Kun mitta on täysi.

Ihminen ei pärjää ilman rakkautta, näin mä uskaltaisin väittää. Itse olen sitä etsinyt epätoivoisesti ja ilmeisesti siksi ollut huonoissa suhteissa. Harva pystyy enää sitoutumaan loppu elämäkseen, enkä itsekään sitä "vaadi", mutta lähtökohtana pitäisi aina olla, että yhdessä ollaan vaikka maailman tappiin asti. Asiat pitäisi pitää yksinkertaisina, jos kaksi ihmistä pitää toisistaan, sillon ollaan yhdessä. Turha säätäminen pois, jos ei kerralla nappaa, se tuskin tulee toimimaan jatkossakaan.

Olo ollut jo pitkään, että vielä kerran kun menee rikki, se olisi siinä. Aikansa jaksaa mitä vain, mutta kun mitta tulee täyteen, se sitten tulee lopullisesti. En puhu, että luovuttaisin elämän suhteen, mutta ihmissuhteisiin tuskin enää silloin enää kykenee. Moni tuttuni ovat näitä "ikisinkkuja", jotka eivät osaakaan enää sitoutua. Olen aina kadehtinut näitä ihmisiä. Itsekin haluaisin olla yhtä riippumaton ja itsenäinen, etten tarvitse sitä toista ihmistä tuohon viereen. En toki sano, että nämä ihmiset olisivat välttämättä onnellisia, moni heistä varmasti on tarpeeksi monesti juurikin pettynyt, eivätkä enää uskalla.

Olen nuori ihminen, tiedän että elämä on vasta edessä, mutta jos lähtökohdat ovat nämä, mitä voin odottaa tulevaisuudelta? Tiedän, etten saisi murehtia tälläisia, mutta tämmöinen mä olen. En pärjää ilman rakkautta ja jos en sitä saa, mitä mä täällä edes sitten teen? Mulla on kavereita ja perhe tietysti, mutta eivät hekään ikinä pysty täyttämään sitä tyhjiötä mikä on ilman kumppania. Usko parempaan huomiseen alkaa katoamaan, en pysty näkemään enää unelmia, haaveita. Tämä olo ei nyt johdu siitä, että en saanut mieleistäni jäätelöä kaupasta tai joku miespuolinen ei kiinnostunutkaan, enemmän tämä on kaiken tapahtuneen summa.

Moni elää lääkkeiden varassa, joillakin ne auttavat oikeasti, jotkut vain elävät sen varjolla, että uskovat niiden auttavan. Itse en halua kumpaakaan. Haluan olla aidosti onnellinen ja tyytyväinen elämään. Mutta miten?

Katsoin juuri elokuvan naisesta joka yritti tappaa itsensä ja selvisi siitä. Sitten hänelle annettiin muutaman viikon elinaika, itsemurhan yritys oli vaurioittanut sydäntä, joka tulisi räjähtämään. Nainen ymmärtää, että hänellä on vain yksi elämä, jonka hän haluaa elää ottaen kaiken siitä irti. Lopussa lääkäri ei kertonut naiselle, että lääkkeet olivat alkaneet auttaa ja hän selviäisi. Nainen eli jokaisen päivänsä kuin viimeisensä, ei pitänyt elämäänsä enää itsestäänselvyytenä.

Onko oikeaa tapaa elää tämä elämä? Onko kukaan tuomitsemaan, miten muut ihmiset käyttäytyvät tai mitä tekevät? Hulluus, viha, ylimielisyys, satuttaminen, rakastaminen.. Onko se aina niin yksinkertaista mitä annetaan ymmärtää? Kuka oikeasti tietää mistä nämä kumpuavat ja miksi? Ja onko se väärin tuoda esille näitä tunteita/piireitä?

En tiedä kuuluuko tämä teksti tänne.. oli vain päästävä jonnekin avautumaan.