Normaalia parempi todellisuuden taju

tiedostanee, että elämä on harhaa ja illuusiota.

tieteellistä vastausta tuohon, jos ihan sillä mielellä kysyit ap.? Itsestäni kuitenkin monesti, tänään viimeksi, tuntui siltä, että normaalia parempi todellisuuden tajuaminen on ennen kaikkea ihmiselle vanhingollista. Olenko vain pessimisti, vai kylmä realisti, kun mietin tämän elämän olevan aika tarkoituksetonta: pääasiassa ihminen käyttää aikansa nukkuen, syöden, ehkä puuhastellen töitä tai opiskelua, ja sitten jossain vaiheessa väripilkkuna on pariutuminen, ehkä jonkinlainen "ihastuminen", joka sekin menee biologian sanelemana ohi viimeistään kahden vuoden sisällä tutustumisesta. Jotkut toki jäävät koukkuun tähän ihastumiseen ja hankkivat aina uusia seurustelukumppaneita, mutta lopulta siinäkin palataan samaan lähtöpisteeseen. Mikä järki tässä kaikessa on? Ei sitten yhtikäs mikään. Ihmisen dilemma onkin keksiä jokin valheellinen "tarkoitus" elämälleen, vaikkei sellaista ole sen enempää kuin muurahaisella: jatkaa lajia.

Onko tuo jokin ihan virallinen termi tuo "normaalia parempi todellisuudentaju"? Kuulostaa nimittäin aika hassulta; kenellä sitten on valta määrätä mikä on todellisuus? Joku tavallinen kuolevainenhan sen on sitten ilmeisesti määritellyt. Yhtä hyvin sen voi määrittää joku toinenkin ilman akateemista tutkintoa. Minun todellisuus on eri kuin sinun todellisuus ja se koostuu uskomuksista ja ohjelmoinneista, joita meihin on ajettu iät ja ajat. Eikö kuitenkin filosofienkin ikuinen kysymys koske juuri sitä, että mistä tässä kaikessa on kyse? Mikä on totta ja mikä on lopullinen todellisuus. Tuskin siihen on absoluuttista totuutta ihmismielen ymmärrettävissä vaan se vaatii tietoisuuden tason kasvua seuraavalle "levelille", jota emme tämän hetkisellä kapasiteetillamme pysty käsittämään. Ihminenhän käyttää tällä hetkellä vain hyvin pienen määrän koko kapasiteetistaan. Tietenkin voidaan yhdessä sopia, että mitä pidämme totena ja mitä emme, mutta onko se sitten se todellinen todellisuus vai vain yhdessä sovittu illuusio ja kollektiivinen harha, jossa elämme, onkin taas asia erikseen. ja ne ketkä eivät halua tai pysty sopeutumaan tähän yhteiseen harhaan, tuomitaan hulluina tai vääräoppisina.

Nimenomaan ihmisten ohjelmointi,
pitämään jotain tiettyä "todellisuutta" totena
tukahduttaa sen luovuuden
jonka kautta saattaisi tajunnan avartumista tapahtua.

Psykopaateilla on normaalia parempi todellisuuden taju.

Mikä on totta? Mielenkiintoinen kysymys.

Jatkokysymyksiä voisivat olla esim. kuka saa määritellä sen, mikä on totta? Miten totuus todistetaan? Millä tavalla totuus pitäisi määritellä?

Minun tämänhetkisen käsitykseni mukaan käsitys totuudesta muodostuu jokaisen ihmisen tulkinnan kautta. Tulkintaan taas vaikuttavat mm. koko elämän aikana syntyneet kokemukset ja hankittu tieto sekä kognitiiviset kyvyt, ehkä jopa temperamentti.

