Kannattaako suhdetta lopettaa, jos kaikki on "ihan hyvin". Olen aina ajatellut, että sitten vasta erotaan, jos mies pettää, juo tai pahoinpitelee, eli eroon pitää olla hyvä syy. En kuitenkaan ole ollut oikein onnellinen viime aikoina suhteessani, mutta en osaa lähteäkään, kun odotan kai, että tilanne muuttuisi joko paremmaksi tai pahemmaksi niin, että saisin jonkun selvän syyn lähteä. Hyvinä hetkinä kaikki on siis ihan hyvin. Tietyt asiat aiheuttaa jatkuvasti riitoja, jotka kylläkin jotenkin on pyritty aina sopimaan. Intohimo on kadonnut jo ajat sitten, myös hellyys ja läheisyys on vähissä. En saa mieheltäni tukea ja lohdutusta vaikeissa asioissa, vaan saan usein yksin itkeä pahaa oloani. Emme enää tee asioita yhdessä kuten ennen. Mieheni ei tule toimeen ystävistäni ja sukulaisistani suurimman osan kanssa, eikä halua tavata heitä. Joskus tuntuu, etten voi koskaan rentoutua kotona, vaan aina pitäisi siivota tai tehdä jotain muuta pikkupuuhaa, koska mieheni paheksuu sitä, että olen "laiskana" enkä saa mitään aikaan. Onko nämä tarpeeksi hyviä syitä erota, kun yhteistä taivalta on pitkästi takana ja yhteinen asuntolainakin on? Asioista on kyllä yritetty puhua lukemattomia kertoja, mutta mikään ei ole muuttunut, koska miehen mielestä mitään ongelmaa ei ole.
Mistä tietää, että suhde on tullut tiensä päähän?
sini_28
166064
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mieti miten paljon sä itse omilla valinnoillasi olet antanut asioiden ajelehtia siihen pisteeseen missä sä koet että te nyt olette parina. Mitä sä itse olisit voinut tehdä toisin jotta et olisi siinä nyt miettimässä eroa jonain ainoana vaihtoehtona. Ja mieti mitä hyvää siinä sun kumppanissa on, joka päivä, ja huomioitko sä sitä puolta hänessä tarpeeksi.
Parisuhteessa on AINA kaksi syyllistä, mentiin sitten syteen tai saveen. Turha ajatella, että mä teen kaiken ja toinen ei panosta yhtään mihinkään, sillä se ei pidä koskaan paikkaansa.
Sille miehen käytöksellekin on joku syy, ihan niin kuin sun omaankin käytökseesi. Kaikenlaiset reaktiot on aina helpointa purkaa lähimpään ihmiseensä, mutta ottaako se ihminen vastaan mitä vaan sille sanoo tai tekee, on sitten jo eri juttu.
Hellyyden ja läheisyydenkin te rakennatte yhdessä, ettekä erikseen. Jos molemmat antaa asioiden ajautua johonkin maneeriin, niin tottahan ne ajautuu. Muutokseen tarvitaan vastarintaa ja sitten uusi suunnitelma jota aletaan yhteistuumin toteuttaa käytännössä, muuten liusutaan takas vanhoihin kaavoihin.
Parisuhteessa eläminen teettää töitä. Ei se riitä, että toinen sanoo että vituiksi menee ja toinen että ongelmia ei ole. Se on vasta alkusoittoa, mielipiteiden vaihtoa, josta alkaa se todellinen duuni.
Ns. "kulissia" ei kannata pitää pystyssä. On totta että suhteessa kasvetaan ihmisenä ja parisuhde siinä samassa. Joskus se ei toimi ja ajautuu tiensä päähän.
Mulla ei tuon kummempia syitä ollut kuin sinullakaan. Halusin enemmän. Olla iloinen. Nyt olen sitä ja voin paremmin. Lapseni ovat aivan toisenlaisia kun jaksan keskittyä heihin enkä pode enää pahaa oloa ja itkeskele.
