Ongelmani on säälittävän tyhmä ja turha, mutta en vain pääse tästä yli. Ennen nykyistä poikaystävääni sain olla hetken (kuitenkin sen verran että siihen tottui liikaa) sinkkuna. Silti kyllä etsin miestä kokoajan, mutta nautin siitä että sain tehdä mitä halusin. Olen luonteeltani aika varovainen, en mikään adhd ylisosiaalinen viettelijätär, mutta humalassa olin sitä. Siihen rooliin jäi koukkuun ja tavallaan tunsin eläväni ensimmäistä kertaa. En ollutkaan mikään hiljainen seinäruusu, vaan uskalsin tehdä asioita ja ihmiset jopa huomasivat mut ... alkoholin voimalla tosin. Kyllä sitä vähän siinä mukana selvinpäinkin rohkaistui, mutta yleensä humalassa. Poikaystäväni ihastui varmasti ensin siihen rooliini, mutta taisi rakastua tähän mitä oikeasti olen.
Ongelmani vain on se, että en ikinä ole osannut olla rennosti poikaystäväni kanssa baarissa. Muualla kyllä, mutta en siellä. Olen yrittänyt miettiä, että miksi en. Olen tullut siihen tulokseen, että en osaa enää poikaystäväni seurassa vetää sitä "roolia" koska hän tuntee mut niin hyvin. Jos taas menen omana itsenäni, ahdistuneena seinäruusuna, alkaa vaan vituttamaan kamalasti ja poikaystävä ihmettelee tätä, kun kuitenkin ilman häntä osaan vetää sitä roolia. Olen yrittänyt mennä tanssimaan, mutta kokoajan tuntuu katse selässä ja tuntuu ettei liikkeet vaan tule ja koko asia tuntuu tyhmältä. Tunnen että poikaystäväni vahtaa jokaista liikettäni ja tunnen oloni epämukavaksi. Olen luotettava enkä mikään petturi, mutta poikaystäväni suuttuu melkein jo siitä että joku katselee mua. Mitä väliä sillä on jos luottaa toiseen? Rehellisesti sanottuna kyllä nautin katseista (en tosin mistään oksettavista tuijottelijoista) ja huomiosta, kukapa naispuoleinen ei tykkäisi. Mutta jos joku tulee jotain selittämään, sanon ystävällisesti että en ole kiinnostunut. Tottakai se ilahduttaa, kun huomaa vielä olevansa viehättävä, mutta kai sekin on paha asia. Mulle mukavat sanat kenen tahansa suusta tekee mukavan olon, joka myös näkyy suhteessa. Jos taas on huono itsetunto, huomaan suhteenkin menevän päin helvettiä (niinkuin tällä hetkellä).
Omaan nykyään todella huonon itsetunnon ja pakko kai se on myöntää että varattuna oleminen on huonontanut sitä. Surullista, koska sen pitäisi parantaa. Jotenkin vain tuntuu että toinen tottumuksesta pitää mua kivana tai nättinä, etten ole sitä oikeasti. Eikä varattuna saa positiivista kommenttia ulkonäöstä, ainakaan niin paljoa. Myönnän olevani riippuvainen muiden mielipiteistä, koska olin lapsena se oksettava kamalaluus jota kaikki inhosi. Sitten kun vanhempana sitä huomiota alkoi saamaan, siihen jäi koukkuun, silloin vielä lisääntyi kun tuli baari ikään. Seurustelun myötä myös olen alkanut stressaamaan käsittämättömän paljon asioista ja jotenkin alkanut itsekin seuraamaan toisen liikkeitä liikaa. Mä en todellakaan haluisi olla sellainen. Tuntuu vaan kun itse ei oikein pysty mitään tekemään niin ei sitten sen toisenkaan tarvitse ... ihan kostoksi vain. Kun on huono itsetunto, myös pelkää menettävänsä toisen helposti. Joskus alussa tää ongelma ei ollut näin paha koska tunsin itseni vielä viehättäväksi.