Minun käsitykseni mukaan jokaisen ihmisen käsitys todellisuudesta on erilainen, koska tulkinta on aina erilainen. Tämän takia ei kai voi olla myöskään "objektiivista" todellisuutta. Mielenkiintoista minusta on se, että ihmisillä on tavallaan tarve löytää muita ihmisiä (yhteisö), jonka kanssa jakaa oma käsityksensä todellisuudesta, vahvistaa omaa todellisuuskäsitystään muiden ihmisten avulla.

Todellisuutta voidaan tutkia esim. tieteen keinoin, mutta tieteelliseenkiin tutkimukseen vaikuttavat tutkijan omat kokemukset ja tietovaranto. Tähän liittyy myös ajatus tiedon luonteesta: tieto on tosi uskomus.

Mikä sitten on todellisuudentaju? Onko se sama kuin todellisuuskäsitys? Ehkä se on. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin erilainen todellisuudentaju, koska kaikilla ihmisillä on erilaisista kokemuksista ja tiedosta muodostunut käsitys asioista ja tämän myötä myös tulkinta. Tiettyä samankaltaisuutta voi tietysti olla ja tämän takia voidaan esim. muodostaa erilaisia filosofioita ja uskontoja, joita ihmiset seuraavat tai esim. muodostaa poliittisia puolueita.

Mutta taas riippuu siitä, kuka tuota sanaa käyttää. Jos sitä käyttää esim. psykiatri, hän päätyy todennäköisesti hyvin erilaiseen lopputulokseen kuin esim. filosofi. Mutta onko niin, että psykiatrilla voi olla yhteiskunnassamme valta määrätä siitä, onko jonkun ihmisen todellisuudentaju esim. hämärtynyt? Toisaalta, jos ihminen on "sekaisin", eikö hänellä olekin oikeus saada tukea ja hoitoa?

Ehkä tähän kysymykseen liittyy myös ihmisen omat tietoisuustaidot (mindfullness), itsereflektion ja itsetutkiskelun taidot. Moni ihminen ei ole oman käsitykseni mukaan erityisen tietoinen omasta itsestään. Tällainen "hyvin tiedostava" ihminen näkee todellisuuden monesti hyvin eri tavalla, kuin "tiedostamaton" ihminen. Todellisuuskäsitykset ovat tällöin jopa pahasti ristiriidassa, vuorovaikutuksessa voi tulla jopa pahoja konflikteja.

Erityisen hyvin itsensä ja muut tiedostavan ihmisen elämä ei mielestäni ole tässä tapauksessa erityisen helppoa maailmassa, jossa ei erityisesti kannusteta tulemaan tietoiseksi itsestään ja omista tekemisistään. Tavallaan olisi helpompaa regressoitua ja vaipua aikaisempaan tiedostamisen tasoon, jotta esim. integroituisi yhteiskuntaan helpommin ja paremmin. Tämä voisi olla tietenkin melko tuhoisaa oman mielenterveyden kannalta, koska valitettavasti on niin, ettei omasta tietoisuudestaan voi halutessaan lohkaista osaa pois silloin kun haluaa. Voi olla esim. oman mielenterveyden kannalta jopa helpompaa elää jollain tavalla yhteiskunnan ulkopuolella, kuin osallistua sellaiseen toimintaan, joka on oman käsityksen mukaan tuhoisaa itselle.

Ja tuosta normaalista piti vielä sanoa, että normaali tarkoittaa yleensä sitä, mitä suurin enemmistö on tai edustaa. Se on tavallaan ehkä demokraattisuuteenkin liittyvä käsite.

Normaalijakaumaa voidaan mittata Gaussin käyrällä, jota lohkomalla saadaan kaikista erilaisista asioista ja ilmiöistä esille erilaisia joukkoja ja ryhmiä, joista sitten voi halutessaan muodostaa käsityksen siitä, mikä esiintyvässä ilmiössä ja/tai asiassa on yleisintä, eli normaalia. Tässä esimerkki:

http://www.kolumbus.fi/juha.seppanen/opinnot/ps/ps4/gaussi.gif

Normaalia parempi todellisuudentaju tarkoittaa sitä, että näkee maailman sellaisena kuin se on, ilman ruusunpunaisia laseja.
Joku tuolla heittikin, että ainakin psykopaateilla on tällainen mainittu olevan.
Näkisin sen johtuvan juurikin tuosta tunteettomuudesta ja siitä, miten asioita katsotaan enemmänkin järki-kuin tunnepohjalta.

