On vain kahdenlaisia ihmisiä: itsekkäitä ja superitsekkäitä.
Kun itsekäs oman edun tavoittelija kohtaa superitsekkään lajikumppaninsa, hän nimittelee tätä (itsekkäistä syistä) narsistiksi.
Itsekkään ja Superitsekkään ("narsistin") erona on vain keinot saavuttaa päämääränsä, eli oman halun täyttyminen. Tavallinen Itsekäs tekee kaiken tahdikkaammin ja hienovaraisemmin ja siksi häntä v****aa Superitsekkään suoraviivaisempi tapa saada haluamansa. Silloin tavallinen Itsekäs valittaa ja kirjoittaa jopa kirjoja narsismista eli Superitsekkään "vahingollisesta" käytöksestä. Tavallinen Itsekäs kuitenkin haluaa prikulleen samoja asioita kuin Superitsekäskin ("narsisti"), mutta on pelokkaampi ja neuroottisempi hankkimaan niitä yhtä suoralla toiminnalla. Siksi häntä v****aa narsistin käytös. Vain siksi.
Ihminen haluaa AINA jotakin itselleen. AINA. Ihminen elää vain halunsa ja pyyteensä varassa, muuta elämää hänellä ei ole, vaikka hän kuinka muuta väittäisi. KAIKKI hänen tekemisensä perustuvat oman itsekkään halun toteutumiseen.
OIKEASTI ihminen ei edes rakasta ketään pyytettömästi. Hän vain uskottelee tekevänsä niin.
KUKAAN ei rakasta vaimoaan tai miestään, vaan ainoastaan SITÄ TUNNETTA, jonka tästä saa. Jos tämä itse koettu (eli itsekäs) tunne loppuu, loppuu myös "rakkaus", joka siis ei ollut rakkautta, vaan pelkkää itsekkyyttä.
Kukaan ei rakasta aidosti edes lapsiaan, vaan jälleen ainoastaan sitä tunnetta (todellista tai kuviteltua), jonka näistä saa. Jos joku väittää rakastavansa lapiaan, niin voi esittää kysymyksen, miksi vain omia? Miksi ei myös naapurin lapsia? OIKEA rakkaus ei tietenkään valikoi. Se on kuin kukka niityllä. Ei sekään valikoi kenelle se tuoksuu ja kenelle ei, se tuoksuu kaikille ILMAN VALIKOIMISTA. Rakkauden laita on samoin. Ette siis rakasta, vaan haluatte vain kokea sen itsekkään tunteen, jonka "rakkautenne" kohde teille antaa.
Ette myöskään juuri koskaan auta ketään pyytettömästi. Kuvittelette kyllä joskus niin tekevänne, mutta se on itsepetosta. Jos näet vaikka sairauskohtauksen saaneen ihmisen makaavan kadulla ja autat häntä, teet sen lähes varmasti vain itsesi takia. Sinä et oikeasti haluaisi häntä auttaa, mutta ohi käveleminen aiheuttaisi SINUSSA syyllisyyden tunteen ja sitä välttääksesi autat häntä. Olit siis ainoastaan itsekäs. Vaikka tekosi auttoikin tuota toista, se on sivuseikka silloin kun tarkastellaan SINUN itsekkyyttäsi.
Onko apu siis koskaan pyyteetöntä? Voiko se olla? Voi. Yhdellä ehdolla: "älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee".
Kun tartut liukastelevaa mummoa käsipuolesta ja estät häntä kaatumasta ja teet kaiken refleksin omaisesti ajattelematta tai muistelematta asiaa sen enempää, vaan jatkat matkaasi. Silloin autoit häntä pyytettömästi, et vain ehkä edes huomannut koko asiaa. Silloin taivasten valtakunta ja rakkaus olivat läsnä kaikessa suloisuudessaan ja huomaamattomuudessaan. Ne olivat läsnä siksi, koska itsekkyys loisti poissaollollaan, muutoin niitä ei ole.
Kun itsekäs oman edun tavoittelija kohtaa superitsekkään lajikumppaninsa, hän nimittelee tätä (itsekkäistä syistä) narsistiksi.
Itsekkään ja Superitsekkään ("narsistin") erona on vain keinot saavuttaa päämääränsä, eli oman halun täyttyminen. Tavallinen Itsekäs tekee kaiken tahdikkaammin ja hienovaraisemmin ja siksi häntä v****aa Superitsekkään suoraviivaisempi tapa saada haluamansa. Silloin tavallinen Itsekäs valittaa ja kirjoittaa jopa kirjoja narsismista eli Superitsekkään "vahingollisesta" käytöksestä. Tavallinen Itsekäs kuitenkin haluaa prikulleen samoja asioita kuin Superitsekäskin ("narsisti"), mutta on pelokkaampi ja neuroottisempi hankkimaan niitä yhtä suoralla toiminnalla. Siksi häntä v****aa narsistin käytös. Vain siksi.
Ihminen haluaa AINA jotakin itselleen. AINA. Ihminen elää vain halunsa ja pyyteensä varassa, muuta elämää hänellä ei ole, vaikka hän kuinka muuta väittäisi. KAIKKI hänen tekemisensä perustuvat oman itsekkään halun toteutumiseen.
OIKEASTI ihminen ei edes rakasta ketään pyytettömästi. Hän vain uskottelee tekevänsä niin.
KUKAAN ei rakasta vaimoaan tai miestään, vaan ainoastaan SITÄ TUNNETTA, jonka tästä saa. Jos tämä itse koettu (eli itsekäs) tunne loppuu, loppuu myös "rakkaus", joka siis ei ollut rakkautta, vaan pelkkää itsekkyyttä.
Kukaan ei rakasta aidosti edes lapsiaan, vaan jälleen ainoastaan sitä tunnetta (todellista tai kuviteltua), jonka näistä saa. Jos joku väittää rakastavansa lapiaan, niin voi esittää kysymyksen, miksi vain omia? Miksi ei myös naapurin lapsia? OIKEA rakkaus ei tietenkään valikoi. Se on kuin kukka niityllä. Ei sekään valikoi kenelle se tuoksuu ja kenelle ei, se tuoksuu kaikille ILMAN VALIKOIMISTA. Rakkauden laita on samoin. Ette siis rakasta, vaan haluatte vain kokea sen itsekkään tunteen, jonka "rakkautenne" kohde teille antaa.
Ette myöskään juuri koskaan auta ketään pyytettömästi. Kuvittelette kyllä joskus niin tekevänne, mutta se on itsepetosta. Jos näet vaikka sairauskohtauksen saaneen ihmisen makaavan kadulla ja autat häntä, teet sen lähes varmasti vain itsesi takia. Sinä et oikeasti haluaisi häntä auttaa, mutta ohi käveleminen aiheuttaisi SINUSSA syyllisyyden tunteen ja sitä välttääksesi autat häntä. Olit siis ainoastaan itsekäs. Vaikka tekosi auttoikin tuota toista, se on sivuseikka silloin kun tarkastellaan SINUN itsekkyyttäsi.
Onko apu siis koskaan pyyteetöntä? Voiko se olla? Voi. Yhdellä ehdolla: "älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee".
