Voiko mielenterveytongelmat "tarttua"?

Seurustelin bibon kaa ja kyllä se oli tosi stressaavaa, kun ei voinut koskaan tietää, mitä olisi edessä. Elämä kulki sykleissä...erostamme on jo yli vuosi ja jouduin menemään psykiatrille v.vuosi sitten, kun olin niin loppu kaikesta. Sain keskivaikea masennus diagnoosin ja masennuslääkityksen, mikä jatkuu yhä varmuuden vuoksi.
Olin ennen positiivinen ja paljon pirteämpi. Nykyään käyn töissä ja vapaa-aika on lähes pelkkää huilaamista.
Ei kiinnosta juuri mikään ja uuteen suhteeseen en pystyisi vielä.

Minullakin samanlaisia kokemuksia. Olen suhteessa miehen kanssa, jolla epäilen olevan bipo. Olemme jutelleet aisasta, mutta hän ei tahdo lääkäriin. Ristiriitoja on paljon, ja olen lopen uupunut hänen mielialan vaihteluihin. Ongelmat näyttävät kumpuavan lapsuudesta ja periytyvän jälkipolville. Diagnosoitu lähisuvussa.
Rakastan miestäni todella paljon, mutta en tiedä koska voimani lopuvat. Tuntuu kuin olisin uppoavassa laivassa, välillä toivo valtaa, väillä epätoivo. En tiedä koska vene kaatuu. Voimia ja rakkautta teille kaikille samassa tilanteessa oleville.

Meille on järjestetty parisuhdeterapiaa, mieheni (jolla siis sairaus on) käy nyt taas viikottain psykologilla (kesän olimme "aivan heitteillä" kesälomien ja virkavapaiden vuoksi) lisäksi käyn itse noin 2 kertaa kuussa juttelemassa mielenterveys sairaanhoitajan kanssa. Silti tuntuu etten jaksa. Tuntuu, ettei oikeita lääkkeitä löydy. Meillä on 4 lasta (kaksi edellisestä liitostani) ja käyn töissä, mieheni on ollut sairaslomalla jo tosi pitkään. Rahatilanne ahdistaa, väsymys painaa ja lisäksi saan p***aa niskaani harva se päivä, juurikin syyllistämistä, itsetuntoni nujertamista, syyttelyä ja syyllisyyttä... Silti rakastan miestäni,mutta epäilen vahvasti, että kun olemme tavanneet, mieheni esitti minulle jotain aivan muuta henkilöä. Sairaus todettiin vasta reilu vuosi sitten ja sen jälkeen mieheni on aivan kuin käyttänyt hyväkseen sairautta joka käänteessä ja minun pitää vain ymmärtää ja saan haukut kun en ymmärrä, mutta kun EI VAIN JAKSA AINA YMMÄRTÄÄ :(
Välillä on aivan mahtavia hetkiä, mutta sitten on näitä jaksoja,että turpiin tulee niin fyysisesti kun henkisestikin, seksielämää ei ole ollenkaan, meillä ei puhuta mistään, toinen vaan istuu sohvalla pipo päässä ja kiukuttelee kaikille :( En minäkään tiedä mitä tekisin? En jättäisi miestäni silloinkaan jos hän joutuisi esim. pyörätuoliin, niin en kai tämänkään sairauden vuoksi. Välillä kyllä tulee minullekin masennuskausia,kun mikään ei riitä. Vaivun useasti itsesääliin,että tässäkö elämäni nyt todella oli :( Jaksamistahan se vaatii, mutta mistä niitä voimia sitten saa? Vai olenko maailman kauhein ihminen,jos jättäisin mieheni?

Tämä oli huono ketju lukea ihmisen, jolla epäillään vahvasti II-tyypin biboa... Eksyin siis tähän keskusteluun ihan sattumalta ja nyt iski pienimuotoinen ahdistus: Miten mieheni jaksaakaan minua? Kokeeko ja tunteeko hän samoin, kuin tähän keskusteluun osaa ottaneet? Haluaako hän erota? Rakastaako vielä minua?

En syytä teitä mistään! Tulin vain kertomaan, että minun ei olisi pitänyt lukea tätä, koska nyt alan "pelätä", miten mieheni jaksaa parisuhteessamme tai ylipäänsä minua/sairauttani. Mukavaa päivänjatkoa kaikille.

Tiedetään, vanhahko ketju, mut mun mielestä aika hyvä sellainen, kun läheisten asioita käsitteleviä ketjuja ei kovin paljoa löytynyt :/

Ihan ekana, voimia ja jaksamista kaikille bipon läheisille. Ei oo helppoa, mut ennen kaikkea uskokaa itseenne (vaikka välillä saattaakin tuntua jopa omat ajatukset ja käsitteet oudoilta, kun bipo on ne kyseenalaistanut). Omaa kokemusta on bipon avopuolisona nyt 6 vuotta, ja tää helvetti tuntuu vaan pahenevan kerta kerralta. Sitä vaan uskoo, et tää(kin) on vaan ohimenevä jakso ja ennemmin tai myöhemmin rinnalla on taas se toinen, johon aikoinaan iski silmänsä. Näitä jaksoja tulee ja onneksi myös menee, tosin meillä on nyt kestänyt jo muutaman kuukauden kun on raju lääkkeidenvaihtoralli päällä. Silti aina satunnaisesti toiseltakin saa pieniä asioita ja tekoja, jotka tuo vähän valoa eteenpäin jaksamiseen, vaikka usein tuntuukin siltä, että yrittää yksin ylläpitää parisuhdetta.

Pidetään läheiset lippu korkeella, mä oon ainaki huomannu et oon oppinu itsestänikin uusia hyviä puolia bipon läheisenä. Ja haluan edelleenkin uskoa, että se on se sairaus, joka aiheuttaa ristiriitatilanteita, eikä se aito ihminen... Ja tää siks, että jokaisessa tänkin ketjun viestissä on paljon yhtäläisyyksiä tähän meidänkin nykytilanteeseen. Kääntäkää tilanne voitoksenne! :)

Sama homma, masennus iski ensimmäisen kerran elämässäni päälle,kun bibon kanssa olin ,ja eron jälkeen aivan hirveä olo... rasittavaa nuo ylä -ja alamäet,tekisi mieli mennä puhumaan asioista jonnekkin,mutta eiköhän se tästä pikkuhiljaa.....

