Päivän uutiset kertovat kahdesta asiasta koskien väkivaltaa.
Iltalehdet tietävät, että imatralainen Otto Martikainen, joka surmasi äkkinäisestä mielijohteesta koulutoverinsa Eveliina Lappalaisen, on saanut ensimmäisen vankilomansa. Lehtijuttu korostaa kauhistelevaan sävyyn sitä että Martikainen päästettiin lomalle vartioimatta. Edelleen kerrotaan, että jutussa on meneillään Korkeimman oikeuden käsittely, ja mikäli päädytään siihen että kyseessä oli tappo eikä murha, seurauksena on että Martikainen on teosta seuraavan rangaistuksen jo kärsinyt - ja ylikin, joten valtio joutuisi suorittamaan Martikaiselle turhasta vankilassaolosta korvausta.
Toinen väkivaltaan liittyvä uutisaihe on, että amerikkalaissotilaat, mahdollisesti myös britit, ovat syyllistyneet Irakissa vangeiksi otettujen irakilaisten kiduttamiseen ja epäinhimilliseen, suorastaan sairasmieliseen, kohteluun. Näitä tapauksia tutkitaan USA:n armeijan omassa piirissä, eivätkä ne koskaan tule minkään kansainväliseen oikeuskäsittelyyn, koska USA ei nimenomaan sotilaitaan tämänkaltaisissa tapauksissa suojellakseen ole hyväksynyt kansainvälistä oikeutta.
Eikö näissä esimerkkitapauksissa herää kysymyksiä siitä, ovatko kaikki oikeudelliset arviointimme edes lähtökohtaisesti oikealla pohjalla? Selitän mitä tarkoitan.
Miksi ajattelemme että pikaistuksissa tai äkillisestä yllykkeestä tehty tappo on "lievempi" rikos kuin suunnitelmallinen, etukäteen harkittu ja vakain tuumin toteutettu murha? Onko kaikista näkökulmista katsoen näin? Entä jos näkisimme asiat niin että nimenomaan henkilö, jolla on taipumusta arvaamattomaan väkivaltaiseen - äärimmäisenkin väkivaltaiseen - käyttäytymiseen, on yhteiskunnallisesti vaarallisempi ja enemmän eristämisen tarpeessa kuin joku, joka esim. jatkuvaa huonoa kohtelua tms. kärsittyään ja useamman kerran kiusaajalleen kostoa harkittuaan sitten päättää sen toteuttaa?
Miksi ajattelemme että joku noin vain voi suistua raiteiltaan ja syyllistyä äkäpäissään tappoon, mutta ihminen, joka pohtii toisen tappamista ja sitten päättää sen ja tekee teon, edustaa jotenkin anteeksiantamattomampaa inhimillistä pahuutta? Onko tosiaan näin? Vai olisiko oikeampi sellainen asteikko, jossa kaikkein pahimpana pidettäisiin taipumusta arvaamattomaan väkivaltaan, ja sitten vasta arvioitaisiin erilaisia harkiten tehtyjä väkivallantekoja tapauskohtaisesti? Nythän murhasta tuomitaan moninkertaisesti se mikä taposta.
Eikö tässä saattaisi olla taustalla jokin yleisinhimilliseen hahmottamistapaamme kuuluva taipumus ulkoistaa hyvä ja paha? Emme näe ihmisten "sisään" ja arvioi heitä inhimillisinä toimijoina, vaan tuijotamme tekoihin, joiden tunnusmerkistöjä listaamalla sitten juridisesti määrittelemme sen mikä on mitenkin pahaa?
Toinen esimerkki - amerikkalaissotilaat Irakissa - kertoo oikeastaan saman tarinan. Kenellekään ei pitäisi olla epäselvää että sotaan lähetetyt nuoret miehet raaistuvat, tylsistyvät ja tulevat kykeneviksi tekemään mitä hirvittävimpiä julmuuksia? Eikö näin ollen se mitä Irakin vankiloissa tapahtuu, ole seurausta täysin tietoisesta toiminnasta, vaikka syy mitä määrätietoisemmin pyritään asettamaan noiden mukanaolleiden nuoukaisten niskaan? Väitetään että nämä nimenomaiset - ja mukamas kaikkea muuta kuin "normaalit" - miehet ovat tehneet jotain joka on ankarasti kiellettyä. Eikö tässä järjestelmä osoita täydellisen tekopyhyytensä? Sillä kyseessähän ovat kuitenkin aivan normaalit, jopa testaamalla normaaleiksi ja tervejärkisiksi todetut nuorukaiset?
Onko näissä oikeusajattelumme esimerkkitapauksissa kaikki ihan kohdallaan? Vai onko meillä jättimäisiä malkoja silmissämme, niin ettemme näe mitä mahdollisesti lähtökohdissa on pielessä?
Mietiskeltävää useammaksikin päiväksi?
Iltalehdet tietävät, että imatralainen Otto Martikainen, joka surmasi äkkinäisestä mielijohteesta koulutoverinsa Eveliina Lappalaisen, on saanut ensimmäisen vankilomansa. Lehtijuttu korostaa kauhistelevaan sävyyn sitä että Martikainen päästettiin lomalle vartioimatta. Edelleen kerrotaan, että jutussa on meneillään Korkeimman oikeuden käsittely, ja mikäli päädytään siihen että kyseessä oli tappo eikä murha, seurauksena on että Martikainen on teosta seuraavan rangaistuksen jo kärsinyt - ja ylikin, joten valtio joutuisi suorittamaan Martikaiselle turhasta vankilassaolosta korvausta.