Kun tartut liukastelevaa mummoa käsipuolesta ja estät häntä kaatumasta ja teet kaiken refleksin omaisesti ajattelematta tai muistelematta asiaa sen enempää, vaan jatkat matkaasi. Silloin autoit häntä pyytettömästi, et vain ehkä edes huomannut koko asiaa. Silloin taivasten valtakunta ja rakkaus olivat läsnä kaikessa suloisuudessaan ja huomaamattomuudessaan. Ne olivat läsnä siksi, koska itsekkyys loisti poissaollollaan, muutoin niitä ei ole.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Lienet oikeilla jäljillä kieltämättä, mutta minun maailmankuvaani tuo näkemys on liian yksinkertainen ja ontto.
Peiaatteessa ihminen tekee kaiken itseään varten, eli voisi sanoa, että ihminen on aina itsekäs. Se kuuluu ihmisyyteen, ihmisen selvitymisvaistoihin, eikä sitä ilman ihmistä voi olla olemassa. Yleensä epäitsekkyyttä pidetään hyvyytenä, joten tarkoittaako tämä, ettei ihminen voi välitää toisista aidosti? Tai että ihmisessä ei olisi hyvyyttä?
Ei missään nimessä. Tämä ajattelukuvio pitää viedä syvemmälle. Hyvyydestä kertoo se, millaisista asioista ihmiselle tulee hyvä olo ja mistä paha olo tai huono omatunto. Kun ihminen välittää aidosti, hänelle tullee rakkaan tuskasta paha olo, ja hän haluaa auttaa. Pohjimmiltaan hän auttaa siksi, että saisi itseltään sen pahan olon pois, mutta tämä ei tee ihmisestä itsekästä sanan perinteisessä merkityksessä. Ratkaisevinta ihmisen hyvyydessä on se, millaisista asioista ihmiselle tulee hyvä olo. Jotkut saavat hyvää oloa vain "itsekkäistä" asioista, eli oman hyvinvoinnin edistämisestä suorasti. Toiset, perinteisesti ilmaistuna vähemmän itsekkäät, voivat saada hyvää olo välillisesti toisen ihmisen hyvinvoinnin kautta. Vaikka pohjimmaisena tarkoituksena onkin aina oma hyvä olo, ratkaisevaa on, mikä sen hyvän olon luo.
Yleisesti hyvänä ja epäitsekkään tunnettu Äiti Teresakin toimii pohjimmiltaan tavallaan itsekkäästi: toisten auttaminen tekee hänelle itselleen hyvän olo, tai käänteisesti, toisten auttamatta jättäminen tekisi hänelle pahan olo. Tuo oman pohjimmaisen hyvän olon tavoittelu ei kuitenkaan kerro mitään siitä, välittääkö hän muista aidosti vai ei. Se, että hän saa hyvää oloa muiden hyvästä olosta puolestaan kertoo hänen välittämisestään ja hyvyydestään.
Mutta senpä takia ihmisen hyvyys toisia kohtaan tulisikin mitata sillä, mikä tekee ihmisille huonon omantunnon ja pahan olon. Joku voi pahoin jo pienestäkin toisen ihmisen kärsimyksestä, ja sen takia auttaa toista, kun taas jotakuta muuta sama asia ei haittaa pätkääkään. Eli itsekkyys, mikä on lajille ominaista ja selviämisen edellytys, pitäisi erottaa ihmisen hyvyyden käsitteestä.
Ihmiselle välttämätön pohjimmainen itsekkyys pitäisi tällaisissa keskusteluissa erottaa perinteisestä itsekkyyden määritelmästä.
"Jotkut saavat hyvää oloa vain "itsekkäistä" asioista, eli oman hyvinvoinnin edistämisestä suorasti. Toiset, perinteisesti ilmaistuna vähemmän itsekkäät, voivat saada hyvää olo välillisesti toisen ihmisen hyvinvoinnin kautta"
Itsekkyys ilmenee käytännössä KOLMESSA eri muodossa. Sinä huomasit niistä nuo kaksi ilmiselvintä:
1. Ihminen miellyttää itseään suoraan tekemällä asioita, joista saa nautintoja (tai minkä tahansa palkinnon)
Reilu hedonismi kuuluu tähän kategoriaan. Hedonismissa EI OLE MITÄÄN PAHAA, se on yhtä arvokasta tai arvotonta kuin kaksi seuravaa itsekkyyden muotoa.
2. Ihminen miellyttää itseään miellyttämällä muita. Tämä kiero ja salakavala tapa tyydyttää egoaan. Tämän katekorian "hyväntekijät" yleensä tuntevat itsensä lähes hurskaiksi. Heidän palkintonsa on siis vähintään yhtä suuri kuin ensimmäisenkin ryhmän tapauksessa. Jos kysymys on uskovaisesta "hyväntekijästä", hän vie narsisminsa äärimmilleen: hän odottaa teoistaan (ainakin alitajuisesti) suurinta mahdollista palkintoa, eli ikuista hyvää mieltä ja autuutta egojen kuninkaan, varsinaisen SUUREGON eli Jumalan seurassa. Voiko enää itsekkäämpi olla?
3. Kolmas ryhmä on se, joka taisi jäädä sinulta huomaamatta. Se on viheliäisin itsekkyyden ilmenemismuoto: miellytän muita JOTTA ITSE VÄLTTYISIN PAHALTA OLOLTA. Esimerkiksi kun kohtaan Romanian kerjäläisen joudun ristiriitaan: en oikeasti haluaisi antaa hänelle lanttiakaan, mutta hänen anova katseensa saa minut tuntemaan syyllisyyttä. Annan lantin, jotta en kokisi pahaa oloa. En siis välitä kerjäläisestä pätkääkään, huolehdin vain OMASTA olostani.
Kun pohdin ihmisen itsekkyyttä, en pohdinnoissani ota huomioon tekojen vaikutusta MUIHIN. Se olisi aivan oma pohdintansa. Näissä kolmessa em. kategoriassa on kysymys SILKASTA ITSEKKYYDESTÄ ei muusta. Jos se itsekkyys jonkin teon kautta aiheuttaa jotakin hyvää teon kohteelle, se ei silti muuta tosiasiaa miksikään. Tekijän kannalta kyse OLI VAIN ITSEKKYYDESTÄ. Ei mistään sen kummemmasta ja ylevämmästä, aiheuttipa se tekijälleen mitä tunteita tahansa. Juuri ne tunteet ovat se itsekäs palkkio, jonka vuoksi teot tehtiin. Mitä hienoa siinä on?
Puhuit myös omatunnosta. Minun täytyy tuottaa sinulle pettymys: omatunto EI OLE OMA. Se on vain MUIDEN (kasvatuksen yms.) meihin ymppäämä tekele. Siinä ei ole MITÄÄN aitoa, eikä omaa, vaikka se siltä tuntuu. Totta kai ihmiset toimivat sen mukaan, mutta se ei muuta tosiasiaa.
Ihmiset ovat tällaisten asioiden suhteen käytännössä AIVAN TIETÄMÄTTÖMIÄ, he ovat unessa. Ja näin on riippumatta ihmisten koulutuksesta tai älykkyydestä. Uni ei erottele. No, ihmiset eivät halua herätä, koska uni maistuu, joten siinä ei sinänsä ole mitään sen kummempaa, mutta unta se on joka tapauksessa.
