Mun elämäntilanne on se, että mulla on paljon tuttuja, ystäviä ei montaa. Ja osa niistäkin on perheeseen kuuluvia. Oon joutunut elämässä pettyyn niin monet kerrat ns. ystäviin että siksi olen mieluummin vaikka yksin. Olen sellainen että annan ystävyydessä ja parisuhteessa kaikkeni ja ennenkaikkea olen valmis toisenpuolesta mihin vaan, siksi olen niin ehdoton siinä että jos mun luottamus petetään niin se on siinä.
Mä en itse pettäis ystäväni luottamusta ja kunnioitan ja olen valmis tekemään kaikkeni sen puolesta, mutta musta tuntuu että aina kun luulen löytäväni sellaisen ystävän, jolle jo hieman raotan sisintänikin niin sitten se osoittautuu ihan muuksi ja taas saa pettyä. Onko muilla vastaavaa kokemusta? Sitten taas kasvatan suuremman panssarin, enkä päästä ketään lähelleni. Moni tuttu on ns. kyllästynyt kun en puhu asioistani, mutta kun oon joutunut sen niin monta kertaa kokeen että joutuu toiseen pettyy niin en viitsi. Mulle riittäis yksi todella hyvä ystävä, mies tai nainen....joka olis valmis mun puolesta myös mihin vain, eikä tulis sellaista hyväksikäytettyä oloa. Ehkäpä mun kohtalo on olla ilman sellaista ystävää....jotenkin tekee vaan katkeraksi...koska kaipaisin juuri sellaista sydänystävää joka olis siinä aina ja ikuisesti...ei mulla muuta
Mä en itse pettäis ystäväni luottamusta ja kunnioitan ja olen valmis tekemään kaikkeni sen puolesta, mutta musta tuntuu että aina kun luulen löytäväni sellaisen ystävän, jolle jo hieman raotan sisintänikin niin sitten se osoittautuu ihan muuksi ja taas saa pettyä. Onko muilla vastaavaa kokemusta? Sitten taas kasvatan suuremman panssarin, enkä päästä ketään lähelleni. Moni tuttu on ns. kyllästynyt kun en puhu asioistani, mutta kun oon joutunut sen niin monta kertaa kokeen että joutuu toiseen pettyy niin en viitsi. Mulle riittäis yksi todella hyvä ystävä, mies tai nainen....joka olis valmis mun puolesta myös mihin vain, eikä tulis sellaista hyväksikäytettyä oloa. Ehkäpä mun kohtalo on olla ilman sellaista ystävää....jotenkin tekee vaan katkeraksi...koska kaipaisin juuri sellaista sydänystävää joka olis siinä aina ja ikuisesti...ei mulla muuta
Vastaukset 3
Vanhimmat
Älä masennu kuitenkaan. Kuten näitä juttuja lukiessa täällä huomaa, että empatiaan ja aitoon ystävyyteen kykeneviä ihmisiä ei oo ihan joka kulman takana. Täytyy vaan jaksaa liikkua silti ihmisten parissa ja mieluiten pitää se oma positiivisuus edes jotenkuten koholla. Kyllä niitä hyviäkin tyyppejä aina joskus tulee vastaan.
Ystävystyminen ei ole helppoa, kun ei ole sille luontaista ympäristöä olemassa. Nuorempana koulu- ja opiskeluaikoina tai joukkueurheiluharrastuksen parissa ystävystyminen oli luontevaa ja helppoa. Oli ihmisiä ympärillä, joiden kanssa pakostakin vietti paljon aikaa yhdessä. Ystävyyssuhteitakin syntyi väistämättä. Nyt kolmekymppisenä tuntuu, että kaikilla on jo elämät "valmiina" ja uusia ihmisiä ei niihin helposti haluta. Ei auta, vaikka koittaa aloittaa uusia harrastuksia, kursseja ja liikkuu ihmisten parissa. Ei riitä, että on avoin, ottaa toiset huomioon ja yrittää saada kontaktia uusiin ihmisiin. Tuttuja kyllä pystyy hankkimaan, mutta ystävyyttä ei tunnu löytyvän. Lisäksi ne nuoruudessa hankitut ystävät asuvat aivan muualla maassa, ovat hankkineet jo perhettä tai muusta syystä etäisyyttä on muodostunut välille. Se on todella ärsyttävää, kun huomaa, että kukaan ei enää esimerkiksi soita itselle. Toki itse pitää myös olla aloitteellinen, mutta jossain vaiheessa ärsyttää huomata, että on ihmisiä, joiden kanssa on yhteydessä vain siksi, että itse pitää yhteyttä.
No joo, en tiedä miksi aloin tänne avautua, mutta hyvää syksyä kaikille. Kunhan lunta tulee, niin ei ystäviäkään kaipaa, kun pääsee hiihtoreiteille hikoilemaan ajoittaisia ahdistuksiaan pois.
Tarvisin just sun kaltaisen ystävän. Laittaisitko s-postiosoitteen, niin voin kirjoittaa sulle?