Siitä on jo noin 20 vuotta, tai enemmän, ehkä vähemmän. En muista. En ole halunnut, enkä pystynyt ajattelemaan asiaa. En myöskään pysty sanomaan miten pitkään sitä kesti, vuosi ehkä muutamia. Vain joitain hajanaisia muistikuvia. Muistikuvia joita ei haluaisi muistaa. Päälimmäisenä on se, kun peitit kasvoni, peitolla, tyynyllä ihan millä vain, kunhan et näkisi että se olen minä - siskosi.
Vasta pari viikkoa sitten kirjoitin Googleen ensimmäistä kertaa hakusanan "seksuaalinen hyväksikäyttö".
Kärsin monta vuotta bulimiasta, sen jälkeen iski paniikkihäiriö ja masennus. Olen aina halunnut miellyttää ihmisiä, en halua että minusta on kellekään vaivaa, omat ongelmani ovat mitättömiä - haluan olla huomaamaton. Mulla on kaikki hyvin, niin näytin ulospäin mutta sisällä oli sekaista...
Käyn parasta aikaa psykologilla paniikkikohtausten takia, mutta en ole vieläkään pystynyt puhumaan tästä. Tapaamisia on ollut jo ainakin 7. En tiedä miten sen kerron...Itkisin vaan, enkä saa sanotuksi mitään. Psykologi on ihana, luotan häneen, mutta häpeä on liian suuri.
Jos avaudun kokemastani, auttaako se mitään? En halua mennä yksityiskohtiin enkä halua muistella edes koko juttua. Haluan unohtaa. Tapahtunutta, jonka kanssa on vain pakko elää.
Vasta pari viikkoa sitten kirjoitin Googleen ensimmäistä kertaa hakusanan "seksuaalinen hyväksikäyttö".
Kärsin monta vuotta bulimiasta, sen jälkeen iski paniikkihäiriö ja masennus. Olen aina halunnut miellyttää ihmisiä, en halua että minusta on kellekään vaivaa, omat ongelmani ovat mitättömiä - haluan olla huomaamaton. Mulla on kaikki hyvin, niin näytin ulospäin mutta sisällä oli sekaista...
Käyn parasta aikaa psykologilla paniikkikohtausten takia, mutta en ole vieläkään pystynyt puhumaan tästä. Tapaamisia on ollut jo ainakin 7. En tiedä miten sen kerron...Itkisin vaan, enkä saa sanotuksi mitään. Psykologi on ihana, luotan häneen, mutta häpeä on liian suuri.
Jos avaudun kokemastani, auttaako se mitään? En halua mennä yksityiskohtiin enkä halua muistella edes koko juttua. Haluan unohtaa. Tapahtunutta, jonka kanssa on vain pakko elää.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Adelagia,
jos et heti pysty puhumaan asiasta, kertomaan mitä tapahtui, niin kokeile kirjoittaa jotain tapahtumia paperille ja anna psykologillesi.
Ja kyllä, puhuminen on ainoa tapa päästä traumaattisista kokemuksista yli. Tiedän, koska käyn läpi samaa asiaa parhaillaan. Se on yllättänyt, että kuinka vaikeaa siitä on puhua mutta ammattilainen osaa auttaa siinäkin.
Samaa mietin, että kirjoitan paperille ja hän saa lukea sen, koska puhumisesta ei tule mitään.
Monta tuntia on jo mennyt ns. haaskuun kun olen jutellut vaan niitä näitä enkä halunnut syventyä oikeisiin ongelmiin. Niin olen aina tehnyt, laittanut omat murheet maton alle.
Tiedän!! Ole ROHKEA ja kohtaa tapahtumat, pala kerrallaan. Siitä se lähtee.. se on pelottavaa mutta palkitsee jossain välissä uskomattomalla tavalla.