Se joka havahtuu valveille, ei enää tunnista omakseen maailmaa, jossa unessaan hortoili.
Edelliseen viestiini livahti kirjoitusvirhe. Korjaan sen heti, koska se on sellainen, että pintatiedoillaan snobbailevat ikuiset koululaiset takertuvat siihen, kun eivät varsinaisesta sisällöstä ymmärrä sanaakaan. Kyse on sanasta "kategoria". Esintyy kaksi kertaa tekstissäni, ensimmäinen vahingossa väärin krjoitettuna.
Kuten sanoin, ihmisten teokojen tarkoitus on pohjimmiltaan itsekäs. Tiedostan myös tuon kolmannen kategoriasi, sehän tuli esille monessakin esimerkissäni. Esim. että autan läheistäni, koska hänen paha olonsa tekee minulle pahan olon. Näin siis teen hyvää poistaakseni itseltäni pahan olon. Samanlainen esimerkki on tuo sinun kerjäläisvertauksesi, ainoa ero on, että en tunne avun kohdetta, mutta sillä ei ole mitään väliä.
Pointtini on se, että siitä huolimatta, että ihmisen luontainen itsekkyys on taustalla kaikissa teoissamme, se ei poissulje rakkautta ja välittämistä. Jos välittämistä ei olisi, emme saisi hyvää oloa toisen auttamisesta, jota kuitenkin teoillamme lopulta tavoittelemme. Jokainen ihmisen teko pyrkii tuomaan itselle itsekästä hyvää, mutta se mikä sen hyvän saa aikaan, on merkitsevää arvioitaessa ihmisen "hyvyyttä", jos näin voi sanoa. Mutta tämä tosiaan on eri keskustelu.
Jos sinun pointtisi on se, että ihmistä ohjaa itsekkyys, niin olen samaa mieltä. Jatkoinpa aihetta vaan hieman eteenpäin.
"Jos sinun pointtisi on se, että ihmistä ohjaa itsekkyys, niin olen samaa mieltä"
No niin, tästä olemme siis täysin yhtä mieltä. Jatkakaamme.
Miksi halusin tehdä niin selväksi sen, että ihmisen motiivit ovat käytännössä lähes aina itsekkäitä?
Jos ihmiset havahtuisivat tähän tosiasiaan OMIEN motiiviensa kohdalla, ehkä he lakkaisivat luokittelemasta lähimmäisiään hyviksi ja pahoiksi.
Jospa he huomaisivat, että itsekkyyttä ei voi asettaa asteikolle pahempi - parempi, vaan itsekkyys on aina samanlaista ja johtuu samasta syystä - egon kieroista haluista. Jokainen on vain oman egonsa pyyteiden vanki ja tekee siinä katsannossa tekonsa samoilla motiiveilla, olkoon teot mitä tahansa. Silloin tässä syvässä merkityksessä ei syyllisiä olisi, on vain egon temppuilun uhreja.
Vasta tämän ymmärtäminen herättää oikean tasa-arvon ja lähimmäisenrakkauden. Tekojen ja niitä tekevien ihmisten luokittelu ei ole lähimmäisenrakkautta, se on jälleen vain itsekkyyttä eli ylpeyttä omasta paremmuudesta. Missä on ylpeyttä, siellä ei voi olla rakkautta. Ne ovat toisensa poissulkevia.
Vain pyyteistä tyhjä sydän voi rakastaa. Vain omatunnoton ihminen voi olla täysin vapaa neurooseista. Jos myötätunto valikoi, se ei ole myötätuntoa. Jos autat sadasta kärsivästä kymmentä, teet yhdeksänkymmentä katkeraksi jne. jne.
Minulle ei tarvitse tehdä selväksi, että jokainen (ja siis ihan joka ikinen) ihmisen teko on pohjimmiltaan itsekäs. Näin olen ajatellut jo pitkään, eikä tuossa ajatuksessa ole mielestäni mitään kovin suurta neronleimausta. Jokaiseen tekooni löytyy itsekäs motiivi pohjalta, oli teko kuinka pyytettömän ja hyvän oloinen.
Ymmärtääkseni sinun mielestäsi kuitenkin osa ihmisen teoista voi olla pyyteettömiä? Omasta mielestäni ei. Ihmisestä ei saa pois kytkettyä sitä itsekkyyttä, jonka takia teemme kaikkemme omanhyvinvointimme eteen, ei ikinä. Vaikka näennäisesti tekisin täysin pyytettömiä hyviä tekoja, vähintäänkin saan niistä palkaksi itselleni hyvän olon. Enhän tekisi niitä tekoja, jos ne eivät tuottaisi minulle jollain tavalla hyvää oloa. Vaikka kuinka paljon kärsisin toisen hyvän olon eteen, teen sen siksi, että syystä tai toisesta se on minulle parhaaksi. Ehkä toisella tavalla toimimalla en voisi arvostaa itseäni haluamallani tavalla tms.
Jokaista olentoa siis määrää ja ohjaa saman syvyinen itsekkyys. Itsekkyyttä ei voi asettaa asteikolla vähemmän itsekäs tai enemmän itsekäs, jokainen on saman verran itsekäs, sen saimme syntymälahjana emmekä pääse siitä eroon millään tavalla.
Sen sijaan itsekkäitä tarkoitusperiä ajavat teot voimme lajitella asteikolla. Motiivit ovat kaikilla samat, mutta teot erit. Mielestäni ihmisen "hyvyyttä" voi arvioida näiden tekojen kautta, koska ne teot kertovat ihmisen sisimmästä: millä tavoin ihmisen itsekkäät hyvän olon pyrkimykset toteutuvat.
Hyvyyttä arvioitaessa on itsekkäitä pyrkimyksiä ajavat teot ratkaisee. Mielestäni on aivan eri asia, saako ihminen elämässään keskimäärin enemmän itsekästä mielihyvää esim. itselleen materian keräämisellä (=suora oman hyvinvoinnin edistäminen) vai esim. muiden olentojen hyvinvoinnin edistämisen kautta (=välillinen oman hyvinvoinnin edistäminen). Ihminen, joka keskittyy elämässään eniten oman hyvin voinnin suoraan edistämiseen, VÄLITTÄÄ/RAKASTAA toisia vähemmän kuin sellainen, joka saa omaa sisäistä rauhaa ja itsekästä mielihyvää muiden hyvin voinnin kautta.
Eli vaikka kuinka tiedostaa omat perimmäiset motiivinsa tekojen taustalla, se ei estä luokittelemasta itsekästä hyvää ajavia tekoja hyvyyden ja pahuuden asteikolla (mitä en suoranaisesti mielellään käyttäisi, koska hyvä ja paha on subjektiivista, mutta en nyt paremminkaan osaa ilmaista). Ihmisen itsekkyyden tajuaminen ja myöntäminen ei ainakaan omalla kohdallani tuonut mitään mullistavaa elämääni. Se on vain biologiaa.
" Ihmisen itsekkyyden tajuaminen ja myöntäminen ei ainakaan omalla kohdallani tuonut mitään mullistavaa elämääni. Se on vain biologiaa."