Minusta tuntuu niin pahalta. Mieheni tekee huippu vaativaa työtä ja on aivan lopussa. Minulla on ollut debis jo joulusta lähtien (bibo2) . On hyvä lääkäri, hyvät lääkkeet ja niitä fiksataan koko ajan, mutta olen silti surkeaa seuraa. Mieheni on vahva henkisesti, varmasti te kaikki bibojen puolisot olette, sillä muuten emme olisi teitä valinneet. Joskus olen miehelleni niin kateellinen, hänellä on aina hyvä aina sama kausi. Rakastan miestäni, antakaa neuvoja miten meidän kanssa jaksaa elää...kun itseäänkään ei meinaa kestää.

Hyvä ketju puolisoille

Eksyin tänne lukemaan vahingossa.Miten helpottavaa lukea etten ole ainoa.Kumppani jättim minut äskettäin, tarvitsee kuulemma toisenlaista suhdetta yhtäkkiä.Hyvät ajat tosin hienoja,sitten on ollut huonoja aikoja, enkä ole käsittänyt mistä voisi olla edes kysymys, eli biposta.Kirjoitetut tarinat ovat kuin omastani,vaikka en ole psykiatri niin kokemuksella voisi sanoa että se se on.
Olen tällä hetkellä ihan rikki, tunteet on ihan sekaisin vaikka tietää että toinen on hirviö.En meinaa millään lakata suremasta ja mielestäni olen ihan masentunutkin,töihin ei meinaa jaksaa.Miten bipot tämän ymmärtää,koskettaako tämä yhtään,miksi bopot on lähimmille niin hirviöitä mutta näyttelevät muille?Kertokaa kokemuksistanne.

ksajhdia, olen pahoillani, että sinäkin olet joutunut tuohon tilanteeseen. Siitä, kun maaninen puolisoni jätti minut lopullisesti on jo pian 3 vuotta. Aika ei ole parantanut haavoja, mutta oppiihan tässä tämän kaiken kanssa elämää jatkamaan.

Hirviö sanaa olen myös itse paljon käyttänyt, enkä mielestäni turhaan. Minun todella hyvä aviomies muuttui sieluttomaksi hirviöksi maniassa. Se oli erittäin uskomaton ja traumatisoiva kokemus. Sen nähtyään ja koettuaan on kuin kaikki mihin elämässä olin uskonut olisi pyyhitty pois. En olisi ikinä uskonut, että kukaan voi olla niin itsekäs ja tunnekylmä, saati että se oli oma mieheni.

Mä en oikein usko, että yksikään bipo selittää sinulle, miksi he maanisina kohtelevat lähimpiään kuin roskaa ja mistä se pahuus tulee. Tämä on asia, minkä minun kokemuksellani he yrittävät laittaa kaiken muun kuin biponhäiriön tiliin. Niin kuin että, "se ihminen oli muutenkin ihan renttu" tai "sillä täytyi olla myös persoonallisuushäiriö" tai "ei kaikki bipot ole edes maanisina tuollaisia" (eivät ole olleet vielä, sanon minä) jne. Totuus kuitenkin lienee, että moni bipo muuttuu maniassa sellaiseksi, että läheiset saavat osakseen mitä julminta ja kylmintä kohtelua. En usko, että koskaan saamme kuulla totuutta siitä, miksi.

Saanko kysyä,otitko itse eron vai jättikö hän sinut taika1965. Millaista teillä oli,jättikö useasti ja taas halusi takaisin,pettikö,olitko kaiken pahan alku ja juuri kuten minulle sanottiin?
Minussa ei lopulta ollut mitään hyvää,eikä koskaan ole ollutkaan.Lopulta kun halusin selvitellä välejämme,sain uhkailuja etten saa pitää yhteyksiä ja jopa poliisilla uhkaili.Olen ihan sokissa vieläkin ,miten voi joku muuttua ihan muuksi! Kamalat itse syytökset jäi,olen ihan tavallinen ja tasapainoinen ihminen,nyt olen loppu.

En usko, en osaa kuvitella, että kukaan bipo tietää itsekään, miksi kohtelee maniassa läheisiään niin kuin kohtelee. Jos sen tietäisi niin ei kai sitä tekisi, kun kuitenkin hyvinä ja normaaleina kausina arvostaa ja rakastaa? Pystyykö bipo edes kauheasti vaikuttamaan käytökseensä maniassa? Ainakaan tyyppi 1?

Kysyn siis, koska en tiedä. Häviääkö ihmiseltä täysin kontrolli, koko oma itsensä maniassa?

Haluaisin vain ymmärtää tätä sairautta ja täällä eri ketjujen lukeminen on avannut silmät ihan apposelleen. Olen elänyt koko lapsuuteni tyypin 1 bipon (iskän) vaikutuksessa, ja yhtä helvettiä se oli jos suoraan saan sanoa. En tajua, miten äiti jaksoi sitä kuunnella, kun ne mania-kaudet olivat aivan hirveän rankkoja. Itse toivoin vain eroa ja muutin pois heti kun pääsin.. Nyt olen tajunnut, että ei se raivohullu, julma mies oikeasti ollutkaan iskä, että ei hän ollutkaan mikään hullu, meitä vihaava sekopää. Ne kaikki asiat johtuivat tästä taudista. Miun on ollut jotenkin tosi helpottava tajuta se, nyt pystyn ymmärtämään ja antamaan lopultakin anteeksi ihan kaiken, aiemmin se ei onnistunut täysin mitenkään.

Minulla epäillään nyt tyyppiä 2 ittellä, luojan kiitos vain kakkosta.. Olo on toisaalta helpottunut, nyt sairauteen tutustuessa on kaikki asiat, teot ja tunteet saanut selityksen. Toisaalta pelottaa ja pahasti. Pystynkö ikinä elämään normaalia elämää? Haluanko ikinä edes kokeilla seurustelua, etten vain aiheuta vahinkoa lähimmäisille?

Olen aina pitänyt kaikkea vain osana itteäni, en ole edes ajatellut, että minussa olisi jotakin "vikaa". Vaikka olen tehnyt paljon asioita, joita "normaalit" eivät tekisi, kärsinyt vuoristorata-meiningistä, korkeiden kausien aiheuttamista hölmöilyistä yms, en ole edes ajatellut, että minulla saattaisi olla tämä tauti.

