Olen pitkän elämäni aikana tullut siihen johtopäätökseen, että ns. normaalius ja mielenterveys eivät ole sama asia. Tarkoitan, että ihmiset, jotka elintapojensa, saavutustensa, elämänkatsomuksensa ja tavoitteitensa perustella luokittuvat Gaussin käyrällä normaaleiksi eli ns. "taviksiksi", ovat kyllä enemmistö ja siinä mielessä normaaleja, mutta eivät lähelläkään optimaalista mielenterveyttä. Minun katsannossani he ovat itse asiassa aika sairaita (ainakin suomalaiset).
Nämä Gaussin käyrän normaalit kuitenkin määrittelevät itse ja omasta joukostaan kohonneiden psykologien (ja filosofienkin) avulla hyvän ja terveen elämän rajat. Niinpä heidän standardinsa tulee vallitsevaksi, vaikka se ei siis ole lähelläkään optimaalista terveyttä ja hyvinvointia.
Perusteluja:
Hyvinvoipa (terve) ihminen toteuttaa itseään eli ns. "toteutuu". Hän ohjautuu itsestään, eli sisältä käsin, juuri siihen suuntaan kun hän itse OIKEASTI haluaa. Hänelle eivät merkitse muiden näkemykset, kunnia tai mikään ulkopuolelta tuleva ohjeistus mitään.
Terve ihminen kykenee joapa ITSE laatimaan moraalinsa rajat ja säännöt, terve ihminen siis rakentaa omatuntonsakin itse ja HYLKÄÄ ulkopäin tarjotun omatunnon ja moraalisäännöt elleivät ne vastaa hänen omiaan.
Terve ihminen on AINA onnellinen, joka hetki.
Terve ihminen ei ole lapsellinen vaan LAPSEN KALTAINEN jatkuvasti pulppuavassa ilossaan, innostuksessaan, uteliaisuudessaan ja luovuudessaan.
Montako edellä kuvatun kaltaista ihmistä tunnette ns. normaaleissa kanssaeläjissänne? Aivan, ette ainuttakaan. Moniko tuntemanne opettaja, psykologi, pappi tai muu, jonka tehtävänä olisi näyttää tietä onnelliseen ja terveeseen elämään, täyttää itse nuo kriteerit? Aivan, ei juuri kukaan.
Käytännössä siis sairaat opastavat muita omaan sairauteensa ja sitten nimittävät sitä normauliudeksi ja siinä mielessä terveydeksi. Se olisi huvittavaa, ellei se olisi niin tuhoisaa ja aitoa onnellisuutta tukahduttavaa.
Nämä Gaussin käyrän normaalit kuitenkin määrittelevät itse ja omasta joukostaan kohonneiden psykologien (ja filosofienkin) avulla hyvän ja terveen elämän rajat. Niinpä heidän standardinsa tulee vallitsevaksi, vaikka se ei siis ole lähelläkään optimaalista terveyttä ja hyvinvointia.
Perusteluja:
Hyvinvoipa (terve) ihminen toteuttaa itseään eli ns. "toteutuu". Hän ohjautuu itsestään, eli sisältä käsin, juuri siihen suuntaan kun hän itse OIKEASTI haluaa. Hänelle eivät merkitse muiden näkemykset, kunnia tai mikään ulkopuolelta tuleva ohjeistus mitään.
Terve ihminen kykenee joapa ITSE laatimaan moraalinsa rajat ja säännöt, terve ihminen siis rakentaa omatuntonsakin itse ja HYLKÄÄ ulkopäin tarjotun omatunnon ja moraalisäännöt elleivät ne vastaa hänen omiaan.
Terve ihminen on AINA onnellinen, joka hetki.
Terve ihminen ei ole lapsellinen vaan LAPSEN KALTAINEN jatkuvasti pulppuavassa ilossaan, innostuksessaan, uteliaisuudessaan ja luovuudessaan.
Montako edellä kuvatun kaltaista ihmistä tunnette ns. normaaleissa kanssaeläjissänne? Aivan, ette ainuttakaan. Moniko tuntemanne opettaja, psykologi, pappi tai muu, jonka tehtävänä olisi näyttää tietä onnelliseen ja terveeseen elämään, täyttää itse nuo kriteerit? Aivan, ei juuri kukaan.
Käytännössä siis sairaat opastavat muita omaan sairauteensa ja sitten nimittävät sitä normauliudeksi ja siinä mielessä terveydeksi. Se olisi huvittavaa, ellei se olisi niin tuhoisaa ja aitoa onnellisuutta tukahduttavaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Filosofiselta kannalta katsottuna sairautta ei varsinaisesti ole olemassa, sillä "sairaus" on oikeastaan vain terveyden puutetta. Samaan hengenvetoon voidaan myös kysyä; onko terveyttäkään olemassa, ainakaan puhtaasti luonnontieteelliseltä kannalta katsottuna? Niin terveydessä kuin sairaudessakin on kyse vain yhdestä tavasta lähestyä todellisuutta. Molemmissa ilmiöissä on kyse luonnossa tapahtuvista muutoksista, joita me omassa tietoisuudessamme arvotamme ja tulkitsemme tietyllä tavalla. Luontoon itseensä ei sisälly sen enempää terveyttä kuin sairauttakaan. Ihminen on ainoa olento, jonka kautta nuo asiat voivat tulla tulkituksi. "Terveyden" ja "sairauden" kohdalla kyse on luonnontietellisestä olosuhteiden ja massojen uudelleenjakautumisesta, eikä noiden tapahtumien jälkeen ole olemassa olevaista yhtään enempää eikä vähempää kuin ennen niiden tapahtumistakaan.