Aivan. On täysin eri asiaa TIETÄÄ jokin asia, kuin OIVALTAA se ja sen merkitys.
Tietoon päätyy kylmällä logiikalla, oivaltamiseen täytyy havahtua, herätä.
Tietäminen on väittämiä analysoimalla tehty väistämätön johtopäätös, se ei yleensä muuta "tietäjän" käytöstä (mielen sisältöä) mihinkään suuntaaan.
Oivaltaminen on perustavaa laatua oleva asioiden uudelleen järjestäytyminen "oivaltajan" mielessä. Oivaltaminen muuttaa ihmisen. Usein perinpohjin.
Jos ihmiset OIVALTAISIVAT itsekkyytensä merkityksen ja sen vaikutuksen tekoihinsa ja lähimmäistensä elämään, he muuttuisivat. Jos he sen sijaan vain kylmästi tietävät sen, he kohauttavat hartioitaan ja jatkavat entiseen malliin. Ja juuri näin tapahtuu kaikkialla, yksilötasolla, valtion ja ihmiskunnan tasolla.
Maailmassa ei ole AINUTTAKAAN väkivallantekoa, sotaa tai muuta kurjuutta, joka ei johtuisi ihmisen itsekkyydestä. Kaikki kurjuus (paitsi luonnon katastrofit) johtuvat siitä. Suuri osa "viisaista" johtajista tietää tämän, silti kaikki jatkuu. Tieto ei siis takaa mitään, ainoastaan oivaltaminen (havahtuminen) auttaisi, mutta sitä ei tapahdu, koska ihmiset, ne viisaatkin, eivät ole hereillä. He eivät halua herätä, koska he pelkäävät menettävänsä jotakin egolleen tärkeää.
Oletko sinä OIVALTANUT sen? En ymmärrä, miten oivaltaminen sinun määritelmälläsi voisi muuttaa esim. minun käytöstäni enää nykyisestään. Kun itse näitä asoita aikoinani enemmänkin mietin ja kenties jotain oivalsin, olin hetken aikaa onneton, että eikö esim. hyvyyttä olekaan olemassa. Sitten oivalsin jotain enemmän.
Voit toki pitää itseäsi ylivertaisena oivalluksinesi ja kikkailla sanoilla, jotta voit pitää itseäsi ultimaalisen totuuden löytäneenä, jos se sinusta hyvältä tuntuu ja luo sinulle itsekästä mielihyvää. Voit kuvitella, että sinun oivalluksesi ovat oikeampia ja arvokkaampia kuin muiden, tai että olet jotenkin "vapaampi" kuin muut. Minä harvemmin pidän omia oivalluksiani ainoina oikeina ja lopullisina totuuksina, sillä nämä asiat, jos mitkä, ovat kiistanalaisia. Muutenkin on kiva kuulla muiden aatoksia ja kenties poimia sieltä mielenkiintoisimmat omiin pohdinoitihin.
Minusta olisi kiva jutella näistä asioista siten, että kukaan ei asettuisi omine oivalluksineen toisten yläpuolelle. Nimittäin juuri se, että luulee löytäneensä perimmäisen totuuden, on suurempi vankila kuin mikään muu.
Ihmisen aivokapasiteetilla arvioituna filosofisissa kysymyksissä harvemmin on 'oikeita vastauksia' (vink vink).
"Minusta olisi kiva jutella näistä asioista siten, että kukaan ei asettuisi omine oivalluksineen toisten yläpuolelle. Nimittäin juuri se, että luulee löytäneensä perimmäisen totuuden, on suurempi vankila kuin mikään muu."
Jos koet, että yritän asettua teksteilläni johonkin asemaan (ylä- tai alapuolelle) suhteessa muihin, se on täysin sinun oma tulkintasi. Ylempään keskusteluumme viitaten, huomaat kyllä MIKÄ sinussa kokee tekstini yläpuolelle asettumiseksi. Teksti on tekstiä, ei sen enempää. Toisiin se vaikuttaa näin ja toisiin noin.
Jos joku löytää oikeasti TOTUUDEN, eikä teoriaa totuudesta, hän on vapaa. "Totuus on tekevä teidät vapaiksi", mikään muu ei voi sitä tehdä.
Filosofiat ja uskonnot ovat täynnä TEORIOITA totuudesta. Parhaimmillaan teoriat näyttävät tietä, useimmiten ainoastaan vangitsevat niitä pohtivan. Puhuessaan totuudesta ihmiset (viisaatkin) puhuvat vain sitä koskevista teorioistaan. Sitä voisi verrata vaikkapa sukeltamisen opettajaan, joka ei itse ole koskaan sukeltanut. Hän tietää kaiken veden koostumuksesta, sen paineesta, nosteesta, mistä tahansa, MUTTA OIKEASTI HÄN EI TIEDÄ MITÄÄN. Hän tietää sukeltamiseesta vasta sen jälkeen, kun on itse sukeltanut. Sitä oivaltaminen tarkoittaa. Sukeltamista.
Kysyt olenko minä oivaltanut. Millä tavalla se tieto auttaisi sinua tai ketään? Millä tavalla se muuttaisi suhtautumistasi teksteihini? Mitä väliä sillä on?
Jos vastaisin, että olen oivaltanut, sinulla olisi kaksi mahdollista suhtautumistapaa:
1. Et uskoisi, vaan pitäisit minua suuruuden hulluna (ihan järkevä päätelmä).
2. Uskoisit (tämä on ensimmäistä pahempi). Rakentaisit kenties minun teksteistäni mieleesi UUDEN TEORIAN, jolla korvaisit entisen. Et siis olisi oikeasti oivaltanut mitään, sinulla olisi vain uusi uskomus. Ja uskomus tai teoria EI OLE KOSKAAN TOTUUS. Aina kun läsnä on uskomus tai teoria, totuus pysyy poissa.
Mielestäni ilmaisit melko selvin sanoin, että tämän asian tiimoilta minä vain "tiedän", mutta en "oivalla" ("Aivan. On täysin eri asiaa TIETÄÄ jokin asia, kuin OIVALTAA se ja sen merkitys." Lähde: oikea vastaus).
Jos keskustelun toinen osapuoli keskittyy osoittamaan, että itse oivaltaa keskusteltavasta asiasta enemmän kuin keskustelukumppani, keskustelu ei ole kovin hedelmällinen. Suoraan sanottuna, en oikein edes ymmärrä, mistä olet kanssani eri mieltä. Pääpointtisi tuntuu olevan se, että sinä oivallat asiasta enemmän kuin esim. minä.
Esim., että mielestäsi en ole oivaltanut mitään, koska elämäni ei ole totaalisesti muuttunut. Ensinnäkään, oivallus harvoin on mikään yksittäinen hetki, jonka jälkeen koko mielenmaisema muuttuu (tai jos on, se liittyy yleensä johonkin mielenhäiriöön). Minun koko elämäni on jatkuvaa pohdiskelua ja oivallusten pikkuhiljaista syntymistä. Tämä ajattelu muokkaa toimintaani ja elän luonnollisesti oivallusteni ja näkemykseni mukaan. Se, että elämäni ei tätä asiaa pohtiessani kerta laakista heittänyt volttia, ei tarkoita sitä, että oivallukseni asiasta olisi vähäpätöisempi kuin esim. sinun oivalluksesi.
