Jos vakavia asioita tapahtuu elämässäsi tai lähesesi elämässä, kuinka reagoit siihen kun pahin on ohitse ja on aika palautua?
Tunnetko viiveellä järkytyksen tunteita?
Masennutko?
Löydätkö uuden kipinän ja arvostuksen elämään?
Katkeroidutko?
Teetkö tilannekatsauksen elämästä ja sen jälkeen suunnitelman miten eteenpäin?
Tunnetko viiveellä järkytyksen tunteita?
Masennutko?
Löydätkö uuden kipinän ja arvostuksen elämään?
Katkeroidutko?
Teetkö tilannekatsauksen elämästä ja sen jälkeen suunnitelman miten eteenpäin?
Vastaukset 47
Vanhimmat
tapahtuu vakavia asioita. Joillekin voi jotain ja toisille ei. Jotkut on vältettävissä ja toiset ei.
Mutjoo... Joskus on ihan hyvä "kuolla" ja syntyä uudestaan. Näin niistä selviää...
tilannekatsausksen tekijä. Luovut menneestä ja pyrit löytämään uuden kurssin kaiken jälkeen. Kuinka löydät sen mielen tyyneyden joka vaaditaan luopumiseen?
Mä rationalisoin asiat ja käyn pohjalla mut sieltä noustaan jos niin voi edes elämästä ajatella..Kipinöitä elämään löytyy päivittäin ihan oman pääkopan sisältä.
hyväksyminen. Mitä muuta siinä oikeastaan voi?
Sain tässä joku aika sitten kuulla, et taas kerran yks hyvä frendi heitti lusikan nurkkaan. Vituttihan se. Ei siinä mitään, mutta frendin tuntien, se oli odotettavissa eikä se järkytys sitten ollutkaan niin suuri. Elämä jatkuu eikä se edesmennyt frendi todellakaan toivoisi sitä, et jäisin vuosiks surkuttelemaan hänen poismenoa. Heh.. jos siihen menisin ja se frendi pääsis hetkeks tänne takas, se vetäis mua nekkuun ja huutais "Elää hyvä ihminen elämääs!"
Luopuminen taas... Noh. Se on helppoa, kun tietää ettei ole ikinä mitään omistanutkaan...
on selityksiä. Kaikkeen ei tarvita selityksiä...
Mä mietin juuri tänään sellaista, et mulla on hyvä elämä. Rahaa vois tietenkin olla enemmän, mut tälläkin tavalla pärjää ihan ok:sti. Hetkessä läsnäolossa on kipinää riittävästi...
uudelleensyntyminenkö tässä tapahtuu? ;)
menet pohjalle kunnes kipu on kovin, huudat sen pois kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti ja sen jälkeen olet puhdistanut itsesi ja alat näkemään taas auringon tähdet ja kuun. Mistä tiedät että olet tarpeeksi pohjalla?
on sulle taas tekemistä. Analisointi alkakoon...
Keskustelu alkakoon.
Ja se olis muutenkin liian vaikeaselkoista sun herkälle mielelle.
mutta vituttais olla se rekkakuski jonka alle se yks kuski kolmion takaa ajoi ja kuus ihmistä kuoli.
Mitä se rekkakuski olis tilanteelle voinut?
mutta ei mun pointti ollutkaan muutakuin se vitutus. Vai meinaatko, että sä et kelaa tilanteita joille sä et mahda mitään?
mutta silloin kun saan varmuuden siihen, etten mahda mitään, lopetan sen kelaamisen. Ajan ja enrgianhukkaa.
Mieleni saattaisi järkyttyä, kun kuulisin sisäisestä tuskastasi. :/
on puhdistava vaikutus. Mutta se on taas jotain, mistä sä et näyttäisi tajuavan hevonvittua.
mutta ei sitä välttämättä tajua siinä kelatessaan. Sen tajuaa vasta sitten kun kelaaminen on loppunut.
Tai, miten voi jättää kelan kerimättä? Ei saatana.
mitään totaalihauskaa ollut, mutta niiltä pahimmilta kokemuksilta(menetyksiltä) olen tainnut säilyä. Tietyissä tapauksissa tappaisin itseni, koska syy elämälle menisi.
läheisen muistoa on muistaa jatkaa elämää.
