ottaa päähän ja ajattelin kirjotelle tuntemuksiani tänne, jos joku vaikka jaksaa kommentoita ja vaihtaa ajatuksia. Elämässä kaikki parisuhdetta lukuunottamatta hyvin, kiva työ, terveet ihanat lapset, kaunis koti jne.
Eli yhdessä ollaan oltu 13 ja siitä 7v naimisissa, kaksi alle kouluikäistä lasta, meillä ikää reilu 30v.
Ymmärrän, että me ihmiset muututaan jne. mutta välillä tuntuu, että mies jonka kansa olen yhdessä, ei ole enää se johon kerran rakastuin. Välillä pitää tsempata, kun tulee töistä kotiin ja avaa oven, lapset juoksee iloisina ja onnellisena vastaan. Mies murjuttoo tai huutaa lapsille. Jep, eli tervetuloa kotiin kulta. Keskustelun aiheet pyörii puolison työ ja harrastusasioissa, kuulen, mutten jaksa kuunnella. Ei haleja, ei pusuja, paitsi sitten, kun miestä haluttais sekstailla. Ja omat halut tietysti ihan kateissa, kun ei hellyyttä ole. Seksi muuten mielessä vähän väliä, mutta kohde ei vaan tahdo olla oma mies. En siis ole häntä pettänyt, muuta kuin fantasioissani. Ennen mies oli hellä, tykkäsi halailla ja pussailla, hasstuteltiin yhdessä, hän oli minun paras kaveri se kenen kanssa mieluiten aikaani halusin viettää. Nyt välilä ajalen kauppareissulta pidempää lenkkiä kotiin, että saisi olla rauhassa. Hänestä on tullut suorittaja mikä näkyy harrastukseen panostamisesta. Viimiset 3v hän on siivonnut ihan hullun lailla välillä, nalkuttaa ja nipottaa jokaisesta leivän murusta jne. ja oikeesti olen ihan perussiisti ihminen . Tuntuu, että hänellä ei ole enää mitään iloa elämässä ja ei osaa yhtään vapautua ja olla tressaamatta, joka asia mitä yhdessäkin tehkään tehdään naamakurtussa ja itteeni alkaa ärsyttää toisen asenne. Joskus jaksan lasten takia ylläpitää "hei meillä on kivaa yhdessä" asennetta, mutta kun ei aina jaksas. Lasten kanssa hän toki jaksaa riehua välillä ja on lapsille hyvä isä. Lasten takia tässä vielä kai ollaankin yhdessä ja jotenkin toivon vielä, että se oma rakas palaisi takas, en vaan ymmärrä koska hänestä tai meille tapahtui tälläinen erkaantuminen. Olen miettinyt miten sitä itse sitten on muuttunut ja tiedän, että olen nykyään ilman mieheni seuraa paljon iloisempi ja äänekkäämpi mm. töissä ja lasten kanssa. Kotona kun ollaan yhdessä, niin en varmaan itsekkään jaksa olla hänelle niin ystävällinen ja olenkin aika herkkänä kaikelle hänen tekemiselleen ja sanoille, heti ns. piikit pystyssä sanomasssa vastaan. Ja oikeesti kauheeta, kun ei vaan jaksa kiinnostaa toisen jutut..ja tuntuu ettei ole mitään puhuttavaa paitsi lasten asiat. Kai tää tästä, ehkä vaan joku vaihe lapsiperheen arjessa, mutta sais mennä jo ohi..Mutta miten?
Eli yhdessä ollaan oltu 13 ja siitä 7v naimisissa, kaksi alle kouluikäistä lasta, meillä ikää reilu 30v.