Totta on, se on minun kokemukseni, etä yrität asettua yläpuolelle, mutta se ei todista sitä vääräksi. Asia saattaa olla niin, että sinun on vaikea keskustella näistä asioista suhtautuen muihin tasavertaisesti, tai asia saattaa olla niin, että itse omasta persoonastani johtuen niin koen. Oikeaa asian tolaa en voi varmaksi tietää.
Tästä keskustelusta minulla kuitenkin tulee tunne, että sinä olet melko pitkälti omien totuuksiesi vanki, ja että et oikeastaan ryhdy puhtaalta pöydältä keskustelemaan asiasta, vaan yrität osoittaa toisen keskustelijan vajavaisuuden ja sen, että sinun oivalluksesi ovat "oikeampia". Vai pystytkö muka sanomaan, etät ehkä minun oivallukseni voivat olla yhtä arvokkaita ja oikeita kuin sinunkin? Ehkä sinun oivalluksei voivat olla yhtä vajavaita ja vääriä kuin minunkin?
" Vai pystytkö muka sanomaan, etät ehkä minun oivallukseni voivat olla yhtä arvokkaita ja oikeita kuin sinunkin? Ehkä sinun oivalluksei voivat olla yhtä vajavaita ja vääriä kuin minunkin? "
Huomaatko, mitä tapahtuu, kun ego astuu keskusteluun? Yrität lietsoa egojen reviiritaistelun. Maailmassa sitä käydään yli kuuden miljardin egon voimin. Varjot huitovat toisiaan...
Silloin kun oivallus on "minun" tai "sinun", se ei enää ole ole oivallus lainkaan. Totuudella ei ole omistajaa. Ihmiset ovat huvittavia, he puolustavat henkeen ja vereen "omaa totuuttaan". Ei sellaista ole edes olemassa. Vielä kerran: totuus, jonka joku omistaa, ei enää ole totuus.
Vielä kerran, meistä kumpikaan ei tiedä, eikä "omista" totuutta. Me voimme vain arvailla, ja kuunnella toistemme arvailuja. Minä en missään nimessä edes luule löytäneeni totuutta, kuten olen koko ajan sanonut. Minulla on nimenomana vain ajatuksia ja teorioita.
On hieman vaikeaa keskustella, jos jokaiseen sanaan tarraudutaan ja joillekin annetaan toisen osapuolen toimiesta tiettyjä merkityksiä, jonka jälkeen näitä sanoja ei saa/voi enää käyttää (koska toinen haluaa ymmärtää ne pelkästään omalla käsitteistöllään).
Nyt ymmärrän entistä paremmin, mitä Yusa vai kukas se olikaan, tuolla eräässä toisessa ketjussa kirjoittaa. Jos halutaan saivarrella, se onnistuu erittäin helposti tarttumalla 'sanoihin'. Mutta jos oikeasti haluttaisiin keskustella asiasta, voisimme yrittää ymmärtää toisiamme, ilman että tarttuisimme pieniin yksityiskohtiin. Tämän kun ei ole ainakaan minun puoleltani tarkoitus olla mikään filosofian riemuvoitto tai taidonnäyte.
Ymmärrystä toisen sanomalle kyllä löytyy, mikäli siihen on halua. Kenties itsellänikin on siinä parantamisen varaa. Tällaisessa saivartelussa ei ole mitään järkeä.
"Vielä kerran, meistä kumpikaan ei tiedä, eikä "omista" totuutta." Kukaan ei omista totuutta, omistettu totuus ei ole totuus. Mutta... totuus voi omistaa meistä toisen...
Totuutta ei löydetä, totuus löytää (tai oikeammin tapahtuu, toteutuu). Ihminen ei vapauta itseään totuuden kautta, vaan TOTUUS VAPAUTTAA IHMISEN. Se on aina näin päin.
Minä ymmärrän, että olet hieman närkästynyt tavastani kirjoittaa. Pyydän sinua vain miettimään mitä kirjoitan. En yritä kumota mitään sinussa, en yritä väitellä kanssasi mistään. En kirjoita ylimielisyydessäni, enkä halua saivarrella mistään. Kirjoitan tästä asiasta näin, KOSKA EN TÄSTÄ ASIASTA MUUTEN VOISI KIRJOITTAA. En edes kohdista tekstiäni sinulle, vaikka sinä siihen (kiitos siitä sinulle) vastaatkin. Kirjoitan vain, koska kirjoitan.
Nimim. 'Oikea vastaus' ihmettelee, miten hänen kirjoituksiaan tulkitaan ylemmyydentuntoisiksi ja opettajamaisiksi. Nuo tuosta nickistä alkaen ei tarvitse ihmetellä.
Minusta on on jotenkin epärealistista puhua puristisesta ja absoluuttisesta totuudesta ja ihmisistä samassa yhteydessä. Tai se on eräänlaista hurskastelua tai filosofista farisealaisuutta.
Minusta ihminen ei koskaan pääse eroon kultturievoluutiostaan, jolla suodattaa kaiken havitsemansa ja kokemansa itsekkyys vielä takaraivossa jyskyttäen. Siinä ei ole jäljellä mitään absoluuttista totuutta.
Ja kuten tummasilmäsusanna totesi, ei tämän ymmärtäminen ole mikään keksintö tai neronleimaus.
Ihan tavallinen ihmniselle tyypillinen suhteellinen havainto. Toivottavasti en käyttänyt liikaa ns varattuja sanoja.
"Nimim. 'Oikea vastaus' ihmettelee, miten hänen kirjoituksiaan tulkitaan ylemmyydentuntoisiksi ja opettajamaisiksi"
Tuota... missähän kohtaa mainitsemasi nimimerkki tuollaista ihmettelee? Ettei vain nimim. "Aika Usein väärässä" itse tulkitse niitä kirjoituksia "ylimielisiksi ja opettajamaisiksi? Kysymyksessä lienee ns. projisointi. Se on hyvin yleinen ilmiö ihmisen mentaalisissa häiriötiloissa.
"Minusta ihminen ei koskaan pääse eroon kultturievoluutiostaan, jolla suodattaa kaiken havitsemansa ja kokemansa itsekkyys vielä takaraivossa jyskyttäen"
Tuossa lauseessa on ainoastaan yksi merkittävä sana. Se on heti lauseen alussa: "Minusta". Tuo sana määrittää koko viestin muun sisällön. Kirjoittajan näkökulma on tuon sanan ansiosta helppo ymmärtää. "Hänestä" se on niin. Se on hänen totuutensa. Mitäpä tuohon vastaan väittämään. Omistettujen totuuksien välisessä kisassa ei ole voittajaa, ne kaikki ovat yhtä arvottomia.
Niin, minä kirjoitin vastineen nimimerkille 'Oikea vastaus'. Tietysti kirjoitan muodossa 'minusta', koska tuotokseni ovat minun ajatuksiani. Kuten aloittaja kirjoittaa omia näkemyksiään. Ja kuten hän totesi kaikki omistetut kirjoitukset ovat arvottomia. Niiin myös siis hänenkin. Olisi hirvittävää luulla, että jollakin olisi oikeat vastaukset. En silti ymmärrä keskutelupalstalla aloittajan arroganttia tyyliä.
