toisen asunto yhteisenä kotina

arki tulee suhteeseen, ei aina onnistu. Parempi kun ensin tutustuu kunnolla toiseen ja toisen tapoihin, ettei tule yllätystä.
Esimerkiksi toisen alkoholin käyttö ym, harvoin kukaan haluaa jotain ihmistä omistamaana asuntoon, jossa aletaan haukkua kaikesta ja arvostella jopa huutaa.
Virheistä oppii ja itse en kyllä toista kertaa tee samaa virhettä.

Eipä se koskaan omalta kodilta tunnu, vaikka sinne kuinka laittaisi omia tavaroita ja sisustaisi oman mielen mukaan kun se kuitenkin on puolison. Toisin sanoen kun ei ole itse saanut päättää siitä, missä kaapissa on mitäkin, vaan on joutunut pakosta myöntämään, että miehen työkalut ovat tuossa kaapissa, vaikka sinne sopisi laittaa pyyheliinat ja liinavaatteet.
Siitä minulla ei ole kokemusta, että jos muuttaa miehen kanssa molemmille uuteen, yhteisesti hankittuun asuntoon, että tuntuuko se silloin enemmän kodilta, kun on konkreettisesti saanut muuttaa sinne täysin tyhjään asuntoon ja saanut laittaa kaiken paikoilleen alusta lähtien.
Minä en ole ottanut murhetta asunnon huoltamiseen kuuluvista hommista, koska ei ole minun asunto oikeasti. Siis jos jotakin menee rikki, vaikka oven kahva tms.

Kyllä siihen hiukan hyyryläisen fiilis voi helposti jäädä. Kannattaa miettiä ensin riittävästi, onko yhteenmuutto jo ajankohtainen. Ja kun sitten tuntuu, että se on ajankohtainen, on hyvä tehdä jonkinlaiset selkeät pelisäännöt. Siis siten, että huolimatta siitä, että asunnon/talon omistaa vain toinen osapuoli, mitkä ovat kummankin oikeudet ja velvollisuudet. Voi kuulostaa turhalta niuhottamiselta, mutta arki tulee aina vastaan ennemmin tai myöhemmin. Silloin on hyvä, ettei ihan aiheetta joudu kuuntelemaan motkotusta "mun kattoni alla tehdään näin..." tai "niin kauan kuin mä yksin omistan, niin sä...". Muutenkin avoliitossa on hyvä olla etukäteen sovittuna jotain pelisääntöjä, koska herkästi myös talous aiheuttaa ongelmia erityisesti, jos vain toinen omistaa (tästä aiheesta on muuten noin miljoona viestiketjua, joten taatusti löydät näkemyksiä joka lähtöön, kunhan vähän selailet).

4 vuotta oon asunu miehen omakotitalossa ja kyllä tuntuu ihan omalta kodilta. Ehkä senkin takia, että ollaan näiden vuosien aikana tehty yhdessä perusteellinen remppa taloon ja vielä laajennuskin. Kulut jaetaan hyvässä yhteisymmärryksessä eikä koskaan ole tullut riitaa siitä, kuka talon omistaa ja kuka täällä määrää. Tuohon vaikuttaa kyl varmasti molempien kiltti luonnekin... :)
Tästä saa varmaan sellasen kuvan, että meillä on tosi hyvä suhde tms. mutta ei se ihan niinkään ole... Välillä on kausia, jolloin haluaisi lähteä ja aloittaa uuden elämän, mutta jotenkin ei pysty lähtemään, kun tuntuu, että tää on miun koti...

Ja siltikin kuulin asuvani hänen asunnossaan, istuvani hänen sohvallaan; aina riidan tullen. Edes seiniin en saanut taulukoukkuja laittaa.

Nyt voin, mutta, jos ihminen haluaa suhteen onnistuvan, silloin ei ole väliä kumpi omistaa, on vain meidän koti.

Tuttavapiirissä on tosiaan pitkään yhdessä olleita avioparejakin, joilla kodin yhteisyys ei näytä olevan niin selvä kuin pitäisi. Pahin tilanne on kahdella tutulla maatalousyrittäjällä. Toisessa on nainen tullut miniäksi taloon - miehen ja lapsen lisäksi samassa talossa vaikuttaa anoppi ja appi! Siinä talossa nainen saa kuulla suoraan miehen vanhemmilta ja epäsuoremmin mieheltään, miten talo on miehen suvun talo ja vaimo on "ovesta sisään kävellyt". Toisessa tapauksessa mies on muuttanut vaimonsa lapsuudenkotiin, ja vaikka siinä talossa edellinen sukupolvi ei ole tilannetta hankaloittamassa, tuntuu olevan hyvin selvästi vaimon talo ja koti. Siinä liitossa asiaan kyllä varmaan vaikuttaa myös varallisuuserot - vaimo huomattavasti miestä varakkaampi - eikä pelkästään asumisjärjestely.

Nuo esimerkit on minutkin vähän epäluuloiseksi saaneet. Älytöntähän se olisi, jos ei kotona tuntisi olevansa kotonaan.

Mutta kaipa tähänkin tottuu.