Liittyen vähän kaltoin kohteluun; minä ihastun nopeasti ja täysillä, olen tyyliin haaveilemassa häistä heti tapaamisen jälkeen. Olen varma, että siinä on se oikea, vihdoin. Sitten kuluu jonkin aikaa, ja kuin sormien näpsäytyksestä, plim, tunteet, kaikki, ovat mennyttä. Olen ihan tyhjä, kylmä. En voi sietää miestä enää lähelläni. Suorastaan vihaan häntä, haluan hänet kauas minusta. Eikä aavistustakaan miksi. Olen aina ajatellut, että olen tunnekylmä, että minussa on jotain pahasti pielessä, että en osaa rakastaa. Nyt tajuan, että ehkä se onkin johtunut biposta.. Ja se on toisaalta helpottavaa, toisaalta taas pelkään, opinko koskaan pääsemään eroon siitä, kyllä minä oikeasti haluaisin hyvän ja tasaveroisen parisuhteen. Helpottaa jotenkin, että asiaan on syy, jolle ehkä, toivottavasti, pystyn tekemään jotain. Ennen olin vain pakotettu ajattelemaan, että ehkä minä en sitten vain ole sellainen kiva ihminen, joka kykenee seurustelemaan toisen kanssa.

Anteeksi, tämä venähti ja tekstissä ei ehkä ole tolkkua, aluillaan oleva hypotys sai aloittamaan polttamisen ja kahvin juomisen (touhuja, joita en ole koskaan ole halunnut harrastaa) ja pää tuntuu hieman hassulta :)

ksajhdia, mieheni jätti minut ja korvasi minut samantien toisella naisella. Hän jatkoi tästä hetkestä elämäänsä juuri niin kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Edes avioeroon liittyviä asioita ei keskusteltu, ei lapsista ei mistään. Minut oli vain silmänräpäyksessä deletoitu hänen elämästään. Siinä meni sitten omakotitalo, mökki, 2 autoa kaikki säästömme ja vieläpä paljon paljon muutakin maanisiin sijoituksiin ja sitä myötä taivaan tuuliin.

Tätä lopullista eroa ennen: Kyllä, jätti ja halusi takaisin, petti ja syytti minua kaikesta pahasta elämässään. Olimme olleet todella pitkään naimisissa mutta tässä vaiheessaan hän muisti minut vain huonona eikä ollut kuulemma koskaan rakastanut minua. Ja sitten kun se lopullinen ero tuli, ja piti selvittää taloudellisia asioita, lasten asioita ja olisi pitänyt selvittää yhteisiä asioitamme ja elämäämme (yhdessä yli 20-vuotta), niin uhkasi poliisilla ja muullakin ja luuri napsahti korvaan, viesteihin ei vastannut. Meillä tähän liittyi paljon todella kauheita ja pelottavia asioita, hän yritti tuhota minut täydellisesti, petti ja valehteli kaikessa.

373, antoi meille jonkinlaisen vastauksen. Luulen, että juuri noin se menee. He vain lakkaavat rakastamasta tai tuntemasta meitä kohtaan mitään positiivista. Tuo tuollainen on mielestäni aivan hirveän sairasta, ei mahdo tervejärkisen päähän. Tuommoinen tunteiden kuoleminen noin vain on täysin epänormaalia, en ymmärrä miksi te bipot itse reagoitte tuollaisiin tunteisiin. Kai te sentään muistatte, miten toisia ihmisä tulisi kohdella, vaikka ette mitään tuntisikaan. Eihän kaikkien tunteiden mukana tarvitse mennä, voi käyttää järkeäkin, vai eikö sitä järkeä sitten todellakaan enää ole. Mihin katoaa kaikki vastuu ja välittäminen siitä, miten niiden entisten rakkaiden käy?

Taika1965, kiitos että valaiset ajatuksiani ja varmasti muidenkin lukijoiden.Samalla kun olo helpottaa niin mieltä painaa, nämä kokemukset on niin kovia ettei niistä meinaa päästä yli.Suhteeni kesti melkein 4 vuotta, sinulla yli 20-vuotta,tajusitko missä vaiheessa että tämä on bipoa? Olen vuosia syyllistänyt itseäni kaikesta,niin ovelasti on toinen pystynyt saamaan minut tähän mukaan.Olen uskonut toiseen täysillä ja elänyt mukana,oli huono päivä tai hyvä päivä,ilman sen enempää miettimättä.Nyt kun mukaan tuli pettämistä ja tätä jättämistä ja lopulta lopullinen jättäminen,aloin todella etsimään vastauksia kaikkeen,en voinut uskoa että olisin ihan mahdoton kumppani,vaikka eihän kukaan täysellinen olekaan.Edelleenkin tulee epäilys itsestä,johtuu varmaan siitä kun on vuosia kokenut tätä hirviömäistä kohtelua.Its eolsin halunut että yhdessä haettaisiin apua,mutta toinen ilmoitti vain että on "kauan miettinyt ja tehnyt päätöksen,tämä ei riitä".Olin yhdessä hetkessä ilmaa.Ihan kuin toinen olisi kuollut,ei minkäänlaista empatian tunnetta.Tulipa tekstiä ja varmaan hieman sekavasti selitetty.

No, aluksi en ymmärtänyt niitä outoja juttuja ollenkaan, sitten rupesin ajattelemaan, että "tässä on jotain sairasta nyt". Mun mies oli kuitenkin kaikenkaikkiaan minua kohtaan yleensä hyvä mies. Olihan niitä kiukkukohtauksia, älytöntä mustasukkaisuutta ja sellaista. Kaikkia ylilyöntejäkin, mutta ne "kohtaukset" aina menivät ohi. Mulla on - tai oli - kai aika hyvä itsetunto, en vain niin kauheesti välittänyt hänen oikuistaan, tein omia juttujani tykkäsipä hän siitä tai ei. En koskaan kuitenkaan tajunnut kuinka vaarallinen todellinen mania voi olla.

No, tämä "pohjimmiltaan kuitenkin hyvä mies", muuttui sitten viimeisessä ja hyvin selkeässä maniassa täysin. Siinä jäi perhe ja lapset, omaisuus meni eikä merkkiäkään minkään sortin katumuksesta tai vastuuntunnosta. Tuo mania myös jotenkin jäi päälle, maaninen käytös on jatkunut jo yli 3 vuotta. Ehkä sekaan on mahtunut lyhyitä masennuksia tai tämä on sitä sekamuotoista maniaa. Rahaa palaa edelleen, veloissa on korviaan myöten, ja tuhonkierre vain jatkuu.