Sanot "Korjaan sen heti, koska se on sellainen, että pintatiedoillaan snobbailevat ikuiset koululaiset takertuvat siihen, kun eivät varsinaisesta sisällöstä ymmärrä sanaakaan".
Ei täällä tarvitse päteä eikä täältä saa irtopisteitä.
Täytyy tässä kohtaa sanoa taas OMA kantani asiaan. Eli siis: filosofisissa pohdinnoissa ja oikeastaan ihan missä tahansa keskustelussa juuri tuo "minusta/minun mielestäni" tuo keskusteluun juuri sen nöyryyden, mitä mm. filosofinen ajattelu/keskustelu vaatii. Tuollainen asioiden esitystapa, eli sen myöntäminen, että kyse on 'minun' mielipeestäni, on paljon lähempänä totuutta kuin se, että luulee sanovansa jonkun absoluuttisen faktan. Ilmaus "minun mielestäni" sisältää juuri sen tärkeän ja filosofisen oletuksen, että tämä on "vain minun mielipide ja muuta en väitäkään". Tuollaisessa lauserakenteessa ei mikään mene vikaan, vaan se on sunjektiivisuuden myönnettyään täysin oikeassa lähtökohdiltaan, mutta jättää sen varan, että saatan olla väärässäkin, koska tämä on vain minun mielipide.
Itse ainakin tykkään tuollaisesta tyylistä, että keskustelussa esitetään nöyrästi vain 'omia mielipiteitä', eikä edes kuvitella niiden olevan absoluuttisia totuuksia. Mielestäni kaiken a ja o filosiassa on, että aina jätetään varaa kyseenalaistamiselle ja epäilykselle ja myönnetään, että tämä on vain se, mitä MINÄ ajattelen. Jos perimmäisiä kysymyksiä aletaan pohtia sillä asenteella, että kerrotaanpa tässä vähän oikeita vastauksia, niin mielen vankila on valmis. Näissä hommissa pitää olla nöyryyttä, sanon MINÄ.
" Tuollainen asioiden esitystapa, eli sen myöntäminen, että kyse on 'minun' mielipeestäni, on paljon lähempänä totuutta kuin se, että luulee sanovansa jonkun absoluuttisen faktan. Ilmaus "minun mielestäni""
On asioita, joissa ei ole tarpeen sanoa "minun mielestäni". Silloin kun puhuja tai kirjoittaja puhuu totuudesta (ei omastaan, vaan yleisestä totuudesta), hänen ei tarvitse, sitä erikseen mainita.
Olkoon esimerkkinä vaikkapa seuraava:
Pekalla on kaksi korvaa ja Liisalla myös. Heillä on siis yhtensä neljä korvaa.
Kyseessä on totuus, joka on vain totuus eikä muuta. Kun kyseessä ei siis ole kenenkään subjektiivinen totuuden arvuuttelu, vaan totuus, ei ole tarpeen sanoa: "minun mielestäni heillä on yhteensä neljä korvaa".
Mutta jos asiasta puhuisi ihminen, joka ei syystä tai toisesta kykene hahmottamaan matematiikkaa, eikä siis ymmärtäisi, että 2 korvaa plus 2 korvaa on yhteensä 4 korvaa, olisi hyvä jos HÄN korvaongelmaa pohtiessaan sanoisi: "minun mielestäni korvia on viisi".
Kun puhutaan todellisuuden ja egon (aivojen tuottaman harhan) välisestä suhteesta, kysymys ei ole edellistä esimerkkiä kummempi. Jotkut tietävät että 2 2 on 4. Toiset eivät sitä syystä tai toisesta hahmota. Jos itse ei sitä hahmota, EI OLE MITÄÄN SYYTÄ NÄRKÄSTYÄ, hyvänen aika!
Sepä se onkin, kun nämä monet filosofiset kysymykset ovat ns. ikuisuuskysymyksiä, missä nimenomaan pitäisi käyttää tuota "minun mielestäni"-muotoa. Jos ei käytä, näyttää vaan oman typeryytensä.
Vaikka itse olisi miten varma, että puhuu nyt "yleisestä totuudesta", silloinkin pitäisi huomioida oma inhimillisyytensä ja sitä kautta erehtyväisyytensä ja subjetiivisuutensa. Vai onko ihminen mielestäsi pätevä arvioimaan, milloin hänen käsityksensä on yleinen totuus ja milloin subjektiivinen totuus? Mitä menetelmää käytät omalla kohdallasi totuuden laadun määrittelyssä?
Mielestäni lähestulkoon kaikki filosofiset kysymykset ovat "minusta tuntuu" -osastoa. Matemaattiset faktat ja muu täysin tieteellinen on sitten eri asia. Filosofiakin on kyllä tiedettä, tieteiden äiti suorastaan, mutta kuitenkin paljon monimutaksiempaa ja aukottomien todistusten tekeminen on paljon hankalampaa, ellen sanoisi mahdotonta.
Minäkin pyydän sinua välillä miettimään, mitä minä kirjoitan.
"Sepä se onkin, kun nämä monet filosofiset kysymykset ovat ns. ikuisuuskysymyksiä,"
Mikä tahansa ajatuksen tuottama kysymys voi muuttua ikuisuuskysymykseksi, jos ajatus ei oivalla siihen vastusta. Filosofiset kysymykset eivät ole tästä poikkeus.
"Vaikka itse olisi miten varma, että puhuu nyt "yleisestä totuudesta", silloinkin pitäisi huomioida oma inhimillisyytensä ja sitä kautta erehtyväisyytensä ja subjetiivisuutensa"
Pohtiessaan kysymystä paljonko on 2 2, ja oivaltaessaan sen olevan neljä, ei juuri enää kannata pohtia oman inhimillisyytensä osuutta oivallettuun totuuteen. Se, että vastaus on neljä, ei ole riippuvainen oivaltajan subjektiivisuudesta, erehtyvyydestä tai edes inhimillisyydestä.
Sama koskee syvempiä totuuksia. Silloin kun totuus tekee itsensä näkyväksi (eli se oivalletaan), sitä EI ENÄÄ KOETA SUBJEKTIIVISESTI OMANA. Se vain on. Se on sama kaikille (joille se tulee näkyväksi). Aivan samoin kuin tuo matemaattinen totuus 2 2=4.
Filosofia tieteenä sisältää lukemattomia ratkaisemattomia kysymyksiä. Myös matematiikassa niitä on kunnioitettava läjä. Totuuden kannalta ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, onko se ratkaistu vai ei, totuus ei siitä kärsi, eikä muutu. Se kjaksaa kyllä "odottaa".
Totta on, että totuus on olemassa jossakin. Se on sitten eri kysymys, kuinka moni ihminen siihen pääsee käsiksi, ja minkä asian suhteen. Filsofiasta tekee mielenkiintoista juuri se, että tietää, että pohtimaansa kysymykseen ON olemassa vastaus, totuus. Jotenkin se asia on. Oikeas vastaus on olemassa, vaikka ihmisaivot eivät sitä käsittäisikään.
