen ei tarvitse olla isä taikka äiti kuka rakastaa hoivaten lasta, mutta sitä lapsi tarvitsee: rakkautta. Mekaaninen, tunteeton hoito ei riitä.
Itse olen tällä samalla linjalla, että yksi ensisijainen kiintymyssuhde riittää, sellainen suhde, johon liittyy aito rakkaus vanhemman ja lapsen välillä. Yleensä, jos on useampia lapsia, kaikki ovat rakkaita, mutta se syvin kiintymyssuhde voi jakaantua niin, että yhdellä se on äitiin ja toisella isään.
Aloittajalle, kun kerran isä on ollut kokonaan poissa, hänen äitinsä on väkisinkin välittänyt omat sisäiset isäkuvansa, olettaen, että hänellä on ollut isä. Isä minusta edustaa perheessä sellaista loogista ajattelua, ratkaisumalleja, ratkaisuhakuisuutta ja äiti enemmän tunnetta ja hoivaa, molemmat tuovat lapsien elämään elämyksiä.
Yksinhuoltajaisäkin voi välittää lapselleen sisäisen äitikuvansa - 'hyvän&pahan äidin'. Sanoisin, että tuo tapahtuu täysin huomaamatta -- automaattisesti.
Eli minustakin yksi rakastava ihminen riittää -- rakkaudellinen kiintymyssuhde on perustarve lapselle.
Elämäni olisi hirveää, jollei minulla olisi isää: isä on sellainen, jolta voin kysyä kysymyksen mihin tahansa tiedon puutteeseeni - ehkä kaupunkinsa ihmisrakkaimpia, lukeneimpia ja sivistyneimpiä tyyppejä- ja tiedän, että isä ei minua hylkää, vaan luottaa minuun: en olisi mitään ilman isääni, en olisi se empaattinen ja fiksu ihminen, joka olen.
Kuolisin häpeästä, jos faijanani olisi esimerkiksi jokin mulkero linnatyyppi tai äitinäni tapaus, joka ei koskaan olisi lukenut suurinpiirtein yhtään kirjaa. Olis hirveää olla sellaisen perheen jälkeläinen, jotka eivät omalla sivistyksellään voi auttaa ymmärtämään maailmaa. Niistä tulee korkeintaan suomi24:n nettikiusaajia, sellasista.
moukkamaista tekstiä täytyy sanoa.
Valitsitko sinä vanhempasi?
Ei kukaan voi valita, mutta kerroin ylpeydestäni omiin vanhempiini. Jos joku kirjoittaa keskustelupalstalle, saa tuntemattomilta kaikenmoisia vastauksia ja toi aloittaja vielä sanoi, että kaikenlaisia mieleentulevia saa kertoa. En omaa kokemusta isättömyydestä - ja tosiaankaan esimerkiksi mitään linnahyypiöitä ei ainakaan omassa suvussani ole yhtäkään, joten kerroin vain rehellisen mielipiteeni.
Minusta minun sivistyneet vanhempani ovat auttaneet minua monessa: kakarana pitivät huolen siitä, että teen läksyni ja heiltä saattoi kysyä neuvoa ja jopa opetusta, jollei jotakin tiennyt ja myöhemmin he ovat pitäneet huolen siitä, että pääsin esimerkiksi opiskelemaan, koska tässä niinsanotussa hyvinvointivaltio- Suomessa ei nykyisin kukaan opiskele millään pelkällä opintotuella ja opintolainalla, valuuttakurssit huomioon ottaen. Vanhempani ovat pitäneet minusta huolen myös, kun sairastuin fyysisesti vakavasti: valtio ei asiassa olisi auttanut, ts. sen tuen armoilla jos pelkästään ja ilman lähesiverkostoja olisin ollut, olisin varmaan tänä päivänä jo kuollut. Lisäksi olen ylpeä, että minulla on niin sivistyneet vanhemmat, että heidän sivistyksensä riittää keskusteluissa knoppitiedon kertomiseen, jota itse en joskus muista. En usko, että ainakaan mitkään linnnavenkularunkut tai yhteiskunnan pitkäaikaiselätit pystyvät tarjoamaan jälkikasvulleen samaa.
