En tiedä mistä pitäisi aloittaa saatika edes kertoa. Minulla ei ole mitään vakavaa ongelmaa, ei sydänsuruja tai eroa, vaan pysähtynyt mieli vailla suuntaa.
Olen pian 18-vuotias neitokainen ja poikaystäväni on minua 1,5 vuotta nuorempi. Meillä on hyvä suhde, avoimet ja lämpimät välit, hauskaa yhdessä, romantiikkaa, mutta oma itseni tuntuu silti pysähtyneen. En tiedä mikä on roolini parisuhteessamme tai yleensä elämässämme. Olemme seurustelleen "virallisesti" n. vuoden, mutta tunteneet/tienneet toisemme jo kymmenen vuotta. Olemme todella vakavissamme toisistamme ja suunnittelemmekin jo yhteen muuttoa puolen vuoden sisään. Olen iloinen, huolehtiva, tunteellinen, joskus räiskyvä sekä paljon puhuva tyttönen. Poikaystäväni on rauhallisempi, ei osaa puhua tunteistaan niinkuin minä, mutta yrittää, ymmärtäväinen, hellä ja joskus kaipaa yksin oloa.
Tiesin jo alussa, ennen seurusteluamme, että haluan vain yhden miehen, naimisiin mahdollisimman nuorena ja olla yhdessä lopun elämää. En tiennyt, että se olisi naapurini serkkupoika. En rakastunut ensi silmäyksessä, en edes pitänyt kyseisestä ihmisestä erityisesti. Hän ei kuitenkaan ollut mikään klisee aviomies-ehdokas vaan aito ihminen, joka ei yritä peitellä virheitänsä. Ihastuin, rakastuin häneen ja nyt rakastan hänen aitouttaan ja ominaisuuksiaan. Tein jo aluksi selväksi poikaystävälleni, että olen vanhanaikainen ja hän ymmärsi sen täysin. Poikaystäväni ei ole koskaan ollut epävarma tunteistaansa minuun.
Ongelmani on kuitenkin se, että vähitellen esiin tulleet ominaisuutemme ovat menneet ristiriitaan keskenään. Kaverini jäivät alakynteen ja poikaystävästäni tuli elämäni tärkein ihminen. Nyt minulla ei ole mitään omaa. Näen, että poikaystäväni tarvitsee omaa tilaa. Hän ei halua etääntyä eikä erota, hän vain tarvitsee omaa tilaa. Minulle oma tila on merkitykseltään erilainen ja vie paljon vähemmän tilaa. Haluan tehdä kaiken hänen kanssaan, olla lähes aina hänen kanssa, joten huomaan itsessani liiallisen riippuvuuden häneen. Tarvitsen sen oma jutun.
Minulla on kuitennkin hyvin kiireinen arki ja elämä, mikä stressaa minua. Riitelymme yleensä johtuvatkin siitä, että olen liian väsynyt ti stressaantunut ja surullinen. Poikaystäväni on surullinen minun surullisuudestani, ja lohduttaa kiltisti, vaikka näen hänen haluavan olla välillä yksin. Mitä teen itselleni? Haluan, että tämä kestää. Olemme jutelleet poikaystäväni kanssa ja hän on sanonut, että löydämme asialle ratkaisun, mutta mitään ei vain tapahdu. Mieleni on tyhjä ilman poikaystävääni ja haluan muuttua hieman itsenäisemmäksi, jotta suhteemme toimisi paremmin. Mitä voin siis tehdä?
Olen pian 18-vuotias neitokainen ja poikaystäväni on minua 1,5 vuotta nuorempi. Meillä on hyvä suhde, avoimet ja lämpimät välit, hauskaa yhdessä, romantiikkaa, mutta oma itseni tuntuu silti pysähtyneen. En tiedä mikä on roolini parisuhteessamme tai yleensä elämässämme. Olemme seurustelleen "virallisesti" n. vuoden, mutta tunteneet/tienneet toisemme jo kymmenen vuotta. Olemme todella vakavissamme toisistamme ja suunnittelemmekin jo yhteen muuttoa puolen vuoden sisään. Olen iloinen, huolehtiva, tunteellinen, joskus räiskyvä sekä paljon puhuva tyttönen. Poikaystäväni on rauhallisempi, ei osaa puhua tunteistaan niinkuin minä, mutta yrittää, ymmärtäväinen, hellä ja joskus kaipaa yksin oloa.
Tiesin jo alussa, ennen seurusteluamme, että haluan vain yhden miehen, naimisiin mahdollisimman nuorena ja olla yhdessä lopun elämää. En tiennyt, että se olisi naapurini serkkupoika. En rakastunut ensi silmäyksessä, en edes pitänyt kyseisestä ihmisestä erityisesti. Hän ei kuitenkaan ollut mikään klisee aviomies-ehdokas vaan aito ihminen, joka ei yritä peitellä virheitänsä. Ihastuin, rakastuin häneen ja nyt rakastan hänen aitouttaan ja ominaisuuksiaan. Tein jo aluksi selväksi poikaystävälleni, että olen vanhanaikainen ja hän ymmärsi sen täysin. Poikaystäväni ei ole koskaan ollut epävarma tunteistaansa minuun.
Ongelmani on kuitenkin se, että vähitellen esiin tulleet ominaisuutemme ovat menneet ristiriitaan keskenään. Kaverini jäivät alakynteen ja poikaystävästäni tuli elämäni tärkein ihminen. Nyt minulla ei ole mitään omaa. Näen, että poikaystäväni tarvitsee omaa tilaa. Hän ei halua etääntyä eikä erota, hän vain tarvitsee omaa tilaa. Minulle oma tila on merkitykseltään erilainen ja vie paljon vähemmän tilaa. Haluan tehdä kaiken hänen kanssaan, olla lähes aina hänen kanssa, joten huomaan itsessani liiallisen riippuvuuden häneen. Tarvitsen sen oma jutun.