Mä luulen, että ei bipoilla ole mitään ovelaa suunnitelmaa. He vain seuraavat tunteitaan ja toimivat impulsiivisesti. Teit niin tai näin puolisona, olit aina väärässä. Itseään voi toki myös syyttää monesta asiasta. Minäkään en ole ollut ollenkaan täydellinen puoliso ja partneri. Jos olisn silloin tiennyt ja ymmärtänyt sen, mitä tiedän ja ymmärrän nyt, niin olisin tehnyt monta asiaa toisin.

Mutta kyllä se oli hänen persoonallisuutensa joka totaalisesti muuttui, ei minun. Syyllistämällä ei voi muuttaa faktoja. Minä niinä heikkoina hetkinä, jolloin taas mietin, mitä tein väärin, olen ruvennut muistelemaan faktoja joita hän teki. Teot puhuvat enemmän kuin sanat. Ei me mahdeta tälle kaikelle yhtään mitään. He voivat lopulta vain itse muuttaa itseään, jos sekään aina onnistuu.

Kiitos kertomuksistanne, ne vähän lohduttaa tässä tuskan hetkellä, kun kannetaan vaimon tavaroita takaisin kotiimme. Hän kun sai helmikuussa yllättäin päähänsä, että hän ei enää rakastakkaan minua ja haluaa muuttaa omaan kotiin ja jättää lapset minun kanssa asumaan. No myöhemmin syyksi paljastui uusi ihastus, jonka sain selville ja jolle itse soitin ja kerroin vaimoni sairaudesta ja hän ilmeisesti perääntyi. Tämä "renttu" oli itsekin useamman kerran eronnut ja lapsia hänellä on 2 eri äidin kanssa. Nyt vaimo on muuttamassa takaisin, minä kun olen liian kiltti vai olenko?

En osaa vastata, en itsekään ymmärrä tai hyväksy läheisten huonoa kohtelua. Siksi miuta pelottaa jo ajatus alkaa kunnon seurustelusuhteeseen, mitä jos miustakin tulee samanlainen hirviö kaikista hyvistä ajatuksista huolimatta? En tiijä, miusta bipon pitäisi pystyä jossain määrin kuitenkin säilyttämään järki siinä, ettei satuta lähimmäisiä. Tosin kokemuksesta tiijän, ettei se niin mene, aika monet syytökset, haukkumiset ja tapolla uhkailut tulivat lapsena tutuiksi. Silloin se tuntui tosi pahalta, olin ihan rikki vuosia jälkeenpäinkin. Vasta nyt olen tajunnut, että se johtuikin sairaudesta, että se ei ollut se oikea, rakas ihminen, joka halusi tappaa minut.

Miulla on tosiaan aika lieviä nää oireilut, pystyn pitämään mielessä kunnioituksen toisia kohtaan. Ennen sairauden tiedostamista olen lopettanut suhteet ottamalla syyt niskoilleni; kertonut että toinen on aivan mahtava (vaikka en sillä hetkellä tosiaan ehkä ole ajattellut niin), mutta miulla on jotain ongelmia, en osaa seurustella tms. Tämä siitä huolimatta, että oikeati olen jo alkanut halveksia ja vihata. Tosin tiedän kyllä yrityksestä huolimatta loukanneeni ihmisiä, yleensä juuri niitä lähimmäisiä. En pahasti, mutta pienistä tiuskahduksistakin on jälkeenpäin paha mieli.

Olen lukenut hyviä parisuhde-ketjuja netissä, jossain oli hyvä tarina, kuinka on/off-suhteesta ja sairauden hyväksymisessä oli päästy siihen, että näistä kylmistä kausista huolimatta pystyttiin elämään yhdessä, ilman suhteen lopettamista, olemaan jopa vierekkäin sohvalla, kaikki pysyi hallinnassa kunhan ei vain alkanut puhua. Että kai jotkut pystyvät pitämään tolkun päässään, kunhan hyväksyvät sairautensa, ottavat lääkkeensä ja yrittävät. Tiedä sitten, kai se riippuu ihmisestäkin..

Luin myös, että nämä viha-kaudet ovat osalla johtuneet siitä, että se raivo vain tulee, tuntuu, että kumppani on pilannut koko elämän, että hän on syypää ihan kaikkeen mikä on huonosti. Ja alkaa liikkua niitä vainoharhaisia ajatuksia pettämisistä, petoksista yms. Itselläni taas hypomaniat ovat olleet hyviä kausia, jolloin elämä on kaunista, ja jos tunnekylmyys iskee silloin, niin se johtuu jotenkin siitä, että ahdistaa toisen vaatimukset, läheisyys, oman itteni rajoittaminen. En halua, että kukaan tulee lähelle ja joutuisin ottamaan hänet huomioon. Haluan vain hiihdellä omassa erinomaisessa maailmassani. Ehkä näin, olen tosiaan vasta ihan alussa tämän tiedostamisen kanssa.. Joten anteeksi, että puutun näihin, ehkä en edes osaa sanoa mitään järkevää :)

Minunkin exän hypomaniat olivat ihan hyviä kausia, meille molemmille. En tiedä, kamppailiko exäni joidenkin halveksunta-/vihantunteiden kanssa minun tietämättäni jo ennen sitä viimeistä hirveää maniaa. Luulen, että hän pystyi hallitsemaan ja peittämään vaikeitakin tunteita monien vuosien ajan.

Yksi kunnon mania hänellä oli jo ennenkin, silloin hän joutui vaikeuksiin työssään, minua hän ei vihannut silloinkaan. Se viha ja jättäminen ja syyttely alkoikin sitten aivan puuntakaa. Luulen, että se mania mikä rikkoi perheemme oli oikein kunnollinen psykoottinen mania, jossa oli mukana paljon vainoharhaisuutta, mikä voisi selittää hänen vihansa ja halveksuntansa minua kohtaan. Minähän en ollut muuttunut miksikään siitä, kun hän vielä rakasti minua, jotain naksahti hänen päässään ja pahasti.

Voimaton tunne läheiselle, kun näkee kaiken hajoavan, eikä millekään mahda mitään.