Voimia tästä eteenpäin myös Sulle :)
Joo, tiedän, että asiasta on tosi vaikea alkaa puhumaan terapeutille ensimmäistä kertaa. Minä olen pitänyt silti itsestään selvänä, että puhun myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä, juuri sen takia, että minä itse hyödyn siitä. Nämä asiat on tuttuja terapeutillesi. He kuulevat näistä työssään paljon. Kannattaa rohkaistua puhumaan, kerran kun asian ottaa puheeksi, siihen on helppo (tai ainakin paljon helpompi) palata myöhemmin. Minä olen päässyt seksuaalisen hyväksikäytön tuomasta ahdistuksesta eroon lääkityksellä, terapialla ja keskustelemalla.
Yritä ottaa asia puheeksi seuraavalla terapiakerralla. Voimia!!!
Tukinainen ja delfins y on erikoistuneetn näihin asioihin. Kannattaa ottaa yhteyttä. Vertaistuki voi myös auttaa. Voimia sulle!
Tuli vielä se mieleen, että sen jälkeen kun aloin psykologilla käydä (noin puoli vuotta takana) on pahentunut myös syömishäiriö. Se oli sitä ennen monta vuotta poissa,mutta nyt viimeisen kuukauden aikana se on taas alkanut herää henkiin :( Jotenkin tuli mieleen se, että nyt kun alkaa "kaivelemaan" lapsuuden traumoja (tai miksi niitä nyt kutsuisi) tulee tuo oireilu taas kehiin, josta jo kerran pääsin irti... Pelkään vaan että siitä alkaa taas tulla lähes jokapäiväistä niinkuin aiemmin.
Paniikkioireet olen kutakuinkin saanut kuriin lääkityksellä, mutta nekin tulevat herkemmin esiin, kun mietin noita asioita..
Tuollaista asiaa on tosi pelottavaa edes ajatella, saati sitten ottaa esiin keskustelussa. Olet kuitenkin avannut jo suusi, kun kirjoitat asiasta tänne. Omassa tilanteessani minusta tuntui, että raskas asia muuttuu enemmän todeksi, jos sanon sen ääneen. Siihen asti saatoin elellä mukarauhallisessa mielentilassa, missä minua kiusasivat monenlaiset fyysiset oireet, psyykkisistä ja sosiaalisista ongelmista puhumattakaan. On totta, että huono olo tavallaan lisääntyi, kun asian nosti pöydälle. Psyyke ja keho saivat luvan kokea ja muistaa ja tuntea. Se on rankkaa. Mutta se helpottaa, sellaisella tavalla, mitä en ole kokenut koskaan elämässäni, niin kauan ovat asiat painaneet pienen ihmisen mieltä. Muistaminen kannattaa.
Itse olen 29-vuotias nuori nainen. Insestikokemuksista on noin 20 vuotta. Psykoterapiaa on takana kohta vuosi.
Aloita kertominen vähän kerrallaan vaikka. Sano, että kertominen tuntuu vaikealta ja pahalta, jos se siltä tuntuu. Ihan rauhassa voi itkeä. Ei ne ammattilaiset kesken itkun ala mitään tivaamaan. Jos menee muutama kerta vain itkiessä, niin ei se ole vaarallista. Jossain vaiheessa olet valmis puhumaan. Trust me.
Tsemppiä kovasti sinulle ja muille samassa tilanteessa oleville.
Adelagia!
Aika jännä detaili mutta itselläni kävi aivan sama homma, syömishäiriö alkoi oireilla vaikka olin jo päässyt eroon siitä hyvän aikaa sitten!! Se saattaa johtua ihan siitäkin, että ahdistus kun lisääntyy niin se on s-häiriölle otollista? Enpä tiedä. Vähän on onneksi rauhoittunut terapian myötä sekin, mutta en millään haluaisi siihen enää palata!!!!!
Usein ilmeisesti hyväksikäytetyt sairastuvat myös s-häiriöihin?? Mistäköhän se sitten johtuu?
Tsemppia sulle kovasti senkin asian kanssa, ei anneta periksi!!!
