Minussa on jotain outoa, tai ainakin siltä tuntuu, muutenkaan tätä ongelmaani en osaa selittää, ja enkä tiedä tarpeeksi psykologiasta määritelläkseni ongelmaani tarkemmin.
Lyhyesti sanottuna ongelmani koskevat ihmissuhteita. Jotenkin tuntuu siltä, että en sovi kunnolla muiden ihmisten joukkoon. En ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa ja minun on aina ollut myös todella vaikea löytää ystäviä tai edes tuttavia itselleni ja suurimman osan ajastani ja elämästäni aikuisiässä olen ollut käytännössä yksin. Ainoina kiinteämpinä ihmissuhteina elämässäni ovat olleet sisarukseni ja vanhempani. (Ja se johtuu lähinnä siitä, että olemme tottuneet toisiimme. Sillä esimerkiksi muiden sisarusteni välit vanhempiimme ovat paljon läheisemmät kuin oma suhteeni vanhempiini). Muut "suhteet" sitten koostuvat satunnaisista ihmisistä. Työkavereista, kaupan tutusta henkilökunnasta, parista naapurista, joiden kanssa tulee joskus pari sanaa vaihdettua, ja muista sellaisita kevyistä ja pintapuolisista tuttavuuksista.
En tiedä syytä edellämainittuun. Jotenkin on kuin minulta puuttuisi jokin sisäinen vaisto jotta osaisin toimia tavalla, jotta ihmiset viihtyisivät seurassani ja haluaisivat tutustua minuun. Yleensä tajuan vasta jälkeenpäin, että olin jonkun asian suhteen liian tunkeileva tai sitten käyttäydyin aivan liian etäisesti ja kylmäkiskoisesti jotain ihmistä kohtaan, ja en edes itse tajunnut sitä. (Äsh, en edes osaa kunnolla seslittää mitä tarkoitan. Siis ihan kuin minun ja muiden ihmisten välissä olisi jokin ohut este, mikä pitää muut etäällä. Se ei olemitään selvää ja näkyvää, vaan jonkinlaista epämääräistä epämukavuuden tunnetta, minkä huomaan muiden ihmisten usein tuntevan seurassani.)
Vielä läheisten ihmissuhteiden lisäksi olen joskus huomannut aikaisemmissa työpaikoissa tiettyjen luonteenpiirteideni aiheuttavan ongelmia. Minulle on aina ollut vaikea tajuta, kuinka tärkeitä esimerkiksi hierarkiat ja oma asema töissä tietyille ihmisille on, ja että monissa asioissa ja ehdotuksissa on paljon tärkeämpää KUKA sanoo, kuin että MITÄ sanotaan.
Kerronpa esimerkin. Olin ehtinyt olla eräässä työpaikassa vasta kuukauden ajan, kun huomasin, että tietyn työvaiheen saa tehtyä paljon helpommin toisella tavalla, kuin mitä tähän mennessä oli tehty. Siinä sitten innoissani kerroin havainnostani muillekin ja vastauksena oli loukkaantunut "ei käy, ei täällä mitään saa muuttaa, kyllä vanhat tavat kelpaavat" ja tunnelma oli lähinnä loukkaantunut, että kuinka joku uusi ihminen kehtaakin ehdottaa jotain parannuksia työmenetelmiin. No, siinä meni sitten pari viikkoa, ja annas olla, niin eräs talossa pidempään ollut henkilö ehdotti täsmälleen samaa asiaa, kuin minä olin aikaisemmin. Ja jopas oli toinen ääni kellossa. Nyt olikin sitten koko asia kaikkien mielestä aivan loistava, ja paras ehdotus pitkiin aikoihin. No ,myöhemmin sitten työt loppuivat (olin ollut määräaikaisena) sain sitten tiettyjen tuttavien kautta tietää, että minulla olisi voinut olla mahdollisuuksia saada vakituinen työpaikka, mutta tietyt henkilöt olivat ehdottomasti vastustaneet asiaa, koska olin kuulemma hyppinyt heidän varpailleen.)
Eli tällaista siis. Tiedän, että itsensä diagnosointia ei kannata tehdä, mutta välillä ihmettelen, että voisiko minulla olla jonkinlainen lievä versio Aspergerin syndroomasta. Siis sellainen, jossa ei ole kyseisen oireyhtymän selkeitä ominaispiirteitä, mutta joka kuitenkin vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen selkeästi.
Lyhyesti sanottuna ongelmani koskevat ihmissuhteita. Jotenkin tuntuu siltä, että en sovi kunnolla muiden ihmisten joukkoon. En ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa ja minun on aina ollut myös todella vaikea löytää ystäviä tai edes tuttavia itselleni ja suurimman osan ajastani ja elämästäni aikuisiässä olen ollut käytännössä yksin. Ainoina kiinteämpinä ihmissuhteina elämässäni ovat olleet sisarukseni ja vanhempani. (Ja se johtuu lähinnä siitä, että olemme tottuneet toisiimme. Sillä esimerkiksi muiden sisarusteni välit vanhempiimme ovat paljon läheisemmät kuin oma suhteeni vanhempiini). Muut "suhteet" sitten koostuvat satunnaisista ihmisistä. Työkavereista, kaupan tutusta henkilökunnasta, parista naapurista, joiden kanssa tulee joskus pari sanaa vaihdettua, ja muista sellaisita kevyistä ja pintapuolisista tuttavuuksista.