Kamalaa tämä ristiriita itsessäkin,välillä mietin jo että itsessäni jokin "vialla".Mutta en ole muuttunut miksikään siitä mikä olen ollutkaan,tehnyt kaikki voitavani,paha todella katsoa kaiken menevän kaatopaikalle,kaiken mihin on uskonut.Ehkä tämä on sitä suurta pettymystä kun on odotuksia elämälle ja vuodet menee pilalle jos nain voisi sanoa.Miten vastuutonta toiselta käyttäytyä näin (vaikka ei sille voi mitään) Silti..olen katkera ja kestää varmaan pitkään kunnes selviän.Taika1965..miten olet selvinnyt kaikesta tästä?

Kiitos kysymästä. Meillä oli mieheni kanssa koko elämä yhteistä, omaisuus, työ - kaikki. Ja kaikkihan siinä sitten menikin. Koko elämä niin sanotusti mitätöitiin. Mä en ole selvinnyt mitenkään erityisen hyvin, tai ehkäpä olosuhteisiin nähden olen selvinnyt yllättävänkin hyvin.

Mä jouduin muuttamaan. Mulla on nyt uusi koti ja sain töitäkin täältä uudelta paikkakunnalta. On kuin olisi ollut jotain johdatusta, jotkut asiat ovat vain järjestyneet kuin ihmeen kautta. Niistä ihmeistä olen kiitollinen.

Exäni lähdöstä on nyt ihan kohta kulunut 3 vuotta. Hän ei koskaan palannut entisekseen, en ole puhunut sen "entisen mieheni" kanssa erosta enkä mistään yhtään kertaa - hän vain lakkasi olemasta ja tilalla oli kylmä ja häijy hirviö. Eniten ehkä vaivaa juuri se, että meidän avioliitolle ei ainakaan minun kannalta saatu minkäänlaista päätöstä. Minut vain vaihdettiin toiseen naiseen lennossa, ja mieheni jatkoi elämäänsä, niin kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Puhui (silloin kun vielä oli yhteydessä lapsiimme) lapsillemmekin asioista niin kuin minua ei olisi eikä minulla tai mielipiteilläni olisi mitään väliä. Sanoi myös heille, kun lapset puhuivat äidistä, että ei yhtään enää ajattele äitiä. Uskon sen. Oli kuulemma onnellinen nyt kun sai toteuttaa itseään ja tehdä mitä haluaa ...

Mä en oikein tiedä, kuin tällasesta voi selvitä. Exäni on yrittänyt mitätöidä minut täysin ja olo onkin usein aika olematon. Mä en seurustele, en vain voi vakavissani ajatellakaan, että luottaisin johonkin uuteen ihmiseen. Se on niin käsittämätöntä, että minun mieheni vain muuttui toiseksi henkilöksi, sellaiseksi joka sitten erosi minusta. Sitä entistä miestäni ei enää ole, ja sitä asiaa on aika vaikea käsittää. Lapsetkin huomasivat, että isä ei enää ole se sama iskä ja hänen omat vanhempansakin sanoivat, että poika on muuttunut niin, ettei samaksi tunnista.

Mä vieläkin odotan jotain loogista selitystä tai anteeksipyyntöä tai edes vain jotain siltä entiseltä mieheltäni, en siltä maaniselta hirviöltä, joka hänestä tuli. Mä en tiennyt, että mitään tällaista voi edes olla olemassa.

Sydämestäni toivon että jokin selitys löytyisi,karmivaa lukea tarinaasi,kun itsekin on joutunut samantapaisten asioiden lyömäksi,ymmärtää.Tätä ei voi selittää kenelle tahansa,en tiedä ymmärtääkö joku terapeuttikaan,olen sitäkin miettinyt. Odotan sitä selitystä itsekin ja etsin tietoa joka paikasta, lähinnä se kiinnostaa mistä tämä viha kumpuaa bipoillea ja miten he itse kokevat. Uskoisin että selitys ja puhuminen tai täällä ajatusten vaihtaminen auttaa varmasti,olen jo saanut paljon tukea ja apua. Kumma kun bipot ei tajua tätä anteeksipyyntöä esittää ei katumusta tai ajatusta omasta huonosta käytöksestä ja vallankäytöstä?!

Olen kanssasi hyvin samaa mieltä. Ymmärretyksi tuleminen on ehkä kaikkein tärkeintä tällaisessa tilanteessa. Luulen, että moni terapeuttikaan ei ymmärrä. He lukevat teoriansa, he eivät tiedä miltä tuntuu tulla totaalisesti mitätöidyksi ja ilman mitään selkeää syytä vihatuksi ja halveksituks. Ja kun kaikki tämä tapahtuu täysin ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta ja kun kaikki on tuhottu, et saa minkäälaista anteeksipyyntöä tai ymmärrystä osaksesi. Meiltä meni myös taloudellisesti kaikki, mitä parissakymmenessä vuodessa oli säästetty ja yhdessä rakennettu. Ja koska bipo-exäni muistaa myös menneisyytemme nyt väärin - katsoo sitä vääristyneen bipo-linssin läpi, niin myös menneisyys tuntuu menetetyltä. Lapsiltakin meni muistot kodista ja perheestä, onhan isä vääristänyt ja syytöksillään "liannut" kaiken.

Just nyt musta tuntuu siltä, että jos en saa aitoa anteeksipyyntöä, niin toivottavasti saan edes nähdä, että exäni joutuu maksamaan jokaisesta teostaan (sairas tai ei) ja toivottavasti hän saa kärsiä ja menettää yhtä paljon (jos ei enemmänkin) kuin minä ja lapset. Toivon, että hänen maaninen itseriittoisuutensa päättyy. Ja todellakin, jos hän ei muuten ymmärrä ottaa minkäänlaista vastuuta teoistaan ja sanoistaan, niin toivon että hän saa tuntea kaiken tämän helvetin vielä kerran täysissä järjissä ollessaan omassa nahassaan. Toivon, että hän ei pääse silloin pakenemaan omaan harhaiseen satumaahansa, aivan niin kuin en ole pakoon tätä helvettiä päässyt minäkään.

Aito katumus, ymmärrys ja anteeksipyyntö olisivat se toinen vaihtoehto.