995, toivottavasti saat terapian myötä paremman olon itsellesi, eikä s-häiriö enää oireilisi, voimia
Moikka taas,
onko psykologisi muuten psykoterapeutti? Erityisesti jos hän on traumaterapeutti niin hänen tulisi osata ohjata keskustelua ja auttaa Sinua puhumaan vaikeasta aiheesta.
Itselleni asiasta puhuminen on äärettömän vaikeaa, lauseet tulevat pätkittäin ulos samalla kun pulssi on älyttömän korkea, pahoinvointi ja muu hirveä fyysinen olo tulee samanaikaisesti. Välillä äänikin katoaa kun kurkkua kuristaa. Terapeutti osaa toisinaan jopa täydentää lauseita joita yritän kertoa kun ne eivät tule ulos. Toivoisin, että psykologisi osaisi auttaa tällä tavoin. Yksi pointti on myös se, että onko Sinulla turvallinen olo istunnolla? Se on mielestäni hyvin tärkeää. Että on turvallinen ympäristö puhua traumaattisesta asiasta.
Halauksia Sulle :)!
Hänellä ei ole psykoterapeutin pätevyyttä vaikka sitä kuulemma on ihan ekstraakin opiskellut. Vaikka mikä olisi, en aio vaihtaa terapeuttia. En halua enää kertoa kaikkea jollekin seuraavalle ventovieraalle, lisäksi tähän nykyiseen on kuitenkin jo muodostunut hyvä yhteistyösuhde.
Mulla on siellä turvallinen, hyvä olo. Tuntuu että voin sopivan tilanteen tullen kertoa ehkä niitä ikävimpiäkin kohtia. Mutta, mun on itse kovin vaikea alkaa tosta vaan ottamaan jotain "tilannetta tai tapahtumaa tai muistoa" esiin ja alkaa siitä puhua, en kertakaikkiaan tiedä mitä sanoisin. En kuitenkaan ole tuosta asiasta ikinä puhunut kenellekään, niin nyt yks kaks siitä puhuminen tuottaa ahdistusta.
Niinkuin hänellekin sanoin, olisi mulle helpompaa jos hän kyselisi ja johdattelisi, vaikka sitten välistä olisikin epäolennaisia juttuja. Täytynee siitä mainita ensi kerralla...
Onko sulla pitkä yhteistyö terapeuttisi kanssa takana? Miten se on mielestäsi edennyt ja tuottanut tulosta?
Viitisen kuukautta on mennyt ja homma etenee koko ajan, pala palalta. En pysty edelleenkään puhumaan asiasta kun kuvaamallani tavalla, se on käsittämättömän vaikeaa ja aiheuttaa hirveää pahoinvointia ym karmaisevia tunteita. Silti koen, että vaikka ahdistaa enemmän niin jollain syvemmällä tasolla koen eheytyväni. Asiahan vaikuttaa usein juuri itsetunnon ym kehittymiseen ja alkaa huomata ettei vika ehkä sittenkään ollut itsessä? Koen hirveää syyllisyyden tunnetta esimerkiksi :( Nyt juuri on sangen raskas vaihe meneillään..
Kerro psykologillesi, että hän voisi johdatella keskustelua, tehdä tarkentavia kysymyksiä ja auttaa kohtaamaan asia ja puhumaan siitä. Siinä käy usein kuulemma myös siten, että kun asiaa aletaan käsittelemään niin sitä alkaa muistaa lisää tapahtumia. Mielellä on tapana suojautua traumattisilta asioilta siten.
Itse muuten kirjoitin niitä tapahtumiakin paperille, mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja todenmukaisesti. Se oli helpompaa kuin niistä puhuminen.. sen lukeminen oli taas aivan oma juttunsa :(
Nyt juuri on tosiaan aika rankkaa aiheen tiimoilta mutta toiv tästä olisi Sulle jotain apuja :)
"Mukava" kuulla että on muitakin joilla on samoja traumoja ja kiitos vastauksestasi :)
Uskon kyllä siihen, niinkuin sinäkin kirjoitit, että jollain syvemmällä tasolla varmasti tulen minäkin eheytymään, jos vain uskallan tätä asiaa viedä eteenpäin. Aikaa se tulee varmasti viemään, mutta pikku hiljaa edetään. Harmi vaan, että aikoja psykologilleni on aina vain noin 3 viikon välein. Tuntuu, että kun on käynyt siellä niin haluaisi taas mahdollisimman nopeasti uudelleen! Ettei ne ajatukset ja tunteet joita se kerta on saanut pintaan taas katoaisi ja häviäisi mielestä arjen tiimellyksessä.