En saisi kuulemma mielellään tanssia yksin, koska se tarkoittaa että olen sinkku. Ahaa, miehen pitää siis roikkua mussa kiinni kuin takiainen joka sekunti, ettei vahingossakaan kukaan katso mua? Tykkään tanssia nimenomaan jossain tyttöporukassa tms, enkä sillä tavalla että oma äijjä hinkkaa mussa kiinni. Ei kukaan äijjä. Tulee aivan käsittämättömän tyhmä olo. Itse katson niitä tanssivia pareja oudosti, mietin vain että eikö ne edes baarissa voi olla vähän erossa toisistaan, kun ne varmaan viettää muutenkin kaikki hetken yhdessä. On myös sellaisia pareja jotka istuu sen koko illan syllikkäin siinä baarissa, koska toinen vaatii niin koska hänellä on joku mustasukkaisuus ongelma. Kuulostaa mun korviin todella surulliselta. Mulle se baari ja tanssiminen on tavallaan pään tyhjennystä. En unohda miestäni, mutta on kiva tanssia STRESSAAMATTA jonkun muun mielipiteistä tai miten pitäisi olla ja mitä tehdä, nähdä muitakin ihmisiä kuin sitä samaa. Olen kai sitten kamala. Haluisin saada terveen itsetunnon ja pitää hauskaa poikaystävänkin kanssa ... En ymmärrä mikä tässä pääkopassa on vikana. Mietin kai liikaa.
Ongelmani vain on se, että en ikinä ole osannut olla rennosti poikaystäväni kanssa baarissa. Muualla kyllä, mutta en siellä. Olen yrittänyt miettiä, että miksi en. Olen tullut siihen tulokseen, että en osaa enää poikaystäväni seurassa vetää sitä "roolia" koska hän tuntee mut niin hyvin. Jos taas menen omana itsenäni, ahdistuneena seinäruusuna, alkaa vaan vituttamaan kamalasti ja poikaystävä ihmettelee tätä, kun kuitenkin ilman häntä osaan vetää sitä roolia. Olen yrittänyt mennä tanssimaan, mutta kokoajan tuntuu katse selässä ja tuntuu ettei liikkeet vaan tule ja koko asia tuntuu tyhmältä. Tunnen että poikaystäväni vahtaa jokaista liikettäni ja tunnen oloni epämukavaksi. Olen luotettava enkä mikään petturi, mutta poikaystäväni suuttuu melkein jo siitä että joku katselee mua. Mitä väliä sillä on jos luottaa toiseen? Rehellisesti sanottuna kyllä nautin katseista (en tosin mistään oksettavista tuijottelijoista) ja huomiosta, kukapa naispuoleinen ei tykkäisi. Mutta jos joku tulee jotain selittämään, sanon ystävällisesti että en ole kiinnostunut. Tottakai se ilahduttaa, kun huomaa vielä olevansa viehättävä, mutta kai sekin on paha asia. Mulle mukavat sanat kenen tahansa suusta tekee mukavan olon, joka myös näkyy suhteessa. Jos taas on huono itsetunto, huomaan suhteenkin menevän päin helvettiä (niinkuin tällä hetkellä).
Omaan nykyään todella huonon itsetunnon ja pakko kai se on myöntää että varattuna oleminen on huonontanut sitä. Surullista, koska sen pitäisi parantaa. Jotenkin vain tuntuu että toinen tottumuksesta pitää mua kivana tai nättinä, etten ole sitä oikeasti. Eikä varattuna saa positiivista kommenttia ulkonäöstä, ainakaan niin paljoa. Myönnän olevani riippuvainen muiden mielipiteistä, koska olin lapsena se oksettava kamalaluus jota kaikki inhosi. Sitten kun vanhempana sitä huomiota alkoi saamaan, siihen jäi koukkuun, silloin vielä lisääntyi kun tuli baari ikään. Seurustelun myötä myös olen alkanut stressaamaan käsittämättömän paljon asioista ja jotenkin alkanut itsekin seuraamaan toisen liikkeitä liikaa. Mä en todellakaan haluisi olla sellainen. Tuntuu vaan kun itse ei oikein pysty mitään tekemään niin ei sitten sen toisenkaan tarvitse ... ihan kostoksi vain. Kun on huono itsetunto, myös pelkää menettävänsä toisen helposti. Joskus alussa tää ongelma ei ollut näin paha koska tunsin itseni vielä viehättäväksi.