"Ainoa apu mitä on tullut,on tämä foorumi ja ihmiset jotka ovat kokeneet saman"

Olen niin samaa mieltä! Tämä foorumi todellakin on auttanut.
Tää on viime päivinä ollut suorastaan pelastusrengas mulle...

On niin lohdullista tajuta että hei, ei se oikeasti olekaan mun vikani, vaan se toinen ihminen on sairas. Vaikeaa, todella vaikeaa on, mutta ne hetket jotka olen tällä foorumilla viettänyt, ovat todella arvokkaita, näinä hetkinä on edes jonkinlaista helpotusta saanut.

Olen nyt lähes kaksi vuotta seurustellut miehen kanssa, joka koko tämän ajan on elänyt elämässään todella vaikeaa aikaa. Vastoinkäymiset kaikenlaiset ovat kasaantuneet ja hänen reaktionsa tai paremminkin käytöksensä ovat niiden myötä voimistuneet niin pahoin, että minulle on varmistunut, että ei voi olla kyseessä kuin tämä kahdensuuntainen mielialahäiriö. Vuosi sitten hän oli kaksikin kertaa tekemässä itsemurhaa, oli jo välillä hakeutumassa hoitoonkin, mutta ei lopulta taloudellisista syistä siihen taipunut.

Nyt tilanne on muuttunut niin pahasti, että en enää itse tiedä miten jaksan edes viikon, pari. Edes siihen hetkeen kun olen itselleni sitoutunut olemaan hänen tukenaan. Raivokohtaukset sananpuolikkaista syntyvät päivittäin, minä olen välillä ihminen jota maailmassa eniten vihaa, minä olen syypää kaikkiin epäonnistumisen ja uskonpuutteen hetkiin bisneksessä, minä hankaan ja väilttelen kaikesta, kun kysyn loogisia kysymyksiä, miten on tehty ja mitä on tapahtunut... Anteeksipyyntöjä sentään tulee tämän tästä, vaikka ei ihan päivittäin. Joka tapauksessa hän haluaa ohittaa nämä raivonpurkaukset niin etteivät ne ole mitään.

Seksistä tai lämmöstä ei ole tietoakaan. Ennen oli selitys jatkuva mahakipu, on vanha vaiva silloin kun on todella rakastunut, nyt pientä lähestymistä on ollut enää vain kovan humalan hetkellä. Ryyppääminen on ollutkin välillä reipasta ja jatkuvaa.

Tiedän että takana on mm. väkivaltainen lapsuus, hirveä trauma kodin lämmön puutteesta. Hän on aina tottunut suureen rahaan ja nyt taloudellisissa vaikeuksissa on jouduttu tilaan, että hän ei enää näytä edes kiusaantuvan siitä, miten paljon on minulle velkaa kaikesta tuesta.
Tai voi olla että tämäkin lisää vihantunteita minua kohtaan, riippuvaisuus.

Tiedän että hänelle useimmat kaveritkin ovat kavereita vain silloin kun niistä on hyötyä. Raha vain on suuri rakkaus. Nyt monet hetket kuitenkin tunnen itseni lähinnä vanhaksi hölmöksi, jota kusetetaan viimeisen päälle. Varovaisesti aikanaan lähdin mukaan tähän rakkauteen, mutta tunne vei sitten mukanaan. Ja vieläkin näissä pienissä tasavaiheissa tunnen häntä kohtaan suurta kiintymystä, en tiedä sanonko sitä itsekään rakkaudeksi.

Väsymys valtaa. Niin kaipaisin vastapainoksi välillä suuria karhunhalauksia, lämpöä, kosketusta... Ja soisin, että hänen elämänsä helpottuisi

Niin on minuakin, sain vahvistuksen kaikesta siitä mitä olen todella kauan miettinyt.Vasta nyt kun taika1965 ja puukko selässä kirjoittivat.Kummallista!
Joku roti tähän: sinä et selvästikään tiedä mitä väität, et tiedä toisten elämästä ja perhehelveteistä yhtään mitään. Tämä ei ole sama asia kuin ns normaalit eroamiset.Kannattaa lukea näitä ihmisten kokemuksia tarkemmin ennenkuin aloittaa oman arvostelun.

Joku roti tähän, bipojen äkkilähdöt suhteista ja avioliitoista ovat aivan jotain muuta kuin normaalit erot. Se tässä niin traumaattista onkin. En ole tippaakaan kateellinen maaniselle exälleni, mutta haluan, että hän ottaa vihdoin vastuuta teoistaan ja se vaatii sitä, että hän ymmärtää mitä on tehnyt ja aihteuttanut. Luulen, että hän kykenee myötätuntoon vain ehkä sen kautta, että joutuu itse kokemaan samaa, mitä on toisille aiheuttanut.

Sinulle, joku roti tähän, toivon, että löydät itsellesi bipo-kumppanin ja saat sitten sitä kautta kokea, mistä minä kirjoitan.

Olen vast ikään eronnut biposta, miehestä. Olen liian ymmärtäväinen, siis sopiva uhri bipolle. Tämä on hirveintä mitä olen elämässäni kokenut. Muutamassa vuodessa viisi eroa, jos olen pysynyt laskuissa edes enää. Toiset isompia toiset pienempiä eroja, mutta aina ne ovat olleet tuskaa täynnä.

Persoonallisuuden muutos on hänellä ollut täydellinen, kun masennus on ohi ja samalla jostain "löytyy" uusi rakas. On niin uskomatonta, että ihmistä ei sen jälkeen edes tunnista samaksi, niin täysin erilaiselta hän vaikuttaa. Tuskasta kertoessani tässä kriisissä ei ole saanut hänessä aikaan minkäänlaista reaktiota. Tunnekylmyys on täydellinen. Nämä vaikeat kaudet on aiemmin tilanteen sauhoituttua ohitettu lähes keskustelematta asioista tai oikeastaan hän ei halua niistä puhua.

En ole tiennyt, että elämässä voi olla jotain näin hirveää. Ihmettelen miksi juuri minulle kävi näin. Säälin hänen seuraavaa uhriakin, joka ei taida ymmärtää tilannetta lainkaan.

Valehtelu liittyy tähän sairauteen voimakkaasti ja on helppoa jättää kertomatta uudelle ihmiselle omat vakavat ongelmansa. Itse en enää luota sanaankaan häneltä.