Ehkä tämä kaikki on senkin vuoksi niin vaikeaa, kun en ole edes omassa mielessäni tätä asiaa sen pahemmin käsitellyt. Sanoin psykologillenikin, että en osaa tuntea vihaa tai syyllisyyttä tekijää kohtaan, enkä tiedä tunnenko edes minkäänlaista syyllisyyttä itse... Tai olenko vain niin pahoin torjunut kaiken.. Ehkä koko tunnemyrsky on vasta edessä. En tiedä..
Sama täällä. Aikaisemmin en tuntenut mitään vihaa tms tekijää kohtaan, ehkä jotain epämääräistä inhoa, mutta nyt kun se on tullut käsittelyyn niin kaikki tunteet ovat tulleet todellakin pintaan. Ja mielestäni kyse on tosiaan asian torjumisesta ja myös siitä, että psyyke on tarkoituksella halunnut unohtaa tapahtumat.
Nyt koen suurta vihaa sekä tekijää että itseäni kohtaan :( Vinoutunutta mutta kuulemma tyypillistä. Lapsi kokee syyllisyyttä kaltoinkohtelusta. Usein siis.
Tuo kolmen viikon välein on tosiaan hurjan harva tahti, eikö ole mahdollista käydä useammin? Itse käyn kaksi kertaa viikossa ja sekin tuntuu toisinaan vähäiseltä koska tämä on käsittämättömän rankkaa. Ja toisaalta palkitsevaa. Enpä ole aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa tosin :)! Että joku asia voi olla samanaikaisesti kuvottavaa mutta niin tervehdyttävää!
Voimia Sulle!! Ei siinä varmaan muu auta kun ottaa "härkää sarvista" ja keräten kaiken rohkeuden mitä on ja asian kimppuun?
Musta tuntuu, että en saa tätä asiaa kunnolla otettua esiin ja käsiteltyä. Ensinnäkin harvat käynnit tekevät siitä mahdottoman, toiseksi se, että en kertakaikkiaan halua jutella siitä, enkä edes muista kovin paljon,joten "jutteleminen" olisi melko pientä. Enkä pysty menemään yksityiskohtiin.
Ehkä ajattelen väärin, mutta tällä hetkellä tuntuu että mitä se edes auttaisi?? Kamala tunne vaan tulee kun alkaa niitä kaivella. Viime käynnistä on jo paljon aikaa, nolottaa mennä sinne. Miksi edes käyn siellä kun en halua puhua?
Moikka A!
Tiedän miltä tuntuu kun siitä ei halua puhua. Siksipä terapeutti hohtimien tavoin on saanut asiaa vietyä eteenpäin omalla kohdallani. Melkein kannattaisi hakeutua sellaiselle hoitoon kenellä voisit käydä tiheämmin? Se varmasti auttaisi? Ja tuo häpeän tunne. Se on kuulemma tyypillistä hyväksikäytetyille. Terapeuttini sanoikin siihen, että "kuinka voin kokea häpeää siitä et joku on tehnyt sulle pahaa"? Niin.
olen itse juuri ensimmäistä kertaa kertonut kokemastani hyväksikäytöstä. kertominen oli vaikaa, mutta sain asian sanottua.
miten terapia etenee tästä? kauanko toipumiseen menee aikaa, milloin koen edistystä?
tapaan mielenterveyshoitajaa säännöllisesti, mutta hänen kanssaan keskusteltuani olen aina entistä ahdistuneempi, kuuluko asiaan?
onko jonkinlaisesta lääkityksestä ollut hyötyä?
Hei.