Ymmärrän, että me ihmiset muututaan jne. mutta välillä tuntuu, että mies jonka kansa olen yhdessä, ei ole enää se johon kerran rakastuin. Välillä pitää tsempata, kun tulee töistä kotiin ja avaa oven, lapset juoksee iloisina ja onnellisena vastaan. Mies murjuttoo tai huutaa lapsille. Jep, eli tervetuloa kotiin kulta. Keskustelun aiheet pyörii puolison työ ja harrastusasioissa, kuulen, mutten jaksa kuunnella. Ei haleja, ei pusuja, paitsi sitten, kun miestä haluttais sekstailla. Ja omat halut tietysti ihan kateissa, kun ei hellyyttä ole. Seksi muuten mielessä vähän väliä, mutta kohde ei vaan tahdo olla oma mies. En siis ole häntä pettänyt, muuta kuin fantasioissani. Ennen mies oli hellä, tykkäsi halailla ja pussailla, hasstuteltiin yhdessä, hän oli minun paras kaveri se kenen kanssa mieluiten aikaani halusin viettää. Nyt välilä ajalen kauppareissulta pidempää lenkkiä kotiin, että saisi olla rauhassa. Hänestä on tullut suorittaja mikä näkyy harrastukseen panostamisesta. Viimiset 3v hän on siivonnut ihan hullun lailla välillä, nalkuttaa ja nipottaa jokaisesta leivän murusta jne. ja oikeesti olen ihan perussiisti ihminen . Tuntuu, että hänellä ei ole enää mitään iloa elämässä ja ei osaa yhtään vapautua ja olla tressaamatta, joka asia mitä yhdessäkin tehkään tehdään naamakurtussa ja itteeni alkaa ärsyttää toisen asenne. Joskus jaksan lasten takia ylläpitää "hei meillä on kivaa yhdessä" asennetta, mutta kun ei aina jaksas. Lasten kanssa hän toki jaksaa riehua välillä ja on lapsille hyvä isä. Lasten takia tässä vielä kai ollaankin yhdessä ja jotenkin toivon vielä, että se oma rakas palaisi takas, en vaan ymmärrä koska hänestä tai meille tapahtui tälläinen erkaantuminen. Olen miettinyt miten sitä itse sitten on muuttunut ja tiedän, että olen nykyään ilman mieheni seuraa paljon iloisempi ja äänekkäämpi mm. töissä ja lasten kanssa. Kotona kun ollaan yhdessä, niin en varmaan itsekkään jaksa olla hänelle niin ystävällinen ja olenkin aika herkkänä kaikelle hänen tekemiselleen ja sanoille, heti ns. piikit pystyssä sanomasssa vastaan. Ja oikeesti kauheeta, kun ei vaan jaksa kiinnostaa toisen jutut..ja tuntuu ettei ole mitään puhuttavaa paitsi lasten asiat. Kai tää tästä, ehkä vaan joku vaihe lapsiperheen arjessa, mutta sais mennä jo ohi..Mutta miten?
Vastaukset 4
Vanhimmat
kyllä tulee menemään ohi,tulette eroamaan noin vuoden sisällä,koska vaikuttaisi siltä,että olette kyllästyneet toisiinne.suhde ei anna enää mitään,eikä kumpikaan halua edes yrittää.syytä varmasti on molemmissa,mutta jos tunteen kuolevat,se on kyllä tosiasia,että eroon se johtaa,tai sitten toisen pettämiseen.ehkä kannattaisi keskustella asiasta puolison kanssa,ja kysyä molemmilta,mitä haluatte suhteeltanne.jos vain rakkautta on edes hivenen jäljellä,kannattaisi yrittää,omasta kokemuksesta tiedän,ero tulee sattumaan,kaikkiin,ja tosi paljon.toivon,että onnistuisitte,ja löytäisitte sen kadonneen rakkauden,ja toisen kunnioituksen.
Tarvitaan molempien molempien aktiivista otetta. Eikös niitä oo parisuhdekursseja?
Olen ollut naimisissa mieheni kanssa 27 vuotta ja kaiken kaikkiaan yhteiseloa on takana 32 vuotta. Meillä on kolme lasta, joista kaksi jo maailmalla. Kertomuksessasi on paljon yhteistä meidän historiaamme, ja veikkaan että monen muunkin pitkän liiton omaavien kanssa. Tunteet ja ajatukset vaihtelevat; on ylä- ja lamäkiä. Mielestäni se, että ihmiset muuttuvat tai että tunteen lakastuvat ajoittain, ei ole hyvä syy erolle. Miksi rikkoa pitkä liitto ja perhe-elämä?