Tästä sairaudesta pitäisi puhua enemmän julkisuudessa, että mitä se käytännössä tarkoittaa. Kuinka monta bipoa touhuaakaan pahaa aiheuttaen lukemattomille ihmisille, perheitä hajoittaen koko elämänsä. Miten tältä voi suojautua tulevaisuudessa, sillä se ei välttämättä näy vielä parinkaan vuoden suhteessa selvästi, jollei ole tietoa tälläisesta sairaudesta etukäteen.

Taika 1965, kuvaat niin hyvin tuota, että heitettiin kuin roska pois, siltä se juuri tuntuu. Miten tästä voi selvitä, itse olen luhistumisen partaalla.

Minusta on hyvä, että me ei vähätellä omaa kärsimystämme eikä silotella bipopuolisojimme tekoja. Tuttavat ja sukulaiset eivät ymmärrä mitä ihan oikeasti tapahtui. Ei kukaan ymmärrä, joka ei itse ole kohdannut sitä täydellistä tunnekylmyyttä. Se, että oma mieheni pystyi muuttumaan täysin tunteettomaksi, on aivan sama, kuin että piru olisi vallannut hänen sielunsa. Ei siinä ole mitään vähäteltävää. Tuollaiset ihmiset, "vailla omaatuntoa," ovat todella vaarallisia. Ei ole kyse mistään harmittomasta pikku ongelmasta. En minäkään voinut aikaisemmin edes kuvitella, että jotain noin kauheaa voi olla edes olemassa.

Toivon, että me kaikki tämän kokeneet, olemme oppineet pitämään puoliamme paremmin. Olisi tietysti kiva, jos joksus edes jollain tavalla pystyisi taas luottamaankin ihmisiin. Minulla lähtee "bipotutka" toimimaan heti, jos juku ihminen lähipiirissäni osoittaa vähääkään impulssiivista käytöstä. En päästä lähelleni ketään, jolla niitä piirteitä on.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on ainakin joiltainosin perinnöllinen sairaus. Minulla ja miehelläni on yhteisiä lapsia, tottakai arvelluttaa myös tulevaisuus - eihän sitä tiedä, missä ja milloin se tauti taas puhkeaa.

Voimia ja jaksamisia!

Ei voi mutta läheisen sairaus voi olla niin stresssaava tilanne että itselläkin laukeaa jokin mielisairaus johon jo on olemassa geneettinen heikkous.

Jollain lailla bipon voimakkaat tunteet tuntuivat tarttuvan ainakin minuun. Itsellä oli usein lyhyt pinna, pelkotiloja, ahdistusta jne. asuessani mieheni kanssa. Kun muutin yksin asumaan, olo tasaantui ja vakiintui. Kun tunteet jatkuvasti muuttuvat niin se vaikuttaa lähipiiriinkin. Jotenkin bipous vähän kuin tarttuu, ehkä seura tekee kaltaisekseen.

Minulta meni kaikki voimat siihen, että joutui aina pelkäämään milloin taas erotaan. Pettääkö hän nyt, huomenna vai ensi viikolla. No ero tuli ja matkalla toipumiseen ollaan, mutta se on hirveän pitkä. Kosto ja kaikenlaiset ajatuksen pyörivät mielessä edelleen päivittäin. Tässä ei ole mikään normaalia, ei alussa eikä nyt. Raivostuttaa se ajatus, että hän on nauttinut kaikista näistä kuukausista tuoreessa suhteessa kenties onnellisena ja autuaan välinpitämättömänä minun voinnista.

Jonkinlainen aktiivisuus tarttui suhteessa ollessa, mutta ehkä se oli vain keino purkaa stressiä ja ahdistusta. En haluaisi entistä elämää enää, mutta miksi tästä tuskasta ei pääse eroon. Miksi en pysty katsomaan eteenpäin vaan ryven menneessä. Aaarrrgghh.

Nyt voin olla oma itseni ja oikein hyvä sellaisenaan. Voin olla kaunis ja muutenkin sopiva. Ihana ajatus. Eikä tarvitse pelätä mitä tulossa on.

Niin, terveet ihmiset eivät petä tietenkään koskaan. :D Paremminkin kannattaa kysyä, että kuinka moni on uskollinen enää nykyisin. Eipä kovinkaan moni.

Vanha ketju mutta niin terapeuttinen. Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt mieheni käytöstä ja etsinyt netistä vertaistukea, koska tuntuu että mieheni ei voi olla normaali. Ja siiten päädyin tähän ketjuun. On kuin te tuntisitte mieheni ja kirjoittaisitte mieheni ja minun elämästä!

Meilläkin 20 vuoden liitto ja lapsia. Nyt 45v molemmat. Noin 8v sitten mieheni mielialat alkoivat heitellä. Ei paljon, mutta rupesi tulemaan outoja suuttumisia mitättömistä asioista (ilmeeni näytti oudolta hänen mielestään, jos kurtistin kulmia miettiessäni) ja äkkipikaisuutta (osteli autoja, matkoja, kalliita harrastuvälineitä vaikka ei harrasta mitään). Laitoin silloin stressin ja keski-iän kriisin piikkiin ja ajattelin, että eiköhän se tuosta tokene.

Nykyään ja viimeset 4v mies on ollut aivan mahdoton. Voi olla useamman kuukauden mittainen tasainen jakso jolloin tulee pienempiä raivokohtauksia (kysyn haluaisiko lähteä kanssani elokuviin ja mies raivoaa yhtäkkiä takaisin, että haluaa lähteä mutta ei tykkää elokuvista ja minu tulisi tietää se kysymättäkin). Ja sitten tulee master-raivo. Nyt on taas vaikea hetki. Mies räjähti uutena vuotena ja kertoi että tunteet on sammuneet. Kuulemma koko viime syksy on ollut kamalaa ja minä olen ollut kamala ja hän haluaa muuttaa omaan asuntoon. Kysyin, miksi viime syksy on ollut kamala kun en muista että meillä olisi ollut mitään riitoja. Yksi syy kamaluuteen on se, että kun hän oli käynyt muutaman kaverinsa kanssa ravintolassa syömässä ja en kysynyt mitä hän siellä söi niin se oli selvä merkki että en rakasta häntä, koska minua ei kiinnosta mitä hän syö ravintolassa. Mies ei ole muuttanut pois mutta on pitänyt minulle jäätävää mykkäköulua koko kevään. Mies on kuin jääkalikka, pirun valtaama ja kodin kylmyys on kauheaa.