En saisi kuulemma mielellään tanssia yksin, koska se tarkoittaa että olen sinkku. Ahaa, miehen pitää siis roikkua mussa kiinni kuin takiainen joka sekunti, ettei vahingossakaan kukaan katso mua? Tykkään tanssia nimenomaan jossain tyttöporukassa tms, enkä sillä tavalla että oma äijjä hinkkaa mussa kiinni. Ei kukaan äijjä. Tulee aivan käsittämättömän tyhmä olo. Itse katson niitä tanssivia pareja oudosti, mietin vain että eikö ne edes baarissa voi olla vähän erossa toisistaan, kun ne varmaan viettää muutenkin kaikki hetken yhdessä. On myös sellaisia pareja jotka istuu sen koko illan syllikkäin siinä baarissa, koska toinen vaatii niin koska hänellä on joku mustasukkaisuus ongelma. Kuulostaa mun korviin todella surulliselta. Mulle se baari ja tanssiminen on tavallaan pään tyhjennystä. En unohda miestäni, mutta on kiva tanssia STRESSAAMATTA jonkun muun mielipiteistä tai miten pitäisi olla ja mitä tehdä, nähdä muitakin ihmisiä kuin sitä samaa. Olen kai sitten kamala. Haluisin saada terveen itsetunnon ja pitää hauskaa poikaystävänkin kanssa ... En ymmärrä mikä tässä pääkopassa on vikana. Mietin kai liikaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Moikka!
Mun mielestä sä et ole yhtään idiootti, vaikka yksi asia sulta on jäänytkin huomaamatta: sä et olekaan pelkästään seinäruusu. Se "rooli", mistä niin kovasti nautit, on yksi sinussa oleva puoli ihan oikeasti! Nyt et luota itseesi ja olet niin tottunut hissukampaan rooliin, että et osaa irtaantua siitä hetkeksikään. Se on ehkä hallitsevin puolesi, mutta sen ei tarvitse olla ainoa puolesi ja voit todellakin alkaa kehittämään kykyäsi heittäytyä.
Oletko koskaan ajatellut mennä esimerkiksi improvisaatiokursseille tms. missä saisi heittääntyä, esiintyäkin ryhmälle, ja pitää hauskaa? Laulamaan? Päästellä irti ja haastaa itsesi: selvinpäin! Sä löytäisit ehkä sitä toista puolta itsestäsi uudelleen ja toisella tapaa kun dokaamalla.
Ihmisessä ei ole vain yhtä puolta, kenessäkään, ei siis sinussakaan. Joten et ole ehkä teeskennellyt, päässyt vain eroon estoistasi.
Mikä sussa sitten estää? Siis, voisit miettiä itseksesi, koska sehän sun pitäs rikkoa. Pelkäätkö, ettet osaa vetää rajoja, ja lopettaa? Pelkäätkö, että olet huonompi, näytät hölmöltä "mitä muut ajattelee"? Pelkäätkö virheitä? No, kuule, kaikki näyttää hölmöiltä joskus ja tekee virheitä, menee liian pitkälle ja mokaa. Joten se ei haittaisi, miksi se haittaa sua niin? Onko sulla kova itsekontrolli?
Sinä et ole enää lapsi, ja sinä osaat nyt pitää puolesi: jos et osaa niin opettele. Kukaan ei ole oksettava kuvotus, ketään ei saa kiusata: vai saako sinun mielestäsi?!
Miehesi kanssa voitte keskustella mustasukkaisuudesta ja sinä voit pitää kiinni itsenäisydestäsi hänen kiukutteluistaan huolimatta. Voit aivan hyvin määritellä itse omat rajasi. Muista ettei hänen tunteensa ole sinun. Siis sinun ei tarvitse joka kiukuttelua ottaa itseesi ja niin vakavasti. Katsotte sitten pikkuhiljaa rauhoittuuko tilanne vai ei. Mikään ei myöskään pakota seurustelemaan ikuisesti, jos homma ei ala toimimaan, niin ei kannata liikaa roikkua nuorena. Ero on tietenkin aina myös surullista, joten mieti... Ja toisaalta, loputtomiin ne muut miehet eivät kanna, sekin on harhaa, eikä todellista itsetunnon kohotusta. Todellisuudessa ulkopuolelta ei vaan voi tulla sitä, minkä sinä sisäisesti tarvitset. Oikotietä ei ole, sinun on vaan tehtävä työ lopulta itse.
Ja itsetuntosi todella roikkuu liikaa muissa, mutta nyt tiedät sen, joten sen asian korjaaminen on sinun vastuullasi. Tapahtunee pikkuhiljaa. Saat sitä huomiota ja opit käsittämään, että olet muutakin kuin "oksettava kuvotus".