Ahdistus on ymmärrettävää. Traumapsykoterapiaan kuuluu se, että samalla, kun traumaa käsitellään, harjoitellaan ahdistuksen kanssa selviytymistä. Oikeastaan olisi hyvä edetä niin, että traumatisoitunut harjoittelee ensin säätelyä ja itsen suojaamista ja vasta sitten (turvallisesti) lähdetään trauman käsittelyyn.
Ahdistuksen hallintaan löytyy hyviä harjoituksia. Tarkoitus on, että vaikeita asioita käsitellään vain sellaisen tunteen vallitessa, ettei liikaa pelota eikä ahdista yli sietokyvyn. Kun ahdistus nousee lähelle sietorajaa jarrutetaan tietoisesti ja puhutaan välillä vaikka muusta. Kokonaan ahdistusta ei voi välttää. Traumaterapiakeskuksen nettisivuilla on muutama erittäin hyvä artikkeli asiasta. Niitäkin on traumatisoituneen hyvä lukea vaikka vähän kerrallaan, sulatellen ja omia reaktioita kuunnelleen.
Lääkitys on joskus paikallaan juuri vaikka vaikeimpien ahdistustunteiden hallintaan (vain väliaikaiseen käyttöön), jos vaikka torjutut muistot tulevat yksin kotona ollessa ja tämä ylittää sietorajan. Silloin jo etukäteen turvaa voi antaa tieto lääkkeestä kotona. Myös masennuslääkitys voi olla paikallaan.
Parapsykologi eli lentokonekaappaaja. Kaapon taikasaappat oli taas hyvin näkyvästi esillä. Mistään sä et sen sijaan mitään hyvää niin hyvin saa, kuin selvännäköisyys-tutkielmasta.
Varsinkin jos olet (seksuaali)hyväksikäytetty...
Monta vuotta ne lapset on kärsineet tästä käsityskyvyttömyydestä mm. siunauksien osalta.
"Har du något påminnelsen också?" Var? Är någon pärlat i din ögon någonstans? Vad måste du göra... Det är så att jag kan inte ta på min svarapå platse."
Lääkityksestä hyötyä... Modernina kuvitelmana tulevaisuudesta sitä yleensä esitetään. Itänaapurin kymmenykset on surkeinta mielenterveyshiotoa koskaan. Pintti, Putin ja Tsaikovski, ai kun silmät ei ole yhdistyneet, mihinkään muuhun kuin Gorbatsoviin ja Satakunnan viikkoon.
"Mutta jos Michael on päättänyt matkustaa Japaniin, hän matkustaa Japaniin." Kiroten kaipailin lääkityksessä viimeksikin kirjaa. Miksi pyhimys Mikael taas vastustikaan kirjaa? Sä jäät yleensä tähän. Urbaani ja burleski -ruletti on ihan toisessa paikassa.
Se saapas oli hyvin esillä, että myös Pyhimys voi olla ihmiskäsitysvirheinen. Miksi ihmisillä on aurinkolasit, eläimillä ei? Meillä ei ole oranssia oikeutta, koska on parapsykologi.
Pystyn kuitenkin hyväksymään myös esim. unia ja muuta selvännäköisyyttä ajanvietteenä, jos lukeminen on ehdottomasti kielletty, jonkun aikaa jostakin syystä. Kuitenkin ihmisoikeuden oppimäärä käsittelemään kirjallisuutta, jos riisto on pitkäaikaista. Ihan vain Sanansaattajan ja Metsästäjä-lehden osalta. Molemmat kuulostavat aika vaarallisilta, mutta ovat melko tehokkaita lähteitä myös selvännäköisyyteen.
Ei uskonto ei voi olla seksuaalinen ratkaisu jatkuvasti, niin että sillä saisi kiusaa tehdä. Vaikka ruletti sellaista esittääkin. Profiloinnin mä koen samaten läheisriippuvuudeksi, ja se on siksi tosi nolo nolla ihminen. Mä en edes muista koko asiaa. Siihen on sellainen akseli. Auttaakohan se plastiikkakirurgisiin ongelmiin tällä hetkellä?