Mieti tarkkaan ja pohdi jokasuunnasta. Ero ei koskaan ole helppo. Koskaan
Tuota noin. Suhdetta ei mielestäni kannata lopettaa, jos kaikki on ihan hyvin. Nimittäin jokainen suhde ajautuu enemmän tai vähemmän siihen tilaan ja silloin on taas uuden etsiminen edessä ja voi käydä jopa niinkin, että seuraava todella onkin vaikea tapaus. Intohimo laantuu väkisinkin. Mutta kun sanoit, että hellyyttä ja läheisyyttä ei oikein ole, niin kyllä se on minusta huono asia, ehkä jopa sellainen syy, jonka takia kannattaisi erota. Myös tuen puute on ikävä juttu. Sanoisin, että kannattaa kokeilla keskustella asiasta, jos vaikka noita puuttuvia asioita saisi takaisin.
Itse olen ollut sekä jättäjänä että jätettynä ns. kaikki on ihan hyvin -suhteessa. Toisessa itse jätin vaikka kaikki oli kunnossa, läheisyys, tukeminen, seksikin ok, mutta kaipailin intohimoa. Jälkikäteen kaduin kovasti, koska seuraavassa suhteessa niitä ongelmia sitten olikin. Sitten viimeisimmässä suhteessani minut jätettiin vähän kuin karman lain mukaan, oli kaikki palaset kohdillaan, mutta toinen halusi erota ilmeisesti uutta intohimoa ja alkuhuumaa tavoitellen. Olen oppinut, se on tärkeintä.
mutta miten olet selvinnyt noista eroista? Mä tulin taannoin jätetyksi elämäni ekasta oikeasta suhteesta (siis asuttiin yhdessä 4 vuotta) ja selitykset oli "mulla on toinen" ja "meidän suhde oli ihan hyvä, mutta haluan intohimoa". Olen mennyt ihan romuksi ja vaan mietin sitä, mitä tein väärin ja miten olisin voinut riittää. En kai mitenkään, mutta eihän kukaan riitä, jos vaatimuksena on joku ikuinen intohimo. Pelottaa se, miten valtavia vaatimuksia ihmiset laittaa suhteille - siis "ihan hyvä" ei riitä, vaan pitää olla superexrtamagee koko ajan.
Tuntui että erotessa toinen arvosti mua suunnilleen yhtä paljon kuin vanhaa lapasta. Kiva tässä elää elämää eteenpäin, kaverit on kaikki perheellistyneet ja pikkulasten vanhempia, huoh. Tietty kiva, että ukko jätti ennen kuin ehdittiin lapsia hankkia, muuten oisin tässä yh-äippänä.
kunnolla vieläkään. Siis edelleen mietin sitä ensimmäistä suhdetta, jossa olin jättäjänä. Ja toki myös tätä missä minut jätettiin. Ymmärsin myöhemmin, mikä parisuhteen tarkoitus on, mutta en sitä silloin vaan tajunnut. Ei parisuhde olekaan ikuista intohimoa, mutta omalla ajattelulla ja ajatusleikeillä voi sitä toistakin kohtaan säilyttää sellaisen pienen intohimon/kipinän. Se vaatii kuitenkin työtä ja tuntuu siltä, että nykypäivänä suhde kestää juuri tasan niin kauan kun todella päästään kumppanuustasolle ja ollaan toisemme parhaat ystävät. Silloin, sekä miehet että naiset alkavat pohdiskella "tässäkö tämä nyt sitten oli ja olemmeko vain sisar ja veli" -tyyppisiä ajatuksia. Itselläni näitä ajatuksia oli kummassakin suhteessa, mutta viimeisimmässä olin vihdoin pystynyt hyväksymään asiat ja ehdottomasti ymmärsin parisuhteen merkityksen ja hyvät puolet. Kunnes karma iski.
Ihmiset asettavat liian kovia vaatimuksia parisuhteelle. Siinä olet oikeassa. Siksi kaiketi suhteet eivät kestä, tai ainakaan useimmat. Mutta älä syytä itseäsi, siihen minäkin sorruin. Asia on vain niin, että jos toinen ei arvosta sitoutumista ja sinä arvostat, niin silloin teillä on arvomaailmassa niin iso erovaisuus, että se ennen pitkää kaatuu. Olet varmasti ollut oma hyvä itsesi ja sen pitäisi riittää. Tietenkään ei pidä jäädä tuleen makaamaan, vaan vaivannäköä suhde ehdottomasti vaatii. Varsinkin kun olette olleet noin pitkään yhdessä, niin kyllä sinä olet hänelle riittävä ollut parisuhdemielessä, hän vain arvostaa liikaa "suuria tunteita". Näiden intohimoihmisten kanssa on mahdotonta luoda kestävää suhdetta. Itsekin luen itseni kyllä intohimoihmisiin, mutta olen pohjimmiltani niin rationaalinen ja realisti, että seuraava "kaikki kunnossa" -suhde, jos sellainen enää löytyy, on se mistä pidän kiinni.