Et siis ole idiootti, olet nuori nainen, joka nyt on tämän matkan alussa ja itsetuntemuksessaan ja elämässään menee tässä kohtaa.
Kiitos kannustavasta viestistä! :)
Juu, olen joskus käynyt jollain impro kursseilla, siellä piti laittaa itsensä oikeasti naurun alaiseksi. Toisinaan jopa onnistuin siinä enkä miettinyt niin paljoa muiden ajatuksia. Jälkeenpäin fiilis oli hyvä, vaikka aluksi jännitti niin että oksetti. Tuosta tosin on melko kauan, mutta huomaan nauttivani huomiosta vaikka samalla inhoan sitä. En mene todellakaan mielelläni esiintymään mutta tavallaan taas haluan. Pelkään niin paljon muiden negatiivisia mielipiteitä, että se rajoittaa tekemisiäni. En pysty toisinaan tekemään edes normaaleja asioita (vaikka mennä kävelylle, kuvaamaan, yms) vaikka niin kovasti haluisin. Jotenkin tavallaan tiedän olevani viehättävä ihminen, niin luonteeltani kuin ulkoisesti. En ole mikään tyhjäpää, mutta tuntuu että nykyään on parempi olla se kaunis tyhjäpää joka voi tehdä mitä vain ilman että ajattelee muiden mielipiteitä (saatika yhtään mitään muutakaan). Ne saavat enemmän huomiota, mutta toisaalta mulla on paljon enemmän annettavaa jos suhdetta ajattelee. Toisaalta taas tekis mieli olla se salaperäinen viettelijätär, mutta ehkä niitäkin on vain elokuvissa. Saan kyllä sitä huomiota, kun kaivan itsestäni esiin sen "roolin". Tavallaan kuitenkin tunnen sisimmässäni, että se rooli on osa mua. Ehkä olisinkin sellainen, jos saisin jotenkin persoonani vapautettua. Nyt tuntuu että se on vankilassa. Olisi hienoa olla viehättävä ja mielenkiintoinen, fiksu nuori nainen, joka kuitenkin omais sitä itsetuntoa sen verran että tois itseään enemmän esille.
Nyt tuntuu että persoonani ei pääse edes oikeuksiinsa, kun en kehtaa tehdä mitään tai puhua selvänä. Nykyään en edes humalassa kehtaa tehdä mitään. Miksi kehtasin sinkkuna ...? En tiedä. Silloin kyllä kehtasin vähän liikaakin, mutta ainakin hymyilen kun muistelen sitä. Nyt taas tuntuu että elän ihan erilaista elämää ... olen taas siinä hiton alkupisteessä, missä meinaa itkeä kun lähtee jonnekin. Vielä alle vuos sitten mä pystyin sentään käydä jossain ja tunnuin omaavan edes jonkinlaista itsetuntoa ja jonkinlaisia kavereita. Nyt tuntuu että jotenkin turvaudun poikaystävään (taas). Ekassa suhteessani tein samaa, en käynyt missään, en puhunut oikein kellekään, pelkäsin ihmisiä eikä edes kiinnostanut tutustua kehenkään. Silti itkin yksinäisyyttäni, niinkuin tälläkin hetkellä. Ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta olla sosiaalinen vaikka tavallaan kokoajan haluan. Jotenkin ei jaksa, kokoajan väsyttää, miettii liikaa, stressaa, jotenkin on kanssa vaikeampi lähteä paikkoihin kun on toiselle tilivelvollinen jokaisesta liikkeestään. Tämä saa taas stressaamaan/miettimään asioita enemmän eikä lähteminen tunnu mukavalle. Tarkoitus kun olisi pitää kivaa kun lähtee, mennä mieli vapaana ja iloisena. Jos mietin lähtemistä liikaa, perun koko homman. Sinkkuna taas kun ei pitänyt sitä hommaa edes miettiä, pysty lähteä milloin vain lupaa kysymättä kenellekään selittämättä ... ei tullut edes ajatelleeksi niin paljoa sitä omaa ahdistuneisuutta kun vain meni mitään ajattelematta. Nyt kun toinen kyselee minne menen mitä juon kenen kanssa milloin takaisin yms, alkaa vain ärsyttämään ja koko lähteminen tuntuu niin vaikealle. Sekin ärsyttää kun toinen tuntee mut niin pirun hyvin ja tunnen