Miten sä koet plastiikkakirurgian? Se pitäisi vähyyden kanssa kokea uhraamisena. Turha näitä on vältellä filatelismin pelossa. Se koetaan inhottavana Deeping cognition, sleeping confliction. Onhan siinä sellainen yhteys toiseen ihmiseen, joka ei yleisesti ole hyväksyttyä ja on siksi ehkä liian frustroivaa. Aiheuttavatko nämä lehdet plastiikkakirurgisen tarpeen? Koen plastiikkakirurgian hyvin uhkaavana ja siksi samantasoisena yksityisasiana, kuin esim. psykologian ja profiloinnin. Mutta mun on ajateltava, että haaremi on hieno asia esim. vammaisen jaksamiselle ja turvallisuussyihin.
Sanansaattaja = urbaani
Metsästäjä-lehti = burleski
Kaikki alkoi pyhäkoulun kritisoimisella miehen kehosta, myös mun kohdalla. Siis kasvoja...Tapania, Vain menneisyydestä. Mutta onhan se mukavaa, kun on ihan Amnestyllakin jo ne silmät, ihan valmiiksi vain. Mikä etu kysymyksessä? Pyhäkkö, kapitalismi, valtio(valta).
Tsemppiä Adelagia. Yritä saada useampia käyntikertoja. Ei haittaa, vaikka menisi vielä pitkiäkin aikoja, ettet muista. Oikea ammattilainen osaa kyllä asiansa, voit luottaa häneen. Eivät kaikki seks.hyväksikäytetyt pysty puhumaan/ edes muista tapahtumia. Jälkimmäisessä tapauksessa olet traumatisoitumisen seurauksena ne vain unohtanut.
Luota ammattilaiseen! Ja siihen, että pääset vielä täysillä toteuttamaan itseäsi, omaa tahtoasi, elämään omaa elämääsi. Voimia ja tulevaisuususkoa sinulle
Hei kaikille.
Minua käytettiin kerran lapsuudessani seksuaalisesti hyväksi perhepiirissä.
Siitä yhdestä kerrasta jäi todella kovat traumat ja siitä johtuvat aika pitkälti nykyiset mielenterveysongelmani. Tein asiasta rikosilmoituksen puolitoista vuotta sitten. Paperit lähtivät syyte harkintaan ja minua alkoi pelottaa ajatus koko oikeuden käynnistä.Tuskailin asian kanssa pitkään kunnes soitin että haluan perua rikosilmoitukseni.Kuulustelija polisiini kertoi välittävänsä viestin eteenpäin syyteharkintaan. Ajattelin että sielä ei enää kuulu mitään.
Nyt kuitenkin tuli jotain tietoa.Käräjät tulevat olemaan kesällä. Tämä tieto sai minut kovin "iloiseksi" . Koska sen jälkeen kun olin ilmoittanut haluavani perua rikosilmoituksen olin tosi ristiriitaisissa tunteissa itseni kanssa.Tunsin helpotusta että tätä koko jupakkaa ei tarvitsisi käydä mutta koen jotenkin että teenkö itselleni väärin kun kerran olen asian esille pistänyt.Tästä on kuitenkin aikaa ennenkuin tämä käräjä päätös nyt tuli.Olen paljon paremmassa kunnossa ja valmis kohtamaan käsittelyn.
Nämä tapaukset harvemmin saavat oikeutta,varsinkin jos tapauksesta on vuosia eikä mitään konkreettista todistusta.Tosin poikkeuksia löytyy. Pieni toivonkipinä minulla että syyllinen todetaan syylliseksi mutta saa nähdä mitä tässä tapahtuu.
Rohkeutta ja voimaa elämään kaikille kanssa sisarilla/veljille. Älkää sulkeko sisällenne tämmöisiä asioita vaan hakekaa apua. Meillä kun on mahdollisuus saada kelan kuntouttamaan psykoterapiaankin. Tulevaisuus on edessä.
Hyvää kesää!