En usko, että se mitä itse kunkin vanhemmat ovat, määrää yhtään kenenkään ihmisen elämää välttämättä mitenkään, mutta usein on niin, että paremmat lähtökohdat elämiseen ovat sivistyneiden jälkikasvulla.
ylpeys vanhempia kohtaan ja ylimielisyys ovat 2 eri asiaa..
Onkohan sinun lähipiirissäsi yhtään näitä vähemmän "sivistyneiden" vanhempien lapsia ja ihan noin kiinnostaa et miten sä ajattelet niistä. Mä veikkaan että sä kuvittelet niitten olevan lähtökohtaisesti alempana ja tyhmempiä kuin sinä itse...oonko nyt oikeassa että sä joskus jopa SÄÄLIT heitä ja arvostelet seläntakana heidän tekemiään ratkaisuja vaikka edessäpäin esität ystävää?
Sä säälit koska sä kuvittelet et ne vaan on lähtökohtaisesti HUONOMPIA ihmisiä eikä alemmissa sosialiluokissa viisauden kukka idä? right!?..joo mulla on ollu kaltaisiasi *askanaamoja ystävinä jotka oon jättäny taakseni koska he eivät yksinkertaisesti olleet tarpeeksi älykkäitä sanomaan "niitä sivistyneitä asioita" joita vanhemmiltaan olivat oppineet..
piis and love..
Minä en tehnyt mitään eroja ihmisten koulutustason perusteella, jos viittaat ihmisten _älykkyyteen_. Viestini oli normaalia puhekielistä ilmaisua ( tämä ei ole mikään akateeminen palsta) ja anteeksi nyt vain, mutta tällä keskustelupalstalla nyt esiintyy niin paljon päätöntä provokaatiota, että minä en jaksa ( eikä minun tarvitse) olla mikään erityinen ja ylitsevuotava empatian hedelmä pelkästään sillä perusteella, että jos joku anonyymi sanoo, ettei hänellä ole isäsuhdetta, tai että olisi "isätön". Jos mulla silmät on päässäni, niin tossa aloituksessa sanottiin, että kaikenlaisia mielipiteitä saa esittää.
Päinvastoin kuin luulet, minun vanhempani päinvastoin ovat aina korostaneet minulle, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja lapsuudessani sain heti toruja, jos arvostelin jotakuta esimerkiksi vanhoista leluista tai mistä tahansa. Minun perheessäni ei kuljettu arvostelemassa naapurien autoja tai jne., tai juoruamassa sellaisista, vaan minun vanhempani kasvattivat minut siten, ettei minusta koskaan olisi voinut tulla esimerkiksi mitään räävitöntä rääväsuuta, ja siitä olen onnellinen. Ja miksi minä työväentaustaisia ihmisiä halveksuisin, kun omassakin suvussani on paljon sellaisia? Itseänihän minä siinä loukkaisin. Olen akateeminen koulutukseltani ja vanhempani ovat akateemisia, kuten samoin monet muutkin sukulaiseni, mutta niin on tänä päivänä hyvin moni muukin... En ole niin idiootti, että kuvittelisin akateemisuuden olevan jokin ihmistä määrittävä arvo.
Se on tietysti totta, että sanoin asenteellisesti esimerkiksi vankilataustaisista ihmisistä: olen varma, että kaikki heistä eivät aivan takuulla ole ihmisinä pahoja ja osa oppiikin virheistään ja alkaa kunnon kansalaisiksi myöhemmin, mutta se vain tuppaa usein olemaan niin, että sosiaalinen huono-osaisuus etenee polvilta polville ja että esimerkiksi kriminaalit ovat yhteiskunnan uhka. En tunne rikollisia, joten siksi sanoin kuin sanon. Mitäs olet siitä mieltä, kun minä sanon, että olen kuullut pikkupojasta, joka vielä yli viisi-vuotiaanakaan ei suostu puhumaan sanaakaan ja jonka mielestä hänellä ei ole etunimeä sen vuoksi, että millaisesta taustasta se ihminen on ja että miten hänen vanhempansa häntä ovat kohdelleet? Ja kyseessä on normaalijärkinen, eikä mistään neurologisista poikkeavuuksista kärsivä lapsi. Voit varmaan veikata, että miten h*ton kovan työn se jätkä saa tehdä kasvaessaan, että saa aikuisuuteen riittävän itsetunnon ja kyvyn olla syrjäytymättä...