Olisi mielenkiintoista kuulla, millainen suhde sinulla on totuuteen. Oletko tavoittanut totuuden, jota sinun ei enää tarvitse kyseenalaistaa? Eli omalla käsitteistölläsi, oletko oivaltanut totuuden monestakin asiasta? Jos olet, sinua voisi kutsua yli-ihmiseksi, jonkinlaiseksi jumaluudeksi. Toinen, uskottavampi vaihtoehto on, että sinä vain kuvittelet löytäneesi absoluuttisen totuuden.Sinun ei tarvitse vastata tähän kysymykseen. Tai siis tiedän, ettet vastaa.
Sen sijaan kysynkin, onko mielestäsi ihmisen mahdollista löytää absoluuttinen totuus mistä tahansa asiasta? Vai ovatko jotkut asiat sellaisia, mistä ihminen ei yksinkertaisesti voi saada riittävästi tietoa löytääkseen totuuden? Tai että ihmisen käsityskyky ei riitä? Vai onko totuuden löytäminen jokin ns. yliluonnollinen tapahtuma, valaistuminen, jota ei voi selittää, eikä tällöin totuuden absoluuttisuutta voi edes ihmiskäsitteistöllä todistaa? Tällöin se kyllä kuulostaisi melkoisen subjektiiviselta KOKEMUKSELTA, joka loppujen lopuksi olisikin vain mutua.
"Olisi mielenkiintoista kuulla, millainen suhde sinulla on totuuteen. Oletko tavoittanut totuuden, jota sinun ei enää tarvitse kyseenalaistaa?"
Nyt kun olen huomaavinani kysymyksessäsi vilpittömyyttä, enkä pelkää ärtymystä "ylimielisyyttäni" kohtaan, yritän vastata tuohon.
Muotoilen vastaukseni vaikka näin:
Minulle TÄRKEIN kysymys, eli kysymys egoni ja todellisuuden keskinäisestä suhteesta, ei enää kaipaa ratkaisua, todellisuus voitti.
En pysty sitä tuon paremmin SANOILLA ilmaisemaan, koska jos väitän, että minulla on totuus hallussani, se ei enää ole totuus, vaan oman MIELENI tuote ja siten täysin arvoton.
Olen avuton ilmaisemaan sitä yhtään tuota paremmin. Anteeksi.
" Jos olet, sinua voisi kutsua yli-ihmiseksi, jonkinlaiseksi jumaluudeksi."
Ei orjuuden päättyminen tee ketään yli-ihmiseksi, hän ei vain enää ole orja. Ei sen enempää. Jumalat on orja-aivojen tuotetta, myös ne lakkaavat olemasta, silloin kuin orjuus päättyy. Orjalla on isäntä, alamaisilla valtias, syntisillä jumala, tietämättömillä viisaat, vapailla vain vapaus. Ehkä tuossa katsannossa VAPAILLA ON VÄHITEN, oikeastaan ei mitään.
" onko mielestäsi ihmisen mahdollista löytää absoluuttinen totuus mistä tahansa asiasta?"
Ei ole mahdollista. Ihmisen aivot on rakennettu käsittelemään vain aistien tuomaa hyvin vajavaista informaatiota. Ne ovat loppujen lopuksi aika riittämätön instrumentti.
No johan oli purkaus, helpottiko narsismiasi?
Kyllä on olemassa ihmisiä ylitse tuon, sillä kaikki kertomasi on vain oman mielen luomaa harhaa.
Miksi haluat ehdottomasti takertua siihen?
Tarinasi oli kuin itsensäviihdyttäjän karua kertomaa suppeasta luomastaan totuudesta.
Kyllä rakkaus on olemassa se ei vain vielä ole eksynyt luoksesi. Sillä vain antamalla voi saada, ei ottamalla ja itsekkyydellä.
Kyllä olen kohdannut usein ihmisiä jotka ovat pyyteettömiä, eivätkä korosta tekojaan. Kyllä olen usein kohdannut ihmisiä, suuria ihmisiä jotka osaavat antaa. Olen usein kohdannut ihmisiä jotka myös kertovat tälläisistä suurista kohdalleen osuneista teoista.
Kokeilehan vaihtaa sitä mottoasi vaikka tälläiseen suuntaan: aamun totuuteni on jo iltapäivän harhaa. Älä siis takerru harhaasi ja ala osoittamaan sitä kenellekään toisellekaan todeksi.
"Kyllä olen kohdannut usein ihmisiä jotka ovat pyyteettömiä, eivätkä korosta tekojaan."
Jos he tietävät ollensa pyytettömiä, he eivät ole olleet pyyteettömiä
"Kyllä olen usein kohdannut ihmisiä, suuria ihmisiä jotka osaavat antaa."
Antamisessa ei ole mitään hienoa. Antamisessa ilman antamisen kokemusta on. Suuria ihmisiä ei ole, on vain ihmisiä.
"Olen usein kohdannut ihmisiä jotka myös kertovat tälläisistä suurista kohdalleen osuneista teoista."
Saaminen (lahjan vastaanottaminen) on eri asia kuin pyyteetön antaminen, en ole puhunut siitä sanaakaan. Mutta jos tarkoitit, että olet kohdannut suurista, pyyteettömistä, teoistaan puhuvan ihmisen, olet tavannut kerskurin.
"aamun totuuteni on jo iltapäivän harhaa. Älä siis takerru harhaasi ja ala osoittamaan sitä kenellekään toisellekaan todeksi. "
Todellisuus virtaa. Se ei muutu ainoastaan aamusta iltaan, se muuttuu koko ajan. Toiselle osoitettu totuus ei ole muuta kuin kuvailu totuudesta. Kuvailu ei ole koskaan totuus. Kerrottu (osoitettu) totuus on harha. Se syntyy kuulijan päässä, ei kertojan.
Jos aloittajan ajatusrakenteen summaa (minun projektiostani tulkiten) niin totuutta ei sitten ole missään tai se singulariteetti.
Kaikki muu on projektiota, harhaa, tulkintaa jne. Kuitenkin tuolla aiemmin hän totesi 2 2 =4 esimerkissään sen olevan subjektittoman. Matemaattisesti tuo äärimmäisen helppo todistaa vääräksi, esim valitsemalla toisen lukujärjestelmän. Ts. tuo merkintä 2 2=4 on riippuvainen viitekehyksestään ja edellyttää oletuksia. -> siis ei edusta mitään absoluuttista totuutta.
Mielestäni singulariteetti ei virtaa mihinkään.
No kerronpa silti yhden tapauksen vanhuksesta joka asuu hissittömän talon ylimmäisessä kerroksessa, kulku on hyvin hidasta, kramppeja on liian korkeisiin portaisiin laitettu jotta tämä alati hymyilevä vanhus pääsee jotenkuten liikkumaan. Kävelykepillään kulkee sentti sentiltä, joskus hiukan huokaa, vaan ei valita, koskaan ei kuihdu hänen luottavainen mieli. Vaan kävipä vanhuksella lääkärireissua tehdessään sellainen ihme, että bussikuski odotti häntä pitkiä aikoja pysäkillä, toisella kertaa kuljettaja vanhukselle sanoi näin: siksi minä näin teen, sillä toivon jotta itseäni kohdeltaisiin hyvin silloin kuin itse joskus olen avun tarpeessa.