Toinen väkivaltaan liittyvä uutisaihe on, että amerikkalaissotilaat, mahdollisesti myös britit, ovat syyllistyneet Irakissa vangeiksi otettujen irakilaisten kiduttamiseen ja epäinhimilliseen, suorastaan sairasmieliseen, kohteluun. Näitä tapauksia tutkitaan USA:n armeijan omassa piirissä, eivätkä ne koskaan tule minkään kansainväliseen oikeuskäsittelyyn, koska USA ei nimenomaan sotilaitaan tämänkaltaisissa tapauksissa suojellakseen ole hyväksynyt kansainvälistä oikeutta.
Eikö näissä esimerkkitapauksissa herää kysymyksiä siitä, ovatko kaikki oikeudelliset arviointimme edes lähtökohtaisesti oikealla pohjalla? Selitän mitä tarkoitan.
Miksi ajattelemme että pikaistuksissa tai äkillisestä yllykkeestä tehty tappo on "lievempi" rikos kuin suunnitelmallinen, etukäteen harkittu ja vakain tuumin toteutettu murha? Onko kaikista näkökulmista katsoen näin? Entä jos näkisimme asiat niin että nimenomaan henkilö, jolla on taipumusta arvaamattomaan väkivaltaiseen - äärimmäisenkin väkivaltaiseen - käyttäytymiseen, on yhteiskunnallisesti vaarallisempi ja enemmän eristämisen tarpeessa kuin joku, joka esim. jatkuvaa huonoa kohtelua tms. kärsittyään ja useamman kerran kiusaajalleen kostoa harkittuaan sitten päättää sen toteuttaa?
Miksi ajattelemme että joku noin vain voi suistua raiteiltaan ja syyllistyä äkäpäissään tappoon, mutta ihminen, joka pohtii toisen tappamista ja sitten päättää sen ja tekee teon, edustaa jotenkin anteeksiantamattomampaa inhimillistä pahuutta? Onko tosiaan näin? Vai olisiko oikeampi sellainen asteikko, jossa kaikkein pahimpana pidettäisiin taipumusta arvaamattomaan väkivaltaan, ja sitten vasta arvioitaisiin erilaisia harkiten tehtyjä väkivallantekoja tapauskohtaisesti? Nythän murhasta tuomitaan moninkertaisesti se mikä taposta.
Eikö tässä saattaisi olla taustalla jokin yleisinhimilliseen hahmottamistapaamme kuuluva taipumus ulkoistaa hyvä ja paha? Emme näe ihmisten "sisään" ja arvioi heitä inhimillisinä toimijoina, vaan tuijotamme tekoihin, joiden tunnusmerkistöjä listaamalla sitten juridisesti määrittelemme sen mikä on mitenkin pahaa?
Toinen esimerkki - amerikkalaissotilaat Irakissa - kertoo oikeastaan saman tarinan. Kenellekään ei pitäisi olla epäselvää että sotaan lähetetyt nuoret miehet raaistuvat, tylsistyvät ja tulevat kykeneviksi tekemään mitä hirvittävimpiä julmuuksia? Eikö näin ollen se mitä Irakin vankiloissa tapahtuu, ole seurausta täysin tietoisesta toiminnasta, vaikka syy mitä määrätietoisemmin pyritään asettamaan noiden mukanaolleiden nuoukaisten niskaan? Väitetään että nämä nimenomaiset - ja mukamas kaikkea muuta kuin "normaalit" - miehet ovat tehneet jotain joka on ankarasti kiellettyä. Eikö tässä järjestelmä osoita täydellisen tekopyhyytensä? Sillä kyseessähän ovat kuitenkin aivan normaalit, jopa testaamalla normaaleiksi ja tervejärkisiksi todetut nuorukaiset?
Onko näissä oikeusajattelumme esimerkkitapauksissa kaikki ihan kohdallaan? Vai onko meillä jättimäisiä malkoja silmissämme, niin ettemme näe mitä mahdollisesti lähtökohdissa on pielessä?
Mietiskeltävää useammaksikin päiväksi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Teillä helkutissa ole mitään muuta tekemistä!
Tässä on mietiskeltävää usealle tuhannelle ihmiselle useaksi sadaksi vuodeksi. Lopulta tulisimme keksineeksi pyörän uudelleen.
Minun ymmärtääkseni kantasi on täysin hyväksyttävä. Mutta niin on moni muukin näkökulma. Sinusta vaaralliset ihmiset tulisi poistaa yhteiskunnasta ja tämä olisi oikeuden suurin tehtävä? Ehkä näin. Tällä hetkellä oikeudella vaan on suurempikin päämäärä, rangaistus. Kun tapat jonkun sinun tulee kärsiä tästä hyvästä. Minusta, voin olla vähän omituinen ihminen, mutta kuitenkin, tässä ei ole mitään järkeä. Ei meidän tulisi levittää kärsimystä, edes kärsimyksen aiheuttajille.
Ongelmallisempaa on se, tulisiko heitä estää aiheuttamasta muille kärsimystä, vaikka joutuisimme aiheuttamaan sitä heille. Minusta ei. Mutta epäkohtia täytyy olla.