En tiedä syytä edellämainittuun. Jotenkin on kuin minulta puuttuisi jokin sisäinen vaisto jotta osaisin toimia tavalla, jotta ihmiset viihtyisivät seurassani ja haluaisivat tutustua minuun. Yleensä tajuan vasta jälkeenpäin, että olin jonkun asian suhteen liian tunkeileva tai sitten käyttäydyin aivan liian etäisesti ja kylmäkiskoisesti jotain ihmistä kohtaan, ja en edes itse tajunnut sitä. (Äsh, en edes osaa kunnolla seslittää mitä tarkoitan. Siis ihan kuin minun ja muiden ihmisten välissä olisi jokin ohut este, mikä pitää muut etäällä. Se ei olemitään selvää ja näkyvää, vaan jonkinlaista epämääräistä epämukavuuden tunnetta, minkä huomaan muiden ihmisten usein tuntevan seurassani.)
Vielä läheisten ihmissuhteiden lisäksi olen joskus huomannut aikaisemmissa työpaikoissa tiettyjen luonteenpiirteideni aiheuttavan ongelmia. Minulle on aina ollut vaikea tajuta, kuinka tärkeitä esimerkiksi hierarkiat ja oma asema töissä tietyille ihmisille on, ja että monissa asioissa ja ehdotuksissa on paljon tärkeämpää KUKA sanoo, kuin että MITÄ sanotaan.
Kerronpa esimerkin. Olin ehtinyt olla eräässä työpaikassa vasta kuukauden ajan, kun huomasin, että tietyn työvaiheen saa tehtyä paljon helpommin toisella tavalla, kuin mitä tähän mennessä oli tehty. Siinä sitten innoissani kerroin havainnostani muillekin ja vastauksena oli loukkaantunut "ei käy, ei täällä mitään saa muuttaa, kyllä vanhat tavat kelpaavat" ja tunnelma oli lähinnä loukkaantunut, että kuinka joku uusi ihminen kehtaakin ehdottaa jotain parannuksia työmenetelmiin. No, siinä meni sitten pari viikkoa, ja annas olla, niin eräs talossa pidempään ollut henkilö ehdotti täsmälleen samaa asiaa, kuin minä olin aikaisemmin. Ja jopas oli toinen ääni kellossa. Nyt olikin sitten koko asia kaikkien mielestä aivan loistava, ja paras ehdotus pitkiin aikoihin. No ,myöhemmin sitten työt loppuivat (olin ollut määräaikaisena) sain sitten tiettyjen tuttavien kautta tietää, että minulla olisi voinut olla mahdollisuuksia saada vakituinen työpaikka, mutta tietyt henkilöt olivat ehdottomasti vastustaneet asiaa, koska olin kuulemma hyppinyt heidän varpailleen.)
Eli tällaista siis. Tiedän, että itsensä diagnosointia ei kannata tehdä, mutta välillä ihmettelen, että voisiko minulla olla jonkinlainen lievä versio Aspergerin syndroomasta. Siis sellainen, jossa ei ole kyseisen oireyhtymän selkeitä ominaispiirteitä, mutta joka kuitenkin vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen selkeästi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Diagnoosia en osaa tehdä, mutta koko ikäni olen "potenut" aivan samaa "vaivaa" kuin sinä. Suhteissa useimpiin ihmisiin olen nähtävästi kuin avaruudesta pudonnut, mutta joidenkin kanssa juttu luistaa aivan kuin kenellä tahansa. Jo lapsena jouduin huomaamaan olevani jotenkin erilainen. Muutaman kerran jotkut ihmiset ovat sanoneet suoraan, että olen outo, ärsyttävä tai kummallinen. Työpaikan saaminen oli todella tuskaisen tien takana. Käytöstapani ovat ok, huolehdin ulkonäostäni, tunne-elämä ja äly toimivat. Olisi todellakin helpotus saada tietää, mitkä asiat tekevät tämän muiden silmään niin selkeän poikkeavuuden. Nuorempana harkitsin asian selvittämistä lääkärillä, mutta iän myötä olen päättänyt olla mitä olen. Muita ihmisiä ja heidän elämäänsä tarkailemalla huomaa, että meitä on moneen junaan, eikä normaaliutta oikeastaan ole olemassa.
Ihmettelyä, tölvintää ja kiusaamistakin olen kokenut sen verran, että viihdyn parhaiten yksin. Silloin ei tarvitse miettiä, toiminko itse oikein ja kokiko joku olonsa vaivaantuneeksi takiani. Pyrin olemaan poissa muiden tieltä ja tekemään omia juttujani. Ystäväni, joita sentään on, ovat ehkä kukin tavallaan "oman tiensä kulkijoita".