Meillä on todella vaikeaa juuri tuolloin 3-kympin kieppeissä. Olin kotiäitinä, mies menevää sorttia ja tykkäsi kulkea sekä harrastuksissa että iltamenoissa. Itse taas viihdyin kotona, nautin kotielämästä ja - äitiydestä. Olisin kaivannut miestäni monta kertaa seuraksi ja keskustelukumppaniksi mutta hänellä oli silloin mielenkiintoisempaa mielessään. Aika kului, lapset kasvoivat ja mies alkoi rauhoittumaan. Missään vaiheessa en epäillyt hänen tunteitaan minua tai lapsiaan kohtaan, mutta joku murrosvaihe hänen näköjääm täytyi läpi käydä ja kasvaa siinä ohessa siksi ihmiseksi mikä hän tänä päivänä on.
Nykyään mies on kotiinpäin suuntautunut, rakastaa minua ehk'ä jopa enemmän kuin ennen, on seksuaalisesti innostunut ja kiinnostunut, antaa aikaa sekä minulle että lapsille. ITsellä taas on tunne, että vähempikin riittäisi mutta kaiken kaikkiaan on hyvä olla. Pitkä parisuhde on tavoiteltava asia ja siinä on asioita, jotka voi vain kokea ja oppia yhteisten vuosien varrella.
Eli siis, meille puolisoni kanssa oli eri aikoiva erilaiset asiat pinnalla ja tärkeitä, perusarvot olivat kuitenkin yhteiset. Me ihmiset kehitymme eriaikaan ja tahtia, eivät aviopuolistokaan "käsi kädessä" kasva vaan jokaisella on oma tahtinsa ja ajatuskulkunsa. Uskoisin, että miehellesi sinä ja perhe olette kuitenkin kaikki kaikessa hän vain käy läpi jotakin henkilökohtaista kriisiä. Keskustelu auttaa mutta esimerkiksi meidän tapauksessamme mies kaikesta ulospäin suuntautumisesta huolimatta, oli erittäin vastahakoinen keskustelemaan, vaan enemmänkin on sellainen teoilla kommunikoiva, tässä tarkoitan hellimistä ja hoivaamista sekä ihan auttamista arkisissa asioissa.
'
En suosittele kenellekään eroa ellei kysessä ole väkivaltaisuus tai päihde tmv. riippuvuus. Pitkä avioliitto kasvattaa huomattavasti enemmän ihmistä kuin heppoiset eroamiset ja vaihtuvat parisuhteet; mitä niistä oppii? Parisuhdetaidot kehittyvät vain parisuhteessa.
Elän nyt mieheni kanssa uutta kaksistaan parisuhteessa -vaihetta. Käymme paljon ulkona juhlimassa ja sosiaalinen elämämme on vilkasta, talous on kunnossa, lastenhoitojärjestelyt takanapäin. Nyt voimme täysin rinnoin keskittyä toisiimme. Ihanaa!
PS. Ikää meillä on 50
Miten olet tyytymättömyytesi ilmaissut miehellesi? Et mitenkään? Näytellyt iloista naamaa ja itkenyt itseksesi?
Parisuhdetta pitää hoitaa, ei se kotona leivänmuruja nyppiessä itsestään hoidu. Ei miehesi ole nyt kiva eikä miellytä, hänen tunteensa sinua kohtaan lienevät vastaavat.
Yhteinen matka kauas pariksi viikoksi joko lasten kanssa tai ilman olisi paikallaan, ja kaikenlainen yhteinen laatuaika kotoa poissa. Kyllä lapsenvahtiasiat järjestyvät kunhan älyätte järjestää, vaikka MLL:n kautta. Ihan turhan takia nyt eroatte jos sen teette, pelkän turhautumisen ja kaavoihin kangistumisen takia.
Hakeutukaa ihmeessä esimerkiksi kirkon perhetyöhön joko viikonloppukurssille tai muuten pariterapiaan. Tai keskusteluyhteys on saatava auki muuten. Ette ole vielä edes yrittäneet korjata mitään, lopputulosta ei siis tiedä kukaan.
Itse päädyin eroon yhtä pitkän liiton jälkeen, mutta paljon raskaammista syistä. Miehesi on jotenkin rasittunut, mieliala alavireinen, se ei vielä ole eron syyksi mielestäni riittävä.