Vieläkö ihmiset eroaa varttuneemmalla iällä? Eroaalto käy kait huipussaan siinä 40 v kohdalla.
Kuinka te vanhemmalla iällä eronneet olette päässeet uuden elämän alkuun? Mietittekö usein, että olisi pitänyt aikaisemmin erota?
Kuinka te vanhemmalla iällä eronneet olette päässeet uuden elämän alkuun? Mietittekö usein, että olisi pitänyt aikaisemmin erota?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Mietin 57-vuotiaana erottuani, juuri tuota, että olisi pitänyt aikaisemmin erota. Tuntuu jälkeenpäin, kuin olisi hukkaan heittänyt ne yhdeksän kituuttamisen vuotta huonossa avioliitossa!
Jaa, mutta sinä olitkin vain vähän aikaa aviossa. Ei 9 vuotta ole paljon 57-vuotiaalle. Sinulla oli luultavasti ihanaa ENNEN avioliittoa. Ja on mahdollisuuksia vielä JÄLKEEN avionkin :)
Mistä tiedät vaikka olisi ollut 20-vuotiaasta avioliitossa, mutta vasta viimeiset 9 vuotta olisivat olleet huonoja?
Voi, jos tietyn yli 60-vuotiaan ero ja mahdollisuus uuteen elämään toteutuisikin. Takaan etten kohtelisi huonosti vaan vaalisin kuin kalleinta aarretta. Mutta elämä jatkunee vain erillisesti yhdessä. Silti raivaan tilaa toivolle, niin kauan kuin on elämää..
Kaikkea hyvää ja onnea matkaan niille rohkeille, joka tutkiskelevat omaa sisintään, asiat puntaroituaan uskaltavat irrottautua ja pyrkivät toteuttamaan itseään ja toiveitaan. Ei uuden aloittaminen tarkoita samaa kuin vastamäkeen kiipeäminen, edes vanhemmalla iällä. Enemmänkin se tarkoittaa erilaista kuin entisessä pysyminen ja sisältää paljon positiivisia asioita.
ero voi tulla ja usein kun mies innostuu aloittamaan uuden elämän ja hakee uuden kumppanin.
Toisaalta vanha vaimo voi huokaista helpotuksesta, ei tarvii huolta kantaa kun itsestä.
Hyvä sitä on asua yksinkin, kun on ollut vuosikymmeniä aviossa ja ero ei tunnu niin pahalle, kun leskeksi jääminen.
Uskosin näin, mitä olen katsellu ja kuunnellu, nykyisin pärjää omillaan jokainen myös taloudellisesti.
"mies innostuu.." ja "vanha vaimo helpottuu..."
Voi elämänkevät!
;D
Muistathan mies, että vanha olet itsekkin.. ;))
Näin se on, että pettäjämiehestä kun pääsee viimein eroon, ei voi kun huokasta helpotuksesta.
Petti koko pitkän avioliittomme ajan, ja vanhempana oikein innostu täysillä, siksi vaimo todellakin on helpottunut, että pääsi viettämään rauhallista vanhuutta.
Tuskimpa kovinkaan harvinaista tämäkään, mutta laitoimpahan tänne kun vielä vaivas mieltä, tuo pettäminen, ei sitä unohda vaikka anteeksi antaskin.
Mieshan ei vanhene koskaan, ainakaan omasta mielestään :)
Ei vanha vaimo välttämättä haluakaan pitää vanhaa miestään passattavana vaan voi todella olla helpottunut, kun joku nuori naikkonen viitsii ottaa miehen kontolleen. Perinteellinen winwin-tilanne.
Kyllä 60-kyppinenkin voi aloittaa uuden ihanan elämän, jota ei varjosta puolison tuomat raskaat ajatukset. Maailma aukeaa kuin eri väreissä kun tuo ahdistuksen tuoja on eri osoitteessa.