Minä en tiedä, mutta jotkut kadehtivat minua lapsena perheeni akateemisuuden vuoksi. Ja naureskelivat sille, että käytin jo alta kymmenen vuotiaana älyttömästi sivistysanoja, kun he itse eivät tajunneet niitä. Tai olivat kateellisia, kun itse olin ydinperheestä ja he ts. osa heistä joistakin rikkonaisista perheistä: niistä tuli koulukiusaajiani, niistä 'niinsanotuista' ystävistä silloin ja vähän nopeasti hankkiuduinkin heistä eroon, minkä jälkeen olen onneksi löytänyt niin terveen itsetunnon ja saanut hyvän elämän, että olen saanut kunnian nauttia aidoista ystävistä, enkä mistään ystävyyksiä teeskentelevistä. Tavallaan sille naureskeltiin - sille perheeni akateemisuudelle- mutta toisenlaisessa sosiaalisesti avoimemmassa ja ympäristössä samainen olisi varmasti ollut ainoastaan positiivinen asia. Siksi mua tympäsee jotkut tyypit, jotka ei ole lukeneet esimerkiksi juuri yhtään kirjaa tai seuraa mitään korkeakulttuuria: ne nyt vaan on jotkut asenteellisempia ja ennakkoluuloisempia suomalaisia sellaiset; eivät aina, mutta joskus.
Ihan vilpittömästi olen pahoillani, jos ja kun en osannut eläytyä aloittajan kokemukseen. En tiedä, että millaista empatiaa minun olisi pitänyt osoittaa, mutta kenties sinä kerrot sen minulle...
laitoitpas pitkän ja tunteikkaan kertomuksen puolustellaksesi aiemmin sanomaasi..
Muistutan että sanoit: "Kuolisin häpeästä, jos faijanani olisi esimerkiksi jokin mulkero linnatyyppi tai äitinäni tapaus, joka ei koskaan olisi lukenut suurinpiirtein yhtään kirjaa"..ja "
Voi hyvät hyssykät oletko aivan varma että kuolisit?
Emmä sano mitä sun pitäis ajatella se ei ole mun tehtävä. Jos sun mielestä se, kuinka monta romaania on lukenut on joku ihanneyhteiskunnan jäsen niin sit se on...
Saanks mä kysyä kuitenkin et onks sulla missään vaiheessa ollu sellaista "kapinavaihetta" jolloin sä olisit selvästi pyrkinyt ajattelee toisella tavalla kuin sun vanhemmat? Jos et, sulla on jääny selkeästi joku itsenäistymisen vaihe välistä..JA Pelkäätkö sä muunlaisia ihmisiä kuin kaltaisiasi? Mitä sä niissä pelkäät? Että sä menetät sun rajas ja susta tulee samanlainen? Hui, nyt mä taas astuin hyvien tapojen viivan yli..? Ja sit vielä:tunetko sä seisovasi todella omilla jaloillasi?
Voi, voi. Minä olen hyvin itsenäinen ihminen ollut nuoresta alkaen. Minun viestejäni lukiessasi kehoittaisin kohdistamaan huomiosi erityisesti verbaliikkaan: satunnaisesta tökeryydestäni huolimatta nimittäin humaaniuteni näkyy juuri siinä - sisälukutaitoisille... Jos sanon "joku ", ei sana tarkoita yleistystä. Jos sanon "ei lukenut yhtään kirjaa", luulisi jokaisen tajuavan sen sarkasmiksi. Pahoittelen, etten jaksa ruippia hymiöitä joka lauseeni perään. En ole erityinen taitaja niissä (hymiöissä) ja verbaliikan sisältö ei muutu, käytti niitä tai ei.
Olisit yllättynyt, jos tietäisit, kuinka monenlaisten ihmisten kanssa minä elämässäni olen jutellut - kaikki arvostaen ensisijaisesti ihmisinä, lähinnä toki mielipiteidensä mukaan. Siitä en halua tehdä selkoa, että olenko kokemut murrosiän (?) esimerkiksi miten. Ei oleellista se, jos tsiigaat kontekstia.