Esimerkkinä voisi mainita, vaikka rakastumisen, mikä tekee ihmisestä usein "sokean", jolloin myös todellisuudentaju heikkenee...

Näin olen sen käsittänyt.

Mikä on totta? Siinäpä kysymys.

Minkä vuoksi suurin osa valvetilassa koetuista tunnesisällöltään rikkaista
kokemuksista siirtyy unimaailmaan?

Veikkaan, että meidän ei kannata edes pyrkiä täyteen totuuteen, koska emme koskaan kestäisi sitä.Eikö defenssit suojaa meitä todellisuudelta.

Yritän etsiä vastausta kokemaani "oivallukseen" mitä koen vähän väliä jos haluan. Eli siis kun vaikka alan syvästi miettiä elämän tarkoitusta ja tätä hetkeä niin pääsen kokonaan toiseen todellisuuteen eikä mikään enään tunnu samalta alkaa hirveä ahdistus kun tajuaa että ihan oikeasti koko elämä on tässä ja kuolen oikeasti vielä. En löydä mistään netistä selitystä tai vastaavia kokemuksia? Tästä tilasta pääse pois jos alkaa esim juttelemaan jonkun kanssa mutta jos yksin makaa illalla sängyssä niin ei saa kyllä unta enään.

Se on niillä joita sanotaan pessimisteiksi ja ilonpilaajiksi ja masentuneiksi.

"kun vaikka alan syvästi miettiä elämän tarkoitusta ja tätä hetkeä niin pääsen kokonaan toiseen todellisuuteen eikä mikään enään tunnu samalta alkaa hirveä ahdistus kun tajuaa että ihan oikeasti koko elämä on tässä ja kuolen oikeasti vielä."

Oman kokemukseni mukaan tuollaisessa kuolemaa koskevassa ahdistuksessa on kysymys yksilön takertumisesta omaan egoonsa eli siis että oma olemassa oleminen olisi jotenkin ainutlaatuista ja korvaamatonta. Eihän se niin ole.

Kun tajuaa, että oma tietoisuus on vain hetkellinen alunperinkin eikä se voisi muuta ollakaan, seuraa siitä syvä rauhallisuus. Silloin kuolemasta tulee odotettu eikä sitä pelkää. Tällöin et enää takerru kuvitelmiin tietoisuutesi ainutkertaisuudesta, mikä sitä ahdistusta juuri herättää, koska tottakai ainutkertaisen menttäminen olisi ahdistavaa. Lopulta kysymys elämän rajallisuudesta ja omasta kuolemasta on vain ajatusvirheen oikaisemista.

Jos nyt ihan ensin selvitettäisiin, että mikä se todellisuus lopulta on.
Siinä riittääkin tekemistä joksikin aikaa. Voi olla, että se joka luulee olevansa vahvimmin todellisuudessa kiinni onkin se kaikkein harhaisin, vaikkakin ehkä yleisesti hyväksyttävällä tavalla. Kärpästen todellisuudessa kakka on hyvää, mutta rohkenen olla eri mieltä siitäkin todellisuudesta. Ehkä todellisuuskin on täysin suhteellista.

Todellisuus on sitä, mitä me emme tunne. Siksi emme voi määritellä normaalia parempaa todellisuudentajua. Psykopaatit ovat kyllä kiinni näennäisessä todellisuudessa paremmin kuin muut, mutta tuo näennäinen todellisuus on pelkkää harhaa. Siten psykopaatit ovat pikemminkin harhaisempia kuin me muut.