Milloinkaan ei ole liian myöhäistä aloittaa uusi elämä.
Juu....itse olemme olleet aviossa yli 30 vuotta ja edelleen käymme yhdessä lenkeillä ja kauppa-asiat ollaan hoideltu aina yhdessä..
Mietin monesti miehen ollessa muualla, että mikä meitä pitää yhdessä?
Se ikävä toisen luo on edelleen olemassa ja huoli toisesta toisen ollessa pois läheltä..
Riidelläänkin ja erostakin ollaan heitelty, mutta se ikävä toisen luo on voimakas edelleen. Saman peiton alla nukutaan ja seksiä on edelleen useasti viikossa.
Se yhteys on pysynyt, vaikka repiviä riitojakin on ollut.
Jos ei tämmöisiä tuntemuksia enää ole, eikä yhdessä tehdä mitään, eikä halutakkaan tehdä ja toinen tuntuu täysin vieraalta, on varmasti parempi silloin erota, oli sitten minkä ikäinen hyvänsä.
Se, että pari tulee yhdessä vastaan, millon missäkin, on tae siitä, että liittoa kannattaa jatkaa, silloin on jäljellä "se jokin"...
kyllä se on näin, jos haluaa mennä koko ajan vaan yksin parisuhteessa, ei silloin ole hyvä olla parisuhteessa.
Kämppis tai kuin sisaruus-suhde ei aina onnistu, rakkautta ja välittämistä pitää olla, eikä siihen voi pakottaa ketään.
Itse olen huomannut, että rakkaus on todellakin meilläkin jo kuollut ja yhdessä pitää vain joku ihme tarrautuminen ja yksinjäämisen pelko..
Mies oli reissullaan taas viikonlopun ja minä yksin kotona.
Lapset ovat jo lähteneet omille teilleen ja itse en viihdy ravintoloissa,
joten ajanvietepaikkoja ei tällaisille kotihiirille viikonloppu-iltaisin ole, jos ei sitten
lähde itsekseen vaikka lenkille.
Oli aikaa miettiä ja huomasin, että entisaikojen mustasukkaisuutta ei enää ole, enkä niinkään välitä, kenen kanssa mies yönsä vietti, mutta se yksinäisyyden tunne on kamala.
Voisin erotakkin, jos mies vain haluaisi. Itse haluaisin vain löytää kuitenkin siinä tapauksessa pian sellaisen kumppanin, jonka arvomaailma olisi samanlainen kanssani ja joka viihtyisi kotiympyröissä yhdessä puuhaillen..
Mistä ne remonttireiskat löytää?
sama tilanne oli minullakin kun jäimme kaksin, mies aloitti ns. uuden nuoruuden ja itse kotona olin vanhasta tottumuksesta.
En osannut tehdä yksin mitään, enkä voinut lähteä minnekkään.Mies kyllä eli täysillä ja siinähän kävi niin, että uusi nainen olikin mukana kuviossa, jäin kun "nalli kalliolle". mies ei ollut mistään kiinnostunut kanssani.
Pähkälin vuosia, kunnes keräsin omat henkilökohtaiset tavarani, hommasin asunnon ja muutin pois.
Aloitin oman elämän ja itsenäistyin, nyt voin hyvin, vaikka vaikeaa oli alussa sopeutua siihen, että saan yksin päättää kaikesta omassa elämässäni.
En olisi voinut jatkaa elämää siinä parisuhteessa, jossa toinen valitsi eri tien kun minä.
Kerran täällä eletään, joten valinta on aina itsellä, miten elää ja tuo yksinäisyyden tunne ei ole niin paha kun olla kaiken varalla omalle puolisolle.
Tsemppiä!
Puhut ihan asiaa ja noinhan se on!
Se lähteminen vain omasta kodista on jotenkin niin vaikeaa...
