Yksi kumppani?

Olen kanssasi niiiiin samaa mieltä. Silti, vaikka en ole sinkku, onneksi vapaata sisimpääni ei saa kukaan kahlittua.

Mulle riittäisi ja sellaista olen etsinyt, mutta ei vaan tule vastaan. Tuttu ja turvallinen voittaa kaiken muun.

Mulle riittäisi. En mä ole sinkku vaihtelunhalun takia, vaan siksi että miehet on osoittautunut epäsopiviksi. Mä olen sinkkuna pitkiäkin aikoja sen vuoksi että uusiin ihmisiin tutustuminen ja kaiken alusta alkaminen on mulle vaivalloista ja oikeastaan vastenmielistä. Suututtaa että aina kun just oppii tavat tunteen niin pitäisi alkaa alusta. Just lupasin itselleni että jos seuraava yritys menee käteen, niin saan pitää lomaa monta vuotta näistä treffailukuvioista. Vaikka koko loppuelämän.

Mä haluaisinkin juuri sellaisen joka itsekkin kykenee oleen saman kanssa vaikka sinne kuolemaan saakka.

kyllähän sitä voi kumppanille ehdottaa esim. kimppakivaa, parinvaihtoa tai jotain muuta vastaavaa, että saa vähän vaihtelua.

No jos tää nyt natsaa, niin se on sitten siinä !

Luulisin että minullekkin. Laatu kun on tarpeeksi kova, on se paljon kovempi varmaan siinä vaiheessa kun monta tosi hyvää naista yhteensä.

Mihinkä minä kahta tarvitsisin kun yksikin on vaikea löytää ja toisaalta eiköhän yhdessä naisessa ole ihan riittämiin?

Nykyaikana vain on niin että ei voi olettaa toisen olevan samaa mieltä asiasta lainkaan. Ehkä aluksi toki, mutta ei enää parin vuoden päästä.

Mutta jos todennäköisyyksiä aletaan laskea esimerkiksi mun kohdalla kun kiinnostuneet ovat yhtä painavia kuin minä tai vanhempia kuin minä puhumattakaan että olisi muuten yhteistä niin millä todennäköisyydellä sellainen nainen vielä tahtoisi pysyä loppuelämän yhdessä minun kanssani kun maailma on pullollaan mm. paremman näköisiä miehiä?

Juuri niin. Ei todellakaan mitään tsänssejä sellaiseen.

Kun olin ihan pieni sellainen alle kouluikäinen, minun oli mahdotonta ymmärtää, miksi vanhempani puhuivat erosta ja riitelivät jatkuvasti. Minulle oli itsestään selvää, että he olivat olleet yhdessä koko minun elämäni ajan ja aikaa ennen sitä ei kertakaikkiaan ollut olemassa. Tähän tunteeseen perheestä tietysti vaikutti, että minun oli vielä vaikea hahmottaa mitä tarkoitti, että he olivat tavanneet jo ennen minun syntymää. Se mikä oli minulle koko elämä, oli heille vain muutamia vuosia. Isä ja äiti eivät siis olleet yhdessä maailman synnystä kuin Adam ja Eva, vaikka minulle se olisi se oli itsestäänselvyys, että isä ja äiti kuuluu yhteen, koska he olleet yhdessä aina ja niin vain kaiken kuuluu olla ja heidän tulisi riidellä vähemmän.

Valitettavasti tuo turvallisuuden tunne järkkyi pahastikin, mitä kauemmin vanhempien avioliitto kesti ja aikakäsityksenikin kehittyi. Mutta joskus olen miettinyt voiko sitä varhaislapsuuden tunnetta enää koskaan tuntea uudelleen, missä kaikki oli niin itsestäänselvää, ja olisinko pystynyt tarjoamaan sitä samaa tunnetta omille lapsilleni ja voinut sallia heidän jopa luottaa siihen.