Olen 50-nainen ja puolisoni on ollut pitkään sairas (liikuntarajoitteinen, dementiaa). Minun on pitänyt vuosien varrella opetella hoitamaan kaikki kodin asiat ja kantamaan vastuu koko perheestä. Eli raskasta on ollut, mutta kovasti yrittämällä ja ahkeruudella on selvitty ja