Minulla on kuitennkin hyvin kiireinen arki ja elämä, mikä stressaa minua. Riitelymme yleensä johtuvatkin siitä, että olen liian väsynyt ti stressaantunut ja surullinen. Poikaystäväni on surullinen minun surullisuudestani, ja lohduttaa kiltisti, vaikka näen hänen haluavan olla välillä yksin. Mitä teen itselleni? Haluan, että tämä kestää. Olemme jutelleet poikaystäväni kanssa ja hän on sanonut, että löydämme asialle ratkaisun, mutta mitään ei vain tapahdu. Mieleni on tyhjä ilman poikaystävääni ja haluan muuttua hieman itsenäisemmäksi, jotta suhteemme toimisi paremmin. Mitä voin siis tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
No nimenomaan alat kasvaa myös itsenäiseksi. Sinun täytyy käsitellä menetyksen pelkosi ja epävarmuutesi: se saa sinut roikkumaan, kun pelkäät että menetät. Ja sitähän kukaan ei voi taata: olit miten vanhanaikainen tahansa. Mutta mikä saa sinut pelkäämään niin, että unohdat ystäväsi, roikut vain poikaystävässäsi ja elämäsi pyörii hänen ympärillään? Et siis ole löytänyt itseäsi, etkä ehkä usko pärjääväsi ilman häntä, pelkäät petymyskiä, sydän suruja, ettet selviäisi erosta. Sitoutua voi, vaikkei pelkäisikään ja ehkä parempikin olisi niin sitoutua. Mun mielestä sä elät todella oikein, koska elät kuten uskot, ja kenelle se mitäkin on, sinä seuraat sydäntäsi, olte valintasi tehnyt, sekä järjellä että tunteella: siinä kohtaa olet fiksu ja toiminut parhaasi mukaan. En usko että enempää voisi tehdä. Teidän suhteenne myös pääpuolisesti toimii oikein hyvin, tässä nyt normaalia kasvua, mutta ei mitään pahaa.
Sinä voit hankkia harrastuksen, ja jakaa sen poikaystäväsi kanssa kertomalla siitä. Sinulla voisi olla muitakin ystäviä, voisitte sitten joskus aina järjestää yhdessä illan istujaisia vaikka. Sinä voit olla itsenäinen ja parempi onkin, että sinulla on omat haaveet myös, ja ainakin oma ammatti ja toimeen tulo kaiken varalta. Jos ja kun saatte lapsia, on itsenäinen äiti myös heidän turvansa, jos jotain sattuu.
Kiire ei stressaa kun se on oikeaa tekemistä. Ja kun on oikealla tiellä, osaa tehdä ja hellittää, elää tasapainossa: painaa hommia niin perkeleesti silloin kun pitää ja sitten ottaa rennosti. Olla avoin tuntemuksistaan ja kostamatta niitä muille. Jokaista väsyttää, stressaa, surettaa, masentaa ja ahdistaa joskus. Siitä voi puhua, sen voi purkaa hyvälläkin, siihen ei tarvitse jäädä roikkumaan. Jos kiireinen arki on suhteelle koko ajan huonoksi, pitää miettiä mikä on tärkeämpää ja listassa edellä toista. Sinun pitää siis alkaa jotain ottaa rennommin, joku "pakollinen velvollisuus", ehkä voisit luopua jostain ja alkaa sen sijaan harrrastamaan jotain mukavaa? Se jo auttaisi.
Mitään ei mielestäsi tapahdu. Mitään ei tapahdukaan, jos sitä ei tee, kuten olet huomannut. Jos et tiedä mistä aloitat, aloita vaan jostain, sillä sillä ei ole merkitystä, vaan sillä että aloitat.
Lopuksi tarkistuslista:
- Minuus: kuinka hyvin tunnen itseni ja voin keskustella itseni kanssa (missä voisin, ehkä psykologilla, ystävän kanssa, missä?)
- Pari: olenko rehellinen ja arvostanko toista (muistanko stressin keskellä vai aiheuttaako riippuvuuteni toisen itsestään selvyytenä pitämistä? Erotanko omat ongelmani toisen ongelmista?)
- Opinnot/työt: teenkö mitä haluan ja kuljenko suuntaan joka antaa enemmän kuin ottaa?
- harrastukset: onko minulla mitään mikä saa kaiken unohtumaan ja minut rentoutumaan, missä ei tarvitse suorittaa eikä päteä?
- Tunnenko itse kasvavani oikeaan suuntaan, miksi ja miksi en?
- Fyysinen kunto? -> Liikunta, ruokavalio, ryhti (kyllä vain :) )
Ihan ensimmäiseksi jäi kertomuksestasi mieleen se että suurin osa ongelmistasi on aivan normaaleja.
Toiseksi jäi se että kaikki ongelmasi ovat ratkaistavissa.
Kolmatta asiaa kerroin jo otsikossa... tiedän että saattaa helpositi luulla olevansa jotenkin ainutkertainen tai että suhde on jotenkin niin erilainen ettei kukaan muu koskaan... mutta kaikki edelä kuvaamasi ongelmat ovat monet parit ennen teitä käyneet läpi.
mene kirjastoon ja kahlaa sieltä parisuhdeosastolta vaikkapa John Gray:n kirjoja läpi. Siellä on paaaaaljon muitakin, joista useimmat ovat ihan hyviä lukea. Tee se tulevaisuuttasi/tulevaisuuttanne varten, ja voit pyytää poikaystävääsi lukemaan muutaman myös.