Ja se, mitä en kertonut on siten, että näin tulee käymään ja kyllä siihen löytyy myös selityskin vaikka raamatusta, mitä toiselle teet... saat runsain mitoin takaisin. Kutsukaa sitä sitten vaikka akaasisiksi tiedostoiksi tai peilaamisen laiksi. Aivan mitenkä halutaan mainittavan tämä tapahtuma. Itseasiassa olen tämän testannut ihan materiatasollakin. Mutta se ihmeiden ihme on kuitenkin se sanattomien tekojen taso. Elikkä vaikka teet jonkin hyvän teon yhdelle ja saat sen aivan ventovieraalta toisessa paikaa takaisin jolloin tavallaan toteutuu se kuinkas monen apinantarina, kun oppivat perunoita tjs kuorimaan eripaikoissa maailmaa vain yhden ensin tehdessä keksinnön. Telepatiaksikin kai mainittu tämä moninainen tapahtuma.
Vaan totta turhauduttavaa on huomata vaikka kolmenkin ihmisen puhuvan sovussa asiasta ja itse kolmantena tajuaa, että kukaan ei ymmärräkään asiaa laisinkaan samanarvoisesti. Elikkä puhuttu on tavallaan puutaheinää. Ja ryhmästä kenenkään toisen totuus ei avaudu kuten itselle. Yksinpuheluksikin voisi mainita.
****Mutta jos tarkoitit, että olet kohdannut suurista, pyyteettömistä, teoistaan puhuvan ihmisen****
Puhuin lähinnä hiljaisista ihmeellisistä teoista jotka harvemmin edes sanoja kaipaa.
Vaikka näin, kohtasin erään henkilön vasta toista kertaa, olimme kaupassa, tein tunnustuksen, että en ymmärrä miksi molempina kertoina kohdatessamme käyttäydyin omituisesti ja puhuin ihan omituisia, aivan kuin en muistaisi yhtään mitään. Hän tokaisi olotilani hyväksyen: Ollaan sitten niin ja näin jatkoin käsittämätöntä höpinääni sillä kertaa. Ihminen oli energiaparantaja. Ei hän edelleenkään ota kiitosta, ei rahaa teoistaan. Väittää vain kivenkovaa itse käyvänsä hoidettavana hoitopöydällä oikein. Se on niin kaunista, en mainitse asiasta. Tietää tai sitten ei. Monet eivät tajua tekojensa suuruuksia. Tai sitten se on vain minun harhaa, olkoon siis niin.
Maailmassa on niin monta ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa/tutkijaa.
"niin totuutta ei sitten ole missään tai se singulariteetti."
Missä totuuden pitäisi olla? Voiko se olla missään? Jos se on "jossain", onko se enää totuus?
Singulariteetti on tila, jossa jokin suure on ääretön. Vaikkapa tiheys. Voiko todellisuutta nimittää singulariteetiksi, en tiedä. Minua ei kiinnosta teoriat totuudesta. Jos joku kokee sen singulariteetiksi, niin se on hänelle singulariteetti.
"Kuitenkin tuolla aiemmin hän totesi 2 2 =4 esimerkissään sen olevan subjektittoman. Matemaattisesti tuo äärimmäisen helppo todistaa vääräksi, esim valitsemalla toisen lukujärjestelmän."
Juuri noin tapahtuu myös psykologisen eli egoa koskevan (josta siis puhun) totuuden kanssa. Ihmiset siirtävät sen haluamaansa viitekehykseen ja silloin se ei enää ole totuus. Se muuttuu siirtäjän määrittelemäksi "totuudeksi", siirtäjälle mieleisessä viitekehyksessä. Siirtäjä ei egonsa vuoksi halua tai kykene näkemään totuutta suoraan sellaisena KUIN SE ON, vaan haluaa nähdä sen OMANAAN, omilla ehdoillaan. Sellaisella totuudella ei ole mitään arvoa, se on vain egon luoma tekele.
Kun ihmiset puhuvat psykologisesta totuudesta, he puhuvat juuri näistä omien egojensa luomista tekeleistä. He riitelevät ja väittelevät niistä, joskus jopa sotivat. Kaikki uskonnot ja muut hölynpölyt perustuvat juuri tuohon omaan, itselle mieleiseen, viitekehykseen siirretylle totuudelle. Joka on siis yhtä arvokas kuin kamelin paska ruokapöydästä. KAIKKI kiistat SELLAISESTA totuudesta ovat turhia, koska KAIKKI KIISTELIJÄT OVAT VÄÄRÄSSÄ, joka ainoa. Totuudesta ei voi kiistellä, eikä siitä mitään tiedetä. Sitä ei voi analysoida. Sitä eletään ja koetaan. Aivojen psykologinen "minä-osa" ei voi sitä koskaan tavoittaa. Kun minä toimii, totuutta ei eletä.
Vaikka totuutta (psykologista, minään liittyvää) ei voi kuvata, sen vastakohtaa voidaan. Totuuden vastakohta on valhe. Ego on valheen perusta. Se luo kaiken mistä ylpeilemme ja mitä pelkäämme. Se tuottaa kauhut, ilot, surut, kärsimyksen, kaiken sen arvottoman roskan, josta ihmisen itsekäs elämä koostuu. SE tuottaa totuuden kaipuun, sen analysoinnin, teoriat, kiistelyt... Totuutta se ei kykene kuitenkaan koskaan paljastamaan. Siksi sanotaan: "totuus on tekevät teidät vapaiksi". Siis totuus, EI sitä etsivä ja siitä kiistelevä ego. Ego ei voi vapauttaa itseään. Valhe ei voi koskaan tuota totuutta, mutta se voi kyllä näennäisesti peittää sen. Ja juuri niin ihmisille tapahtuu.
2 2 = 4, jos et anna egosi eksyttää itseäsi viitekehyksen vaihtamiseen.
Jos kaikki ihmiset olisivat aidosti lähimmäisenrakkaita ei jaettaisi hengenpelastusmitaleja.
"KUKAAN ei rakasta vaimoaan tai miestään, vaan ainoastaan SITÄ TUNNETTA, jonka tästä saa."
Emme rakasta ihmistä, ainoastaan rakastumisen tunnetta jonka tietty yksilö sattuu ohikiitäväksi hetkeksi herättämään.
Ja kun tämä tunne hiipuu, alkaa onnettomuus ja epätoivo ja pettäminen ja uuden jokusen kuukauden kestävän rakastumisen tunteen metsästäminen.
Minä uskallan epäillä, ettei totuus ole löytänyt sinua, tai et osaa käsitellä sitä oikealla tavalla. Luulisi, että totuuden olisi tarkoitus (ehkä sinun avullasi) löytää vielä enemmän ihmisiä. Se ei kuitenkaan tekstilläsi onnistu, jos sitä yrität. Mielestäni alennat totuuden arvoa kirjoituksillasi, olen pahoillani.
Keskustelua oli toki mukava lukea ja alku oli paras osa. Lopussa alkoi jo väsyttää. Paljon totuutta, paljon inhimillistä "muka-totuutta".