Mies saa myös outoja kohtauksia, puhuu niin outoja ja tätä outojen puhumista on tapahtunut nyt 1-2v. Esimerkiksi sanoi, että mökkinaapuri pitäisi köyttää laiturin alle ja hukuttaa. Ja tämä siksi, että miehen mielestä mökkinaapuri rakensi saunan väärään kohtaan tonttiaan. Eräästä henkilöstä mies sanoi, että se pitäisi lahdata. Ruokakaupassa käydessämme hän alkoi kassajonossa tuijottamaan lasittuneella ilmeellä edellämme kulkenutta nuorta tuntematonta naista. Tuijotti koko ajan naista lähietäisyydeltä kun pakkasimme ostoksia, siis oikein tuijottamalla tuijotti naista silmiin ja kääntyi mukana jos nainen kiusaantuneena käänsi päätään. Minua hävetti. Kysyin kotona, että miksi mies tuijotti pistävästi tuota naista ja mies sanoi, että 'etkö nähnyt , sillä oli silmät ihan hirveät, jotain tekoripsiä täynnä'. Sanoin, että monillakin naisilla on nykyään tekoripsiä.

Tyypillisesti mies saa kohtauksia siitä, että arvotelee kykyäni osoittaa hänelle rakkautta. Kuulemma mikään ei osoita että rakastaisin häntä. Katseeni ei osoita että rakastan, tekoni eivät viesti rakkaudesta. Kuulemma jos rakastaisin niin suoristaisin aamuisin hänen täkkinsä suoraksi eikä hänen tarvitsisi itse pedata omaa peittoaan.

Hän sai myös jokin aika sitten kauhean raivokohtauksen, jolloin meinasin jo lähteä turvakotiin lasten kanssa. Mies kysyi tavallisena arkiaamuna rauhallisesti, että muistinko varata lapsen hammaslääkäriajan. Sanoin nätistä, että unohdin mutta varaan huomenna. Mies räjähti hirvittävään huutoon, huusi lasittuneella ilmeellä ja katseella kurkku suorana lasten kuullen, että 'sinä jätit tahallaan varaamatta ajan, minä hoidan kun sinä et välitä'. Se oli valtavan pelottavaa. Ja minä olin oikeasti vain unohtanut varaamisen eikä kenenkään elämä vaarantunut siitä. Miten tällaisesta asiasta voi raivota näin paljon?

Mies on lopettanut vastaamasta viesteihini. Sanoi, että jättää tahallaan vastaamatta niihin. Ja viestini hänelle koskevat lasten asioiden hoitamista. Eli henkistä väkivaltaa minua kohtaan.

Miehellä ei ole diagnosoitu mitään sairauksia. Hän käy normaalisti töissä ja on kaiken lisäksi johtavassa asemassa erittäin suuressa yrityksessä. Käsittääkseni hoitaa työnsä moitteettomasti. Kyselin jokin aika sitten mieheltä, että huomaako hän kuinka ailahtelevaa ja epävakaata hänen käytöksensä on. Mies sanoi, että ei hän ole ailahteleva. Kuulemma jos joskus ailahtelee niin se on minun tekojen ja sanojen syytä ja siksi välillä pääsee vähän kiehumaan.

Miehen vanhemmat asuvat kaukana ja näemme heitä tosi harvoin, joten he eivät tiedä miehen luonteesta. Töistä ei ole ohjattu mihinkään lääkäriin.

Olen itse jo henkisesti loppu. Lapsetkin ihmettelevät miksi isä välillä huutaa. Kerran mies käskytti minua tuomaan olutta hänelle, koska se on merkki rakkaudesta. Lapseni sanoi isälleen silloin, että hae itse omat oluesi.

Minä olen liian kiltti ja rauhallinen luonteeltani. En koskaan provosoidu miehen hullutuksista vaan sanon, että vedäpä nyt hetki henkeä ja rauhoitu.

Miten miehen voi saada tutkimuksiin jos hän tuntee itse olevansa normaali? En voi väkisin viedä häntä sairaalaan. Ja voiko Bipo puhjeta 4-kymppisenä? Miehen suvussa ei ole bipo- tautia, Sen tiedän varmaksi 2 sukupolvea taaksepäin.

0on miettinyt nyt pari vuotta, et tää ei oo normaalia. Mies sai ekan pitkän raivokauden 2v sitten. Huusi ja raivosi pari kuukautta, kun vahingossa hajoitin hänen tavaransa varastossa. Lähdin pitämään kirjaa kausista. Mua vaan syytti kaikesta ja nyt viimeisin raivokausi (7vko) hän syytti jo lapsia ja huusi heille eri asioista. Viestiketju on vanha, mutta erittäin ajankohtainen minulle. Mies ei ole suostunut hoitoon. Pari kertaa on käynyt puhumassa psykologile vihastaan. Mutta aina minä olen syypää kaikkeen. Ollaan oltu yhdessä 10v ja voimat alkaa loppua. Lapset ovat alkaneet oireilla. Miten toisen saisi hoitoon? Kerran jo olin muuttamassa pois, oli asunto ja kaikki tiedossa. Sit hän pyytää anteeksi ja lupaa muuttua ja kaikki on hyvin. Jatkettiin siis yhdessä ja nyt on taas ongelma niin iso, et en pysty kasvattamaan lapsia tässä suhteessa. Kaikki mitä ketjussa on puhuttu, on mun elämä. Rakastan miestäni niin paljon, hän on upea tyyppi. Rakastaa ja hellii. Kunnes mania alkaa, raivokausi. Hän ihastuu kaikkiin muihin naisiin, mä oon ainoa joka ei oo mitään. Inhoaa mua ja mä oon kaiken pilannut ja kaiken pahan hänelle elämään tuonut. Katson häntä väärin ja mun äänensävy on väärä, enkä mä saa tuntea kuin iloa ja onnea jne. En edes uskalla hengittää omassa kodissa, joka ei ole mun, eikä mikään ole mun. Oon vaan turhake. Mitään en ansaitse. Mut voi vaan liiskata. Mitä pitää tapahtua, et toisen saa hoitoon? Pitääkö tapahtua perhesurma, ennen kuin jotain tehdään? Ja sit julkisuudessa mietitään, et mitä tapahtui, kaikki oli niin kivasti...