Jäin pohtimaan näitä tänä kesänä tapahtuneita onnettomuuksia ja toisaalta palstaa lukiessa jäi vain mieleen kuinka täälläkin on erilaisia kohtaloita paljon ja se miten he reagoivat omiin murheisiinsa poikkeaa niin paljon... ja jäin vain miettimään millaisia asioita ihmiset täälläkin on kokeneet, mutta ennen kaikkea millaisia asioita he ovat oppineet itsestään ja elämästään. Moni tuntuu olleen hyväksyneen oman rajallisuutensa ja elämän arvaamattomuuden&hallitsemattomuuden. Mutta todennäköisesti tällaiseen ketjuun juuri ne elämässä katkeroituneet, kapeakatseisiksi ja vihaisiksi muuttuneet ihmiset eivät edes vastaa.
en olekaan ajatellut mitä kelaaminen kirjaimellisesti voisi tarkoittaa... juurikin noin... jos ei kelaa jää köysi maahan maatumaan ja muuttamaan muotoaan ja pahimmassa tapauksessa aiheuttamaan häiriötä ja liikaa kelaamalla taas se köysi muuttuu liian kireäksi pannaksi kelaan... Eli on hyvä pohtia asiat läpi, mutta ei liikaa ja liian kauan.
siitä tiedän kun se alkaa muuttua tavaksi se pohjalla olo..ajopuu meininkiä..
viiveellä järkytyksen tunteita -kyllä.
Masennunkin-varmasti jos kyseessä on tarpeeksi suuri järkytys, menetys
Löydän uuden kipinän ja arvostuksen elämään-näinkin voisi sanoa.
Mutta ennen kaikkea näen kaiken jotenkin tarkemmin, mikä on tärkeää, mikä ei. Mitä asioita kannattaa tukea, vahvistaa, mitkä asiat kannattaa pistää syrjään, ainakin joksikin aikaa.
Kummallista on se, että menetyksen koettua, saa tilalle usein jotain suurta ja arvokasta, kuin lahjana.
Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa:)
Öitä.
ja löydät elämää edetessä ja kokemuksiesi kertyessä yhä enemmän ja enemmän asioita jotka ovat kauniita ja arvokkaita. Mahtavaa!!!
joissain tilanteissa masennun, mutta tavallisinta on rationalisointi ja tilanteenmukainen suhtautuminen.
tunnereaktiota voi ja kannattaa rationalisoida? Ja kuinka paljon tunteita itselleen voi antaa tuntea, jotta tunteet on käyty läpi tarpeeksi hyvin? Voiko rationalisoimalla elää tunteita läpi?
vakavasti, niin en jaksa alkaa tunteilemaan, vaan rationalisoin. Jos taas joku tietty läheinen kuolisi, tunteet olisi sitäluokkaa, etten kestäisi ja lakkaisin olemasta.
sitä selviämistä ennen kuin tilanne on ohitse. Tarkoitin miten toivut kun tilanne on ohitse.
on aina erillainen..
erilaiset tilanteet vaikuttavat siihen kuinka reagoit?
tajuan sen vasta sitten kun palautumisprosessi on jo hyvässä nousussa. Jos ihminen rypee, niin eihän se sitä itse tajua vaan pitää sitä normaalina olotilana. Sen jälkeen sen vasta tajuaa kun on kuopan pohjalta nousemassa, että helevetti ku olen/olinkin syvällä.
selkeästi läsnä... yin&yang... ylä ja alamäki... ja se menee eteenpäin huomaamatta... kaikki kuuluu elämään sellaisenaan.
elämää kuitenkin kuuluu elää. Jos ei sitä tee, niin ei koskaan ryvety, mutta eipä sitten koskaan tapahdu mitään hyvääkään...
se pohjalla käynti siis tärkeä osa elää ja tuntea- löytää se elämänilo ja onni? Luuletko että opimme kokoajan eläessä vai onko se sisäsyntyistä ja persoonasta riippuvaa, kuinka elämän raskaita aikoja käy läpi?
tärkeetä se on, mutta ainakin se opettaa tervettä nöyryyttä elämää ja kanssaihmisiä kohtaan jos sitä ei ole muuten oppinut. Olettaen tietty, että pääsee joskus sieltä pohjalta pois.
Ja minä uskon ja luulen, että hyvin harva meistä oppii edes omista virheistään, joten... Mutta, kaikenkaikkiaan... en minä tiedä.
taitaa tässä yhteydessä kulkea käsi kädessä.