Kiitos miehen 1/2 vastauksesta! Olen ihan samaa mieltä siitä, että pelkän intohimon puutteen takia ei kannata hyvää suhdetta lopettaa, koska sitä ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Eri asia on, että haluaisin kokeilla erinäisiä asioita, joiden avulla voitaisiin saavuttaa se intohimo uudelleen, mutta mies ei ole kiinnostunut edes kokeilemaan mitään uutta, vaikka olen ehdottanut vaikka mitä...
Pahempana silti tosiaan pidän läheisyyden ja tuen puutetta. Niistäkin on puhuttu ja hetkellisesti mies yrittääkin korjata asiaa keskusteluidemme jälkeen ja on esim. yhden illan ajan tosi huomaavaisena, kunnes taas kaikki palautuu ennalleen ja ollaan etäisiä. En sano, etteikö vikaa olisi minussakin, mutta ei vaan tee mieli lähestyä ihmistä, joka on kylmä kuin jääpuikko.
Mietin kuitenkin juuri tuota, että kun asiat on periaatteessa ihan ok, niin kannattaako silloin jättää toinen. Jos uudessa suhteessa sitten onkin asiat vielä pahemmin. Ja nykyisen mieheni kanssakin nämä ikävät piirteet on tulleet esiin vasta viimeisen vuoden aikana, jota ennen ollaan kuitenkin tunnettu jo monta vuotta. Miten voin seuraavassakaan suhteessa tietää, ettei sieltä pitkänkin ajan kuluttua paljastu jotain tosi ikäviä luonteenpiirteitä tms., kun alussa niitä ei välttämättä huomaa? Pelottaa myös, että ehkä alan jossain vaiheessa katumaan, jos eroan nykyisestä miehestäni. Mistä siis tietää milloin suhde ei ole enää pelastettavissa ja milloin taas jotain on tehtävissä? Ja koska täydellistä kumppania ei olekaan, niin mistä tietää mihin kannattaa tyytyä ja milloin taas on lupa vaatia enemmän?
Richard Bachin kirjasta jäi mieleeni hyvä lause: "Hyvässä suhteessa toinen auttaa toistaan nousemaan yhä vain korkeammalle, kuin kaksi ilmapalloa. Jos huomaat, että kumppani yrittää painaa/kiskoa sinua alaspäin, suhde on silloin väärä."
Itse täytyy miettiä, onko omaa tyhmyyttään antanut kehittyä vääränlaisen (alistavan) suhteen sinänsä OK henkilöön (yleensä syynä oma puuttuva assertiivisuus), vai onko syynä väärä kumppaninvalinta (ehkä molemmat?). Sinuna luottaisin, että parempaa löytyy, ja olisin tarkkana seuraavassa suhteessa sen suhteen, mikä on OK ja mitä et voi hyväksyä.
Ehdin elää 12 vuotta suhteessa, jossa pikkuhiljaa muutuin toisen mieleiseksi. Olen luontaisesti nössö, muutun aina toiselle mieleiseksi, niin parisuhteissa kuin ystävyyssuhteissa.
Ensimmäinen pitkä suhde alkoi, kun olin 21-vuotias, se loppui kun olin 28. Siinä toinen ei pitänyt siitä, että olin ystävieni kanssa niin eloisa ja aurinkoinen ja minulle soiteltiin jatkuvasti ja pyydettiin ulos ja meitä yritettiin kutsua pariskuntanakin vaikka minne. Kutsuille tuli loppu kun puolisoni alkoi julkisesti aina ystävien edessä nöyryyttää minua ja ehdotella parinvaihtoa yms. Kestin kuitenkin 8 vuotta tässä suhteessa.
Sitten puolen vuoden kuluttua luulin törmänneeni elämäni ihmiseen, vietinkin 12 vuotta hänen kanssaan. Hänkin tahtoi muuttaa minua. Olin liian "pinnallinen" liian kaupunkilainen, liian sitä ja liian tätä. Tein parhaani, muutuin vakavaksi, masennuin. Häntä ei enää seksi kiinnostanut, joten viisi viimeistä vuotta olimme halaamatta, suutelematta ja ilman seksiä. Kuulemma on pinnallista jättää suhde vain läheisyyden puutteen vuoksi.