Itse olisin varmaan ollut lapsuudessani ( ja aikuidessakin) huomattavasti taspainoisempi ja vähemmän pelokas ihminen ilman isää, joka oli perhe-elämässä mukana. Eli mitä kauempana (tai kuolleempi) sen parempi omalta osaltani. Yksi paskan hailee tai sitten kaikki kaikessa- riippuu niin tapauksesta. Ei tuollaiseen kysymykseen oikeastaan pysty vastaamaan.
taas tuntuu että isän läsnäolo teki musta "kovemman"..tavallaan..
persoonallisuuteen ja seksuaalisuuteen tarkemmin määrittelemättömällä tavalla.
niin tyttöjä kuin poikia vai jompaa kumpaa? Siis jos esim tytöllä ei ole ollut isää niin se sitten vaikuttaa persoonallisuuteen ja seksuaalisuuteen? Millä tavalla?
Isä joi itsensä kuoliaaksi (tukehtui oksennukseensa) kun olin 3 vuotias.
Ainoa muistikuvani äijästä on varsin epämukava: Oli taas ryypiskellyt ja riitelivät äidin kanssa (äiti piti meikäläistä sylissä, pikkuveli vissiin oli nukkumassa). Muistan, että itkin äitini sylissä ja että hänen hiuksensa olivat verestä kosteat - isä oli rikkonut viinapullon äidin päähän. Hieno mies :/
Asuimme hetken evakossa toisessa asunnossa ...ja sitten oli isän hautajaiset.
Paska äijä - hyvä, että kuoli.
...luulisin, että olisin hyvinkin erilainen ihminen, jos isä olisi selvinnyt hengissä pidempään.
Karaistuneempi? Rohkeampi? Itsevarmempi? Äiti katsos kasvatti meidät "pumpulissa" - ei hyvä malli.
Jos on hyvä isä, niin kai se omat mausteet mukaan tuo. Huono isä sitten voikin pilata paljon ja aiheuttaa suurta käsimystä. Valitettavan usein isä on huonompi kuin äiti.
Enivei, ite olen kasvanut ilman isää enkä ole sitä edes kaivannut. Isompana kun alkoi tajuaan jo asioita niin olin suorastaan liikuttavan iloinen ja kiitollinen ettei se tosiaan pyörinyt nurkissä. Se kuulu niihin tuohoaviin isukkeihin, joten pirun hyvä että pysy kaukana joten ei sitten mulle tullu traumoja isukista.
Varmaan on jääty ilman, ja jos olis hyvä isukki, niin jostain positiivisesta mutta ei kuitenkaan mistään elintärkeästä vaan ilmankin pärjää.
Sanotaanko, että isä on yhtä oleellinen, kuin äitikin. Tietenkin on parempi, että äiti on imettämässä, mutta sen jälkeen molemmat ovat yhtä oleellisia, kuin epäoleellisia.
Molemmat ovat elämän ensimmäiset vuodet tärkeimpiä ihmisiä osoittamaan tapoja ja kaavoja elämään ja näyttämään ja kertomaan, miten kuuluisi elää. Koulun alettua opettajasta tai opettajista tulee myös tällaisia roolihahmoja ja joskus kymmenen ikävuoden jälkeen kavereiden ja muun ympäristön vaikutus alkaa.
Kuitenkin, elämän alussa vanhemmat ovat aika lailla ainoat ihmiset antamaan eväitä elämään. Tästä eteenpäin heidän roolinsa hiljalleen heikkenee, mutta on silti erittäin tärkeä. Totta kai yksi ihminen voi tehdä tämän, mutta mielestäni kahden ihmisen on helpompi toimia järkevästi. Paikalla on kuitenkin kahdet aivot yhden sijaan ja kaksi vähän erilaista näkökulmaa yhden sijaan. On helpompi toimia oikein, kun on joku muukin tarkkailemassa omaa toimintaansa, kuin ihminen itse. Lisäksi lapsella on kaksi ihmistä, joilta oppia ja kaksi näkökulmaa asioihin, joista valita. On myös paljon helpompi oppia tuntemaan asioita molemmista sukupuolista vanhempian kautta.
