Sivuten näitä keskusteluja, joissa jo monen elokuvan kohdalla todetaankin, että kaikki elokuvat eivät aukene 15v. tai 20v. -ikäisillekään vaan vasta elämänkokemuksen myötä, avaan ketjun näille.
Voi myös kertoa, jos näkökulma johonkin elokuvaan on muuttunut, vaikka aikoinaan se on avautunut nuorempanakin.
Omalla kohdallani Jean Renoirin "Suuri illuusio" meni jakeluun vasta 30. ikävuoden jälkeen. Olen katsonut sen aiemmin noin 20 -ikäisenä, jolloin se oli muistaakseni vähän pitkäveteinen. Olin häikäistynyt elokuvasta, varsinkin sen pasifistisesta hengestä. Ja kuitenkin elokuva on tehty ennen toista maailmansotaa. Tuli väistämättä mieleen, että miksi tämän elokuvan jälkeen on edes vaivauduttu tekemään kliseisiä elokuvia samasta aiheesta.
Toinen elokuva, jolle on niin ikään tullut mielekkyyttä vasta vanhemmalla iällä, on John Hustonin "Sopeutumattomat". Nuorempana elokuvan katsoi Marilyn Monroen vuoksi eikä sen tunnelma tuntunut mielekkäältä ja ymmärrettävältä. Parikymppisenä onnellinen loppu tai toivonkipinä oli tärkeämpi ja koska tässä elokuvassa sellaista ei ole, ei elokuva jotenkin avautunut. Myöhemmin on peilannut elokuvan ihmiskohtaloita eri tavoin ja saa lohtua hahmoista, joilla kaikki ei ole hyvin ja jotka eivät ole menossa elämässään minnekään.
Voi myös kertoa, jos näkökulma johonkin elokuvaan on muuttunut, vaikka aikoinaan se on avautunut nuorempanakin.
Omalla kohdallani Jean Renoirin "Suuri illuusio" meni jakeluun vasta 30. ikävuoden jälkeen. Olen katsonut sen aiemmin noin 20 -ikäisenä, jolloin se oli muistaakseni vähän pitkäveteinen. Olin häikäistynyt elokuvasta, varsinkin sen pasifistisesta hengestä. Ja kuitenkin elokuva on tehty ennen toista maailmansotaa. Tuli väistämättä mieleen, että miksi tämän elokuvan jälkeen on edes vaivauduttu tekemään kliseisiä elokuvia samasta aiheesta.
Toinen elokuva, jolle on niin ikään tullut mielekkyyttä vasta vanhemmalla iällä, on John Hustonin "Sopeutumattomat". Nuorempana elokuvan katsoi Marilyn Monroen vuoksi eikä sen tunnelma tuntunut mielekkäältä ja ymmärrettävältä. Parikymppisenä onnellinen loppu tai toivonkipinä oli tärkeämpi ja koska tässä elokuvassa sellaista ei ole, ei elokuva jotenkin avautunut. Myöhemmin on peilannut elokuvan ihmiskohtaloita eri tavoin ja saa lohtua hahmoista, joilla kaikki ei ole hyvin ja jotka eivät ole menossa elämässään minnekään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.