Omakotitaloon ei ole yksin varaa ja kotona on kaikki tuttua ja turvallista ja lemmikkieläinteni kohtalokin mietityttää, voisiko kerrostalossa pitää lemmikeitä naapureiden takia..
Mieheni on ollut niin suuri pettymys vanhemmiten, etten enää usko haluavani uutta miestä rinnalleni, niin surkeita tuntuvat olevan vanhemmat miehet parisuhteissaan viinan ja puhumattomuutensa kanssa, joten ojasta allikkoon joutuisin, jos miestä vaihtaisin..
Taidankin tässä elellä tätä omaa elämääni niin kauan kuin mies ei halua erota, yhdessä ei mitään enää puuhailla, mutta en haluaisikaan tuollaista kärttyä rinnalleni tiuskimaan.
Parempi, kun kumpikin puuhailee omalla puolellaan taloa. ;D
Minulla oli aina koiria avioliiton aikana.Nytkin on kerrostalossa.Koirat ovat sopeutuneet hyvin tänne.
Lähteminen oli vaikeaa omasta rakkaasta kodista,mutta ajattelen nyt helpottuneena ettei ole niitä omatalo kodin huolia,vanhenen kuitenkin joka päivä.
Ei ollutkaan yllätys,yllätys mitään mitä olisin kaivannut entisestä.
Nukun vuosiin hyvillä mielin.On paljon asioita,joista saan tyytyväisin mielin nauttia.
Ero itsessään olivaikea päätös,kyllä harkitsin ja mietin.Lastenkin takia,vaikka ovat kovastikkin aikuisia.
Valinta oli kuitenkin tehtävä.En ajatellut alunalkaenkaan,että etsisin uuden miehen,vaan että etsisin itseni kaiken kuonan alta.
Lapset ovat huolissaan isästään,koska huolehtiavat hänen voinnistaan.Mies juo,kuten on aina juonut,lapset eivät sitä aijemmin tajunneet.
Nyt 64vuotiaana mietin,mitä haluaisin elämääni.Haluan juuri tätä,tätä elämää.
Vanhuus ei pelota yksin,kaksin olisin saanut pelätä.
Jos on lapsia,on ihana jos he pääsevät käymään vanhempiensa luona,jotka ovat yhdessä,jakaikki on ainakin päälisin puolin hyvin,mutta käy tämä näinkin.
Erosin 58vuotiaana,miltei 40vuoden liitosta.Se liitto oli epäinhimillinen monellakin lailla.Miehellä oli naisia,oli paljon muutakin.Joskus ajattelin erheelisesti miehen rauhoittuvan vanhetessaan.Ei se niin mennyt.En olisi halunnut lähteä kodista,joka kuitenkin oli käynyt rakkaaksi,ja olihan se paikka johon lapset tulivat käymään.
Lähdin kuitenkin.En ajatellut koskaan,että etsisin uuden miehen,vaikka kaipuuta olikin,johonkin parempaan.
Olen elänyt yksin nyt yli viiden vuoden.Ihmeelistä on se ,etten ole kaivannut kuitenkaan,en ole tuntenut itseäni yksinäiseksi,vaikka paljon olen yksin.Yksinäisyyttä tunsin avioliitossa,suurta yksinäisyyttä.Näinkin voi kokea asioita.
On ollut monenlaisia tarjokkaita,mutta olen tyytyväinen tähän elämään ja olisiko se sitten sen kummempaa toisen miehen kanssa.Vanhempana on jokaisella jo ne omat tapansa ja outoudet.
Kiitos kirjoituksestasi. Harkitsen eroa nyt 61v, kohta eläkkeelle työstä jäävänä.
Miiehellä avioliiton aikana myös useita muita naisia. Ja jos vastaan sanon, olen sylkykuppi, johon haukutaan kuin viimeistä päivää. Lapset ovat jo kauan olleet omillaan. Ystäviä on aika vähän. Pari tosi läheistä. Saattaa kuulua parjaukselta, mutta mies on häätänyt pitkin matkaa ystäviäni pois, milloin milläkin syyllä, ovat olleet huoria tai juoppoja.