Tämä on mielestäni isän merkitys siinä missä äidinkin.
Minun vanhempani erosivat. Oma isäni oli masentunut pitkään ja oli siksi lähes koko lapsuuteni hiljainen ja ahdistava. Hän ei leikkinyt minun kanssani eikä tehnyt paljon mitään muutakaan, joka ei suoranaisesti ollut hänen oma mielenkiintonsa. Kuitenkin minulle on jäänyt hänestä tunne, että jotain viisautta hän on minulle antanut ja jotain hyvää olen häneltä saanut sisälleni. En osaa sanoa, mikä se eksäktisti olisi mikä minulta puuttuisi, jos tätä en olisi saanut.
mutta äijä oli sen verran naisiin menevää sorttia, että sehän ei kauan jaksanu perheenisukkia leikkiä, kun se lähti toisen muijan matkaan. Kai sillä vielä sittenkin muita oli.
Muuten se oli kyllä ihan ok. Ei ryypännyt, eikä ollu väkivaltainen. Mä taisin olla sen lellikkipoju. Kerran se kävi meitä kattomassa eron jälkeen, mutta sitten ei mitään, kyllähän se pikkukakaralle oli kova paikka ja sitä ihmetteli, että mitä on tehny, kun toinen ei halua nähdä, saati pitää mitenkään yhteyttä. No mikä ei tapa, vahvistaa.
Etsin sen täysi-ikäisenä ja tutustuin siihen uudestaan, mutta se tuntui niin yksipuoliselta, että sitten lakkasin pitämästä yhteyttä ja ei sekään ole mitenkään ottanut yhteyttä. Viimeinen kerta oli, kun kävin näyttämässä sille lapsenlasta. Sen uusi muija ei oikein kai tykänny. Jonkin aikaa lähettelin isänpäiväkortteja ja joulukortteja ja sitten lopetin senkin. On se jotenkin hankalaa, kun nuorimmainen kyselee isoisästään, kun ei oikein tiedä mitä sille vastaisi.
ollut ja on edelleenkin oleellinen ihmissuhde. Olisin persoonaltani ja elämänkokemuksiltani erilainen ihminen jos olisin elänyt ilman isääni. Lisäksi katson että sillä on vaihvistavaa vaikutusta sukupuoli-identiteettiini naisena. Olen ollut isäntyttö niinkuin monet muutkin pikkulikat. Nyt on tyttäreni vuoro olla isoisiensä ja oman isänsä tyttö
Mitä enemmän ikää karttui, sitä merkityksemättömäksi tuli.
Hänen viimeisten noin kymmenen elinvuoden aikana en käynyt kertaakaan katsomassa, kerran soitin kun makasi sairaalassa sydärin ansiosta. Mikä hänelle tuli suurena ylätyksenä. Hyvä ettei saanut uutta sydäriä.
Pojille usein äidit ovatkin tärkeämpiä ja usein juurikin niitä ensisijaisia kiintymyssuhteita. Oletan sinullakin sellainen olevan. Se isäkuva, joka sinulla on isästäsi on erilainen isäkuva, minkä äitisi omasta isästään, isoisästäsi sinulle on välittänyt. Äidin kautta isoisästä tulee lapselle juurikin alle 10v yksi mielikuva vanhasta viisaasta miehestä, arkkityyppinen hyvä isä, ja myös jos isä on omien rooliensa vankina, mielikuva siitä, että on olemassa myös jotain muuta, erilainen isän malli.
Äijämeininkiä tässä ketjussa kaikilla.
.
mitään muuta käsitystä ko. häiskästä ei sitten olekaan
.
Jos olet aloittaja, kykenet selllaiseen loogiseen ajatteluun ja ratkaisuhakuisuuteen, että sinulla on oltava isäkuva mielessäsi, halusit sitä tai et, vaikka et tiedäkään biologisesta isästäsi mitään. Se rakentuu automaattisesti kaikissa sellaissa tilanteissa, olettaen, että olet elänyt normaalin lapsuuden, ettei sinua ole kaltoinkohdeltu, joissa äitisi on joutunut ratkomaan ongelmia ja olet itse ollut mukana tarkkailemassa, kuinka hän niitä ratkoo. Noissa tilanteissa hän alitajuisesti ottaa isän roolin ja alitajuisesti sinä otat sen vastaan, saat siitä mallin. Sama toisinpäin, kun isä hoitaa ja hoivaa lastaan.