oloni ihan naurettavaksi kun yritän kohentaa mielessäni sitä itsetuntoani. Hän tietää että omaan paskan itsetunnon ja varmaan nauraa salaa kun näkee minut yrittämässä kohentaa sitä tai vetämässä sitä "roolia". Tunnen oloni jotenkin alastomaksi. En saa päättää viime hetkellä menenkö, vaan se pitää tietää jo viikko ennen ... siihen kun lisätään tenttaava äiti, niin voi ei. Tätä tosin poikaystäväni ei millään ymmärrä, enkä kai itsekään ... Oon tosi vaikea ihminen. Mietin aivan liikaa ... Tunnen olevani paljon paskempi ja huonompi kuin muut ja nykyään kadehdinkin varmaan kaikkia. Kaikilla näyttää olevan paljon mielenkiintoisempi elämä kuin mulla ja kaikki naisetkin ovat alkaneet näyttää mun silmissä kauniimmilta kuin minä. (= kamala katkeruus). En esimerkiksi enää voi ilman katkeruutta miettiä toisen kauneutta. Ennen pystyin melkein ääneenkin sanomaan että ompas kaunis, mutta nykyään olen vain hiljaa ja pihisen kateudesta koska tunnen itseni niin huonoksi ja mietin kokoajan vain sitä että poikaystäväni varmaan katselee niitä. Oksettavaa. En halua olla tämmöinen. Haluan olla ylpeä itsestäni ja kehua muita pilvinpimeim, ilman että se on multa pois.
En halua erota missään nimessä, mutta haluisin oppia olemaan toisen kanssa "oikein". Tää on niin vaikeaa kun tuntuu että oma pääkoppa on kuin lankakerä. En ymmärrä itseäni alkuunkaan ja pelkään sitäkin päivää kun toinen kyllästyy tähän.
Teidän pitää vaan viettää aikaa erillään vähä enemmän. Nää kavereitas, käykää shoppailemassa/kahvilla ym, älä ota miestä mukaan. Teillä on aikaa tehdä juttuja yhessäki, voitte esim bilettää samassa porukassa, mutta se ei tarkota sitä että tarvis koko aikaa kiehnätä vierekkäin.
Mä yritän kehittää yksin olemista, ennen vietettiin liikaa aikaa yhessä. Nyt käyn jumpassa, joskus tyttökavereiden kans syömässä/kaljalla/kahvilla ja välillä shoppailen. Ollaan vieläki paljo yhessä, mutta jotenki suhteessa on mukavampi olla ku on ees välillä omaa tekemistä. Ja mustaki tuntuu aina kauheen vaikeelta lähteä esim kavereitten kans mihinkään, mutta sitte ku lähen niin on tosi kivaa ja mietin että pitäs lähtee useammin. Se ei johdu millään tavalla miehestä, kai se on omaa laiskuutta..
Niin tiedän, pitäis vaan mennä. Mutta mitä jos ei vaan pysty. Halua olis mennä ja viilettää, mutta tavallaan ei saa itsestään mitään irti. Syön masennuslääkkeitä, mutta en ole huomannut niillä olevan mitään erityistä vaikutusta. Tiedän, että ainoa lääke on vaan mennä ... mutta vaikeaa se on, kun on kyseessä ihminen joka stressaa aivan kamalasti muiden mielipiteistä ja katseista. Kun lähden jonnekin, pitää mun olla "täydellisen" näköinen viihtyäkseni myös siellä. Eli tehdä ne kaikki rutiinit mitkä haluankin (meikata kunnon bilemeikit, valita kivat vaatteet, laittaa hiukset). Monesti lähtiessäni jonnekin alan ahdistumaan ja kädet vaan tärisee eikä mikään onnistu. Ei tee mieli edes mennä siinä vaiheessa ja kaikki pelottaa. Kerroin lääkärille noista ja sain reseptin rauhottaviin. Pitäis kai kokeilla muutaman kerran, jos vaikka sais sosiaalisesta elämästä kiinni ...On vaan niin jotenkin turvallista löhötä siinä miehen vieressä, ilman meikkiä lökäpöksyissä ja silti musta pidetään. EI tarvitse ajatella muiden mielipiteitä tai stressata ulkonäöstä. En vain jostain syystä kelpaa itselleni tämmöisenään ...
Niin ja myöskin kaverit ovat kadonneet ... tekee asiasta hieman monimutkaisemman.