On oikeastaan jotain aika paradoksaalista siinä, että lääketiede ja lääketeollisuus määrittelevät terveyden ja sairauden humanistisin termein, mutta samaan hengenvetoon pyrkivät perustelemaan ne luonnontieteellisin termein. Mutta koska luonnontieteelliseltä kannalta katsoen terveyttä ja sairautta ei ole olemassa, niin koko lääketiede on kvasitiedettä ja lääketeollisuus pelkästään fyysisten tapahtumien hallitsemiseen tähtäävää teollisuutta. Näin ollen koko terveydenhoidon alaa ja lääketeollisuutta tulisi tarkastella aivan uudesta lähtökohdasta käsin. Siinä keskiöön nousee tietenkin ihminen vapaana medikalisaation mukanaan tuomista huijauksista ja petoksista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että koko lääketiede ja lääketeollisuus olisi ajettava alas, vaan sitä, että nuo kyseiset alat puhdistetaan niihin pesiytyneistä kielteisistä aineksista.
"Filosofiselta kannalta katsottuna sairautta ei varsinaisesti ole olemassa"
No, tuo on tietenkin aivan totta, mutta vain filosofisissa pohdiskeluissa. Elämää kokiessaan ihmiset luokittelevat kokemansa olotilat miellyttäviin ja epämiellyttäviin ja sairaudeksi luokitellut tilat koetaan epämiellyttävinä.
Koska ihminen ei pääse kokemastaan todellisuudesta mihinkään (vaikka se olisikin filosofisesti harhaa), on syytä pyrkiä sellaisiin toiminta- ja ajatusmalleihin, jotka mahdollistavat elämän kokemisen miellyttävänä.
Jokainen ihminen pyrkii jokaikisellä teollaan vain ja ainoastaan sitä kohti, minkä uskoo tuovan itselleen onnellisuutta. Kuka muuta väittää, ei ole oivaltanut ihmismielestä oikeastaan mitään.
Tämä onneen pyrkiminen on usein ehkä tiedostamatonta, mutta se on silti aina läsnä.
Pyrkimykseen liittyy inhottava paradoksi: ihmiset voisivat olla onnellisia heti ja joka hetki, jos he eivät niin helvetisti pyrkisi siihen. Tämä on se varsinainen harha, joka aiheuttaa kärsimystä, kenelle enemmän kenelle vähemmän. Tämä on se "juttu", josta papit, psykologit, opettajat yms. eivät koskaan puhu, koska EIVÄT TIEDÄ siitä mitään.
Siitä syystä sanoin aloitusviestissäni, että se, mitä opetetaan "normaalina" moraalina, käytöstapoina, tavoitteina, ideologioina, uskontoina jne. on ainoastaan normaalia, ei optimaalisen tervettä. Tämä normaaliuteen (kunnon kansalaisuuteen) pyrkiminen siis tehokkaasti estää ihmistä elämästä onnellista, täysipainoista ja hänen ITSENSÄ tahdon mukaista elämää. Siksi jonkin asteinen kärsimys on aina läsnä "normaalissa" elämässä.
Jos haluatte löytää tasapainon, vapauden ja onnen, niin hylätkää KAIKKI normaaliuden vaatimukset mielestänne ja tulkaa "epänormaaleiksi".
Jos ymmärsin oikein, niin nimimerkki tarkoittaa "normaaliudella" normia, jonka jotkut tahot ovat ehkä subjektiivisesti määritelleet. Mikäli näin on, silloin kuka tahansa voi subjektiivisesti määritellä kyseisen normin, jota sitten voi pitää normaaliuden ohjenuorana.
Onnellisuuden kohdalla kirjoittaja vetoaa kovasti Aristoteleeseen, vaikka vaatimattomuuttaan jättää lähteen mainitsematta. Kyseinen herra tosiaan aikoinaan piti onnellisuutta korkeimpana mahdollisena hyvänä, jota kaikki ihmiset pyrkivät hyveitä ja "alempia hyviä" hyväksi käyttäen lähestymään.
Onnellisuus on kuitenkin käsitteenä melkoisen ongelmallinen asia. Mitä onnellisuudella loppujen lopuksi tarkoitetaan? Onko se fyysinen vai psyykkinen tila? Onnellisuus "miellyttävänä tilana" viittaa puolestaan hedonismiin.