Yksinolo ei minua pelota, olen miehen työn vuoksi ollut niin paljon yksin, tosin puhelinsoitoin kontrolloituna.
Ositus askarruttaa ja pelottaa. Omaa kattoa pääni päälle olen maksanut pitkään. Nuorena vuokralla olo oli nöyryyttävää huonoissa asunnoissa vuokraisännän pelon allla. Nyt tätä omaisuutta on asunto, mökki ja miehellä varoja tileillä. Minulle riittäisi, kun saisin pitää oman kodin, pienenkin. Näitä tunnesiteitä myös ajattelen, kun ne ovat tietysti limittäin lasten, miniöiden, vävyn ja lastenlasten kanssa. Ei kai sekään niin yksinkertaista ole.
Mikä on se oikea ratkaisu, en tiedä. Jäädäkkö haukuttavaksi jokaisesta ns väärästä sanasta tai tekemisestä. On niin vähän tietoa, miten lapset ja rakkaat lastenlapset suhtautuvat isovanhempien eroon. Ahdistunut olen.
Paljon kuulostaaelämäsi omani kaltaiselta.Ystävät olivat jääneet johonkin,kun mies oli hallitseva.Sylkykuppi olin ja kynnysmatto.
Lasten takia oli kyllä vaikeuksia kieltämättä.Olisi heille pitänyt puhua ennen eroa aijemmin,kertoa mahdollisimman rauhallisesti asioista rehellisesti.Lapsethan oli tunteneet minut äitinsä pettämättömänä ihmisenä,joka jaksaa paljon,jaksaa ne isänsä naisetkin,joista tiesivät,olivat muualta kuulleet.
Vuoden verran meni,että lapset tulivat vapautuneen tuntuisena käymään.Vuosi oli raskas lasten takia,ei muun,mutta kun olivat surrreet oman surunsa erosta,joka suru heille suotakoon,niin elämä löysi uudet omat uomansa.Lapset olivat aikuisia,ja sillälailla omissa elämissään,että ajattelin,että heidän on kohdattava tämä asia aikuisten tavoin.Surivat,mököttivät,syyttelivät,olivat pois tolaltaan,mutta kasvoivat siitä eteenpäin.
Kiitos rohkaisusta.
1,5 vuotta erosta ,32 vuotta takanapäin avioliittoa,en vieläkään jaksa ymmärtää mitä on tapahtunut,olen järkyttynyt edelleen.Mieheni ilmoitti eräänä tiistai iltana eroavansa,asiasta ei voinut puhua silloin, eikä sen jälkeen olla edes nähty.Mieleni ei vain ymmärrä että näin voi toiselle tehdä?Odotan milloin voin olla taas oma itseni ja nukkua yöni rauhassa.Vanha sananlasku sanoo:Sen edestään löytää,minkä taakseen jättää.Taitaa olla ainoa lohtu tuo lause tällä hetkellä.
Tilanteesi on surullunen,kun ei voinut silloin puhua,Avioliitto aivan kuin jäisi auki,kun sitä ei voitu selvittää.Mitä siinä jää sitten jäljelle,muuta kuin itselle kysymys ,miksi.Mikä tuli.Voi kun voisi saada yhteyden mieheen,että voisit sen edes kysyä.Nyt tavallaan jäit kuin ilmaan roikkumaan.Se oli väärin sinua kohtaan.
Sitä samanlaista tilannetta selvittelin itselleni vuoden verran,tilasin ajan psykiatrilta,ja sanoin,etten tiedä mihin jouduin ja miksi,että siihen haluaisin vastauksen.SElviteltiin kahdeksan kertaa.Sitten se aukeni ja kypsyi.Pääsin jatkamaan elämääni uudelta pohjalta .Tsemppiä sinulle ja jaksamista.