Miksi uskot että emme ole kovinkaan hyviä oppimaan omista(kaan) virheistä?
koska näen niin paljon sitä kun ihmiset toistavat samoja virheitään ajasta iäisyyteen. Oisko joku yks ihminen kymmenestä joka oppii omista virheistään. Toisten virheitä oppiminen onkin jo sellainen prosessi, että siihen en usko pystyvän kuin yhden kymmenestä tuhannesta.. tms.
Opitaanko me siis koskaan missään vaiheessa kaikkien niiden toistojen jälkeen vai olemmeko me vain tuomittu viemään ne haudassa mukaamme?
Jos oletetaan että muut näkevät ne samat virheet jotka teemme uudelleen ja uudelleen... miksi emme kuuntele niitä muita vaan jatkamme samaa rataa? Onko ihmiset vain jotenkin niin jääräpäisiä ja yksinkertaisia näissä asioissa?
olis varmaan aika rikas henkilö jos sen tietäis. Osaltaan kuitenkin uskon siihen, että ihmiset eivät tajua ottaa vastuuta itsestään. Varmaan halua olis, mutta ei tietoa/taitoa... En minä tiedä.
Kiitos mukavasta ajatustenvaihdosta, mutta nyt mun täytyy mennä nukkumaan, enkä tiedä koska palaan. Hyvää yötä.
hyvää yötä :)
kenestä kyse. Joidenkin läheisteni seurassa minä olen se, jonka täytyy pysyä kovana ja vahvana ja pitää paketti kasassa, kun taas toisten seurassa minä olen se heikompi joka kaipaa sitä tukea ja turvaa ja jonka odotetaankin romahtavan ensimmäisenä. Mä pyrin kyllä sulkemaan pahat asiat välittömästi mielestäni pois. Kun en niitä muista, ei niitä ole koskaan tapahtunutkaan. Tää varmaan jotain lapsuudesta opittua itsesuojelua.
tai käyt ne läpi läheistesi kanssa... hmm... jälkimmäinen on hyvä tapa... kuinka käy niille tunteille jotka olet pullottanut? Ja voitko tunteita käydä läpi romahtamatta?
itselläni on juuri toisinpäin... pullotetut tunteet muuttuvat taakaksi ja mitä enemmän aikaa menee eteenpäin, sitä pelottavammaksi niiden käsittely muuttuu.
Läheisesi varmasti haluaisivat olla tukenasi. Onkin mielenkiintoista, että ne joita kutsut läheisiksi ihmisiksi on sellaisia joihin et luota tarpeeksi voidaksesi olla täysin avoin ja haavoitettavissa. :(
ihan oikeinhan se on tehdä juuri noin
ensin tuetaan läheisiä (jos sellaisia on) välittömässä tilanteessa ja arvioidaan mitä on faktisesti tapahtunut. Sitten mietitään miltä asia itsestä tuntuu ja miten suhtautua ns. syvemmällä tasolla. Mitään loppupäätelmää tai suunnitelmaa ei ole välttämätöntä tehdä, kaikkiin elämän asioihin ei löydy ratkaisua
vaihtelee reagointi asian ja tilanteen, sen hetkisten voimavarojen mukaan. Joskus jysähtää kovasti ja tulee alakulo ja ehkä masiskin. Mutta tähän mennessä kasvukivuista huolimatta oon aina löytänyt uuden kipinän ja tilannekatsauksen myötä kohdistanut katseeni eteenpäin. Elämä kun on elämistä, niin matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia asioita kivoista kammottaviin. Oma asenne ja kyky käsitellä ne kokemukset on työkalut. Ja elämänhalu..huumorikin. En tapaa katkeroitua, oppia välttämään keljuja ja haitallisia juttuja, mutta en katkeroidu, se kun ei palvele ketään. Itseä vähiten..
unohtui tapaan oppia välttämään...
Läheisien tuska on mulle yleensä huomattavasti pahempaa kestää, kun mun omat tuskat. Henkisesti kärsin enemmän katsellessani muiden tuskaa..tuskailua. Mitä siinä muuta voi kun tehdä selväksi, että olen läsnä ja käytettävissä, jos minua kaipaat. Tuppautumaan en rupea...