Viimeiset 8 vuotta asuimme vielä eri kaupungeissakin, hän sai työtarjouksen ja lähti takaisin kotipaikkakunnalleen. Minä en sieltä töitä löytänyt, enkä halunnut olla elätti, joten jäin omaan kaupunkiini.
Mietin, olisiko suhteemme voinut pelastaa se, että olisin ottanut rakastajan. Masennuin täysin kosketuksen kaipauksesta, hellyyden puutteesta ja yksinäisyydestä. Juttelimme joka päivä useita kertoja Skypellä ja chattailimmekin, muttei se silti auttanut ikävään: hän otti yhteyttä säännöllisesti kyllä.
Nyt olen ollut pari vuotta yksin. Tarvitsen tämän aikalisän, jotta tiedän, millaisia virheitä voin välttää tulevissa suhteissa.
Vieläkin mietin, teinkö pahan virheen, kun jätin muuten kivan suhteen seksin ja hellyyden loppumisen takia. Teimme kuitenkin asioita yhdessä, silloin kun ehdimme tavata. Olimme kuitenkin toisillemme tuki ja turva ja kerroimme toisillemme hyvät ja huonot uutiset heti tuoreeltaan.
Toisaalta, minulla ei muita suhteita ole ollutkaan kuin nämä kaksi, ehkä on aika katsoa, millainen olen muiden kanssa. Nyt olen saanut rakennettua terveen itsetunnon, pidän elämästäni ja viihdyn elämässäni loistavasti. Sinkkuudestani huolimatta en pode minkäänlaista hellyydenkaipuuta nyt! Aika näyttää, löydänkö rinnalleni vielä jonkun vai en. Kahdesti olen saanut rakastaa ja olla rakastettu, ehkä se riittää yhdelle ihmiselle!
sut on jo henkisesti jätetty, alitajunnassaan mies on jättänyt jo ei vaan sano sitä ehkä sinun pitäisi jos haluat pois?vai elättekö kavereina kun niin pidätte toisistanne?
Sama ongelma.. Tosin oon vasta 16-vuotias ja ollaan seurusteltu pari kuukautta yli vuoden.. Poikaystäväni on kiltti, luotettava, rehellinen, hyvännäköinen, osaa käyttäytyä.. En oikein keksi hänestä mitään vikaa.. Lisäksi vihaan muutoksia ja pelkään että sopeutuminen sinkkuelämään olis tosi raskasta mulle. Ollaan suunniteltu tulevaisuuttakin yhdessä. Kuitenkin, en jaksa nähdä häntä enää koskaan, olen hyvin välinpitämätön häntä kohtaan, halut menneet aikojan sitten, hän ei enää vain jaksa kiinnosta.. Olen kai kyllästynyt häneen. En kuitenkaan haluaisin jättää noin hyvää poikaa.. Enkä varmaan pystyisikään, olen muutaman kerran jo 4kk sisällä yrittänyt, mutta pojan itkujen takia en ole pystynyt :(
Voimia, sipppu! Ero voi ottaa molemmille koville, mutta kun saatte sen pahimman vaiheen ohi, niin pysy sitten päätöksessäsi äläkä haikaile enää takaisin, vaan jatkaa elämääsi yhtä kokemusta rikkaampana :) Tsemppiä! Sinkkuna oleminenkin on tosi tärkeää.
jos intohimo on poissa etkä pysty harrastaan juurikaan seksiä ettekä saa mitään rakastavaismaista yhteyttä toisiinne enään taitaa olla jo pisteen paikka. kemia on yliarvostettua mutta ei kai veljeksi muuttuneen kanssa voi olla parisuhteessa.....
Tämä ainakin sivuaa aihetta; mistä tietää että suhde lähestyy loppuaan? Kumppani ei vastaa enää työpaikaltaan lutu-viesteihin lutuisesti eli ne "oma höpönassu, nallekarhu jne" viestit muuttuvat muotoon: ´" on aika kiirettä." Jos säilyttää viestit pitkältä aikaväliltä, näkee muutoksen. Viestien määräkin harvenee dramaattisesti.
