Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa 2 vuotta ja yhdessä olemme asuneet jo vuoden. Viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut väsymään häneen. Hän kaipaa kokoajan huomiota ja hellyyttä. Käyn itse töissä, joka todella uuvuttaa minut ja haluaisin vain omaa aikaa päivän päätteeksi edes hetken. Ilman että toinen alkaa valittamaan siitä, kun en enää rakasta häntä.
Suhteemme on muuten kunnossa, mutta epävarmuus tyttöystäväni puolelta häiritsee suhdettamme. Paniikissa hän on erittäin mustasukkainen, mutta kaikki tämä johtuu hänen perheestään, josta hän on ottanut vaikutteita. Riidellessämme hän aina toteaa, kuinka minulla olisi parempi elää miehen kanssa jne. Vihaan sitä, kun hän ei usko että rakastan ja vähättelee itseään. Hän on ihana ihminen, mutta tiedän etten voisi olla enää hänen kanssaan tekemisissä, jos eroaisimme. Hän ei suostuisi siihen, että olisin hänen tukenaan suhteen päätyttyä.
Olemme siis naispari, joista tyttöystäväni on meistä kahdesta se osapuoli joka on aidosti homoseksuaali. Itse en luokittelisi itseäni mihinkään kategoriaan.
Tyttöystäväni on niin traumatisoitunut lapsena, että perheongelmat seuraavat häntä edelleen. Olen kuunnellut häntä, kun hän on minulle elämästään kertonut ja ollut hänen tukenaan. Mutta kun hän edelleen toistelee traumojaan ja joka kerta, kun olemme iltaa viettämässä hän ottaa tämän asian esille. Tuttummekin ovat sanoneet minulle, että tyttöystäväni haluaa olla marttyyrin roolissa eikä osaa päästää irti menneisyydestään, koska silloin hänellä ei olisi mitään, jota vetää esille aina kun haluaa huomiota ja sääliä. Olen yrittänyt ehdottaa hänelle, että hän menisi puhumaan ammattiauttajalle, mutta silloin hän sanoo, että jos en jaksa kuunnella hänen ongelmiaan minun tulisi hankkia sellainen, jolla ei ole niitä.
Erostakin olemme puhuneet. Tiedän, että itse pärjäisin hyvin, mutta pelkään tyttöystäväni puolesta, sillä hän ei ole yhtä vahva. Vaikka hänellä onkin se "miesrooli" tässä suhteessa, olen minä loppujen lopuksi se, joka tässä suhteessa on se vahvempi ja miesmäisempi, vaikka ulkoisesti en sitä olekaan. Tuntuu, että en jaksa enää kauan suhdetta, jossa toinen ei osaa ajatella itseään lainkaan vaan itkee ja on rehellisesti sanottuna liian herkkä minulle.
Tyttöystäväni on kuitenkin jo tullut liian läheiseksi perheeni kanssa, erityisesti vanhempieni ja nuorimman sisareni. Tässä kohtaa taas en ajattele enää itseäni, vaan sitä mitä veisin tyttöystävältäni ja perheeltäni pois. Olen jo tottunut siihen ajatukseen, että olen yhdessä hänen kanssaan jotta en toisi muille pettymystä. Tyttöystäväni ei ole minulle rakastettuni vaan pikemmin lapseni.
Pahoittelen sekavaa tekstiäni, mutta haluaisin jonkun tuntemattoman ihmisen neuvoja. Nytkin tuntuu, että teen väärin kun edes kirjoitan tästä tänne. Mutta asiat on ruodittu jo, niin monta kertaa keskenämme ja tuttujen kanssa. Ehkä kaikki olemme vain sokaistuneita tälle.
Suhteemme on muuten kunnossa, mutta epävarmuus tyttöystäväni puolelta häiritsee suhdettamme. Paniikissa hän on erittäin mustasukkainen, mutta kaikki tämä johtuu hänen perheestään, josta hän on ottanut vaikutteita. Riidellessämme hän aina toteaa, kuinka minulla olisi parempi elää miehen kanssa jne. Vihaan sitä, kun hän ei usko että rakastan ja vähättelee itseään. Hän on ihana ihminen, mutta tiedän etten voisi olla enää hänen kanssaan tekemisissä, jos eroaisimme. Hän ei suostuisi siihen, että olisin hänen tukenaan suhteen päätyttyä.
Olemme siis naispari, joista tyttöystäväni on meistä kahdesta se osapuoli joka on aidosti homoseksuaali. Itse en luokittelisi itseäni mihinkään kategoriaan.
Tyttöystäväni on niin traumatisoitunut lapsena, että perheongelmat seuraavat häntä edelleen. Olen kuunnellut häntä, kun hän on minulle elämästään kertonut ja ollut hänen tukenaan. Mutta kun hän edelleen toistelee traumojaan ja joka kerta, kun olemme iltaa viettämässä hän ottaa tämän asian esille. Tuttummekin ovat sanoneet minulle, että tyttöystäväni haluaa olla marttyyrin roolissa eikä osaa päästää irti menneisyydestään, koska silloin hänellä ei olisi mitään, jota vetää esille aina kun haluaa huomiota ja sääliä. Olen yrittänyt ehdottaa hänelle, että hän menisi puhumaan ammattiauttajalle, mutta silloin hän sanoo, että jos en jaksa kuunnella hänen ongelmiaan minun tulisi hankkia sellainen, jolla ei ole niitä.
Erostakin olemme puhuneet. Tiedän, että itse pärjäisin hyvin, mutta pelkään tyttöystäväni puolesta, sillä hän ei ole yhtä vahva. Vaikka hänellä onkin se "miesrooli" tässä suhteessa, olen minä loppujen lopuksi se, joka tässä suhteessa on se vahvempi ja miesmäisempi, vaikka ulkoisesti en sitä olekaan. Tuntuu, että en jaksa enää kauan suhdetta, jossa toinen ei osaa ajatella itseään lainkaan vaan itkee ja on rehellisesti sanottuna liian herkkä minulle.
Tyttöystäväni on kuitenkin jo tullut liian läheiseksi perheeni kanssa, erityisesti vanhempieni ja nuorimman sisareni. Tässä kohtaa taas en ajattele enää itseäni, vaan sitä mitä veisin tyttöystävältäni ja perheeltäni pois. Olen jo tottunut siihen ajatukseen, että olen yhdessä hänen kanssaan jotta en toisi muille pettymystä. Tyttöystäväni ei ole minulle rakastettuni vaan pikemmin lapseni.
Pahoittelen sekavaa tekstiäni, mutta haluaisin jonkun tuntemattoman ihmisen neuvoja. Nytkin tuntuu, että teen väärin kun edes kirjoitan tästä tänne. Mutta asiat on ruodittu jo, niin monta kertaa keskenämme ja tuttujen kanssa. Ehkä kaikki olemme vain sokaistuneita tälle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.