Entäpä onnen elementit? Onko esimerkiksi rautainen terveys onnen ehto? Voidaan ajatella ja joskus jopa havaita, että kuoleman sairas tai pahasti vammautunut saattaa olla tervettä onnellisempi, niin kummalliselta kuin se tuntuukin. Entä huumehörhöt, humalaiset ja vajaaälyiset? Kun heitä seuraa, saattaa tuntua siltä, että he ovat maailman onnellisimpia olentoja, ainakin heidän "onnellisesta" ilmeestään päätellen.
Entä laitteet ja koneet, jotka auttavat ja helpottavat ihmisten elämää? Tuovatko ne onnen tullessaan? Voidaan myös kehitellä ns. onnellisuusmoottoria, josta vedetyillä piuhoilla syötetään tiettyihin aivojen osiin onnellisuutta edistäviä impulsseja. Mutta onko silloinkaan kyse todellisesta onnellisuudesta? Näyttää siis siltä, että onnellisuus on enemmän uskon asia ja uskohan lienee niitä kaikkein subjektiivisimpiä asioita.
Siinä asiassa kirjoittaja on oikeassa, että kiihkeällä onnen tavoittelulla ei onnea välttämättä saavuteta. Pikemmin se karkaa aina vaan kauemmaksi, jolloin koko touhu vaan turhauttaa.
"Jos ymmärsin oikein, niin nimimerkki tarkoittaa "normaaliudella" normia, jonka jotkut tahot ovat ehkä subjektiivisesti määritelleet."
Ymmärsit väärin. En tarkoita tässä yhteydessä "normaaliudella" yksilöstä itsestään (sisäsyntyisesti) nousevaa subjektiivista kokemusta, vaan sitä kokemusta, joka yksilölle syntyy kollektiivisesta manipuloinnista.
Selvennän:
Kollektiivi (ihmisryhmä, kansakunta jne.) määrittelee ensin normaaliuden, jota ko. kollektiivi pitää tavoiteltavana, sen jälkeen kollektiivin jäsenet, eli yksilöt, OPETETAAN hyväksymään tämä "normaalius" itsestäänselvyytenä.
Kollektiivin moraaliuskomukset, tavat, etiikka ja hyväksytyt ideologiat synnyttävät opetukseksi kutsutun aivopesun kautta myös yksilöiden käsityksen "normaaliudesta" ja tavoiteltavasta elämän mallista. Missä siinä näkyy aito subjektiivinen (sisäsyntyinen) normaaliuden määrittely? Ei missään.
Ihmisyksilö kykenee muodostamaan oikeasti OMAN käsityksensä hyvästä elämästä, vasta hylättyään TÄYSIN hänelle ulkoa syötetyn (aivopesulla aikaansaadun) käsityksen normaaliudesta. Ja se on ikään kuin tulemista "epänormaaliksi". Tätä tarkoitan. Onko se mahdollista? On, mutta se vaatii kaiken opetetun kyseenalaistamista, joka ikisen "itsestäänselvyyden" romuttamista. Se vaatii hyvin suurta rohkeutta ja ennakkoluulottumuutta ja tavatonta valppautta ja herkkyyttä. Se on siis mahdollista, mutta äärimmäisen harvinaista.
Kun puhun onnellisuudesta, en tarkoita hedonistisia hyvän olon väristyksiä, vaikka ei niissäkään mitään pahaa ole. En tarkoita Aristoteleen määritelmiä ainakaan tietoisesti, koska en ole tippaakaan kiinnostunut hänen määrittely-yrityksistään.
Aito onnellisuus on ihmisen (ja kaiken olevaisuuden) perusolotila, joka on aina läsnä. Ihminen pilaa tämän joka-hetki-läsnäolevan onnensa lisäämällä siihen jotakin keinotekoista. Mitä? No vaikkapa odotuksia, toiveita, haaveita, haluja, pyrkimyksiä...
Onko haluamisessa ja pyrkimyksessä sitten jotakin väärin? Ei tietenkään. Ne ovat juuri sitä energiaa, jota ihminen tarvitsee elämänsä käyttövoimaksi. Mutta... Jos samaistaa ja ehdollistaa MINÄNSÄ näihin haluihin ja pyrkimyksiin, onni katoaa. Miksi? Koska se "minuus" koostuu juuri näistä kollektiivisen aivopesun sisältämistä mooraalisäännöistä, tabuista, tavoitteista, arvostuksen tarpeista yms. Silloin ihminen ei suuntaa energiaasa lainkaan siihen mihin hän OIKEASTI haluaisi, vaan siihen mitä MUUT haluavat hänen "minäksi kokemansa" kautta. Silloin et ole, MITÄ OLET, vaan olet mitä muut ovat sinusta tehneet. Ja "onnellisuutesi" ei ole omaasi, vaan muilta lainattua surkeaa harhaa, joka katoaa aina kun sitä lähestyt.
Oliko liian vaikeaselkoista? Oikeasti totuus ei ole koskaan vaikeaselkoinen (vaikka se siltä vaikuttaa), se on aina kristallinkirkas. Muuten se ei olisi totuus.