Työhön lähtiessä kumppani alkaa laittamaan itseään, meikit, föönaukset, vaatteet, aivan eri tavalla kuin aikaisemmin.
Tietsikka ja känny käyvät salaperäisiksi. Kännyyn kirjoitetaan selkä kääntäen tai kädellä suojaten. Känny seuraa yöpöydälle ja viestejä piipahtaa yölläkin. Mutta "ne ovat vain mainoksia." Jos joku soittaa, siihen ei vastata kun "äiti se vain soittelee."
Lopulta seksi jää pois. On päänsärkyä. Tai kumppani kertoo että "oikeastaan hän on aika vähäseksinen ihminen eikä nyt aina oikein halua.."
Yhteiset suunnitelmat saavat toisen vaivautuneeksi. Se "yhteisen talon osto?" "No, katsotaan sitä sitten myöhemmin,,tässä on niin monenlaista."
JA sitten eräänä iltana puheet: "haluaisin että asuttaisiin vähän aikaa erillään, haluan vähän tilaa ajatuksilleni, en nyt toistaiseksi haluaisi olla parisuhteessa."
Ero. Ja sitten kahden viikon päästä näet kumppanisi kulkevan käsi kädessä uuden kanssa. Enää hän ei näköjään tarvitse "tilaa ajatuksilleen" ja enää hän ei ole "vähäseksinen."
Tää on niin totta. 8/
Onko teillä lapsia?
Jos on pitkä suhde, ero aiheuttaa varmasti ahdistusta tai edes sen ajattelu. Luultavasti edes siitä puhuminen täällä aiheuttaa surua.
Eroaminen ei ole IKINÄ helppoa, ja itse jopa kahden vuoden suhde ja siitä eroaminen oli kamalaa. Mutta nyt?
Elän sinkkuna, elän nuoruuttani, itsenäistyn. Olen itsenäinen ja eheä. En väitä että sinun pitäisi erota. Toki aina asioista voi keskustella, mutta mitä suhde sinulle tuo?
Itse selvisin erosta, ja en kadu. Välillä olen sinkkuna yksinäinen, kun yhden illan jutut ei nappaa ja läheisyyttä en saa tarpeeksi. Ilmeisesti en ole ainoa? Kai tajuat pointin?
Ei se vaihtamalla parane, eikä heppoisesti kannata antaa periksi. Mutta elämä on liian lyhyt huonoon suhteeseen. Mutta erosta selviää, kaikki. Aika näyttää, että oliko se oikein vai väärin.
Mutta, ole ehdottoman varma kun teet päätöksen. Siitä on vaikeaa tulla takaisin, ja kuten sanoin sinkkunä eläminen on välillä rankkaa. Eikä se ole mitään ruusuilla tanssimista. Tekisi jopa mieli sanoa, että haluan suhteen, mutta hyviä miehia ei ole tullut vastaan.
Olipa ristiriitainen viesti. :D Kuitenkin, jos suhde on huono, ei kannata jäädä jos harkinnan jälkeen tekee päätöksen. Ei se myöskään vaihtamalla parane. Mitäpä jos kuuntelet sydämen ääntä?
NImimerkki ''pitkäsujde''
Miksi jäit suhteeseen? Toi on varmasti joku ikuisuuskysymys, jos jättää miehen eikä saa tarpeeksi läheisyyttä. Oletteko puhuneet siitä, miksi se loppui?
Itse erosin, joskus mietin että teinkö virheen. Nykyään tapaan vääriä miehiä, ja tunnen itseni yksinäiseksi välillä. Olen nuori, ja murehdin aivan liikaa miesten perään.
Olin nuori kun erosin. Tämä mies oli oikeastaan ''täydellinen'' mutta en osannut olla suhteessa ja lähdin. Mietin, että teinkö virheen? Sitten tajusin että tämä mies on mennyt kihloihin, enkä ole oikeastaan ikinä kaivannut häntä. Väärä aika, väärä ajoitus.
Mistä tietää jos valitsee väärin, eikä pääse takaisin?
Ei yksinolo aina herkkua ole. Mutta samaiistun tuohon tekstiin, että yksinolo tekee hyvää. En usko että kukaan voi eheytyä jos toinen on siinä, kasvaa omaksi persoonakseen.