Kokonaan toinen ongelma on se, että haluaisit tietää minkälainen biologinen isäsi on. Mutta se ei ole niin suuri ongelma, kuin se, että sisäinen mielikuva miehestä, isän arkkityyppi puuttuisi kokonaan. Olen vakuuttunut, että tuolla tyhjiöllä on luonnollinen taipumus täyttyä.
Tunnen parikin tapausta, joilla on sama tilanne kuin sinulla. Molemmat ovat täyttäneet tyhjiön olemalla hyviä isiä itse. He eivät ole paenneet sitä, mitä heidän isänsä ovat. Ja sitä kautta, omien lastensa kautta, ovat löytäneet sen isän, joka heiltä itseltään on puuttunut.
.
niin lähistöllä oli virallisesti biologinen isä mutta en koskaan hahmottanut häntä minään isänä - vain häiskänä joka otti kiljuhörppyjä
*hörps*
.
Siinä tapauksessa hänen kuvansa on taltioitunut mieleesi ns. pahana isänä ja äitisi välittämä isäkuva ns. hyvänä isänä, jolloin olet lopulta kuitenkin ihan normaali ihminen.
Olen pahoillani, jos isäsi on ollut alkoholisti. Se on kovin yleistä.
Isäni kuoli kun olin vielä vauva, joten minulla ei ole hänestä yhtään muistikuvaa.
Onhan sitä monesti tullut mietittyä, kuinka moni luonteenpiirteeni johtuu isähahmon puutteesta. Minussa on paljon pehmeitä ja epämiehekkäitä piirteitä, joiden kuvittelen osittain johtuvan tuosta.
että mulla olis ollut isä. Pääosin se kuitenkin oli se tyyppi joka kävi meillä nukkumassa, ellei sitten oltu tehty jotain luvatonta...
Nyt tietty vanhemmalla iällä on mukavaa kun se oikein jopa kuuntelee mun mielipiteitä asioista ja jopa tekee niinkuin minä sanon. Jollain tasolla kunnioitan ja arvostan isää suuresti ja tunnen myös saavani häneltä kunnioitusta ja se on aika mukavaa. On tietysti olemassa asioita joita en voi hänessä sietää, mutta silti se mies on tärkee.
ja on mulle siksi oleellinen ja tärkeä henkilö elämässäni siksi, että hän on ihminen, joka muistuttaa mua eniten, johon voin samaistua eniten. Se, että hän oli työn takia paljon poissa lapsuudessani, teki hänestä ehkä vieläkin tärkeämmän. Äitini olen aina kokenut olleen kiintyneempi veljeeni ja olen ehkä senkin takia kokenut olevani isäni kanssa enemmän samalla aaltopituudella. Hän on puolustanut minua äitiäni vastaan joissakin tilanteissa ja se on tuntunut arvokkaalta, koska kyseiset asiat ovat olleet mulle tärkeitä.
Luonteenpiirteissämme on paljon samaa ja kun hänestä aika jättää, iso pala itsestä on poissa.
itsekseni käymään keskusteluun vielä:)
Musta tuntuu, että mun positiivinen mieskuva johtuu juuri mun isä-suhteesta. En muista koskaan kokeeni tuntemuksia tyyliin: kaikki miehet ovat sikoja, miehet on just tollasii. Luulen, että mun on helppo olla miehen kanssa vain kaveri, koska mä samaistun miehiin aika vahvasti. Naisissa on pelottavampia, monimutkaisempia ja kierompia piirteitä mun näkökulmasta. Mä katson muita naisia helposti vähän ulkopuolisena, joukkoon kuulumattomana.
Nimimerkkisi sisältämä huumori kertoo kaiken sinusta. Olet isän tyttö. Olisipa teitä enemmän ;)
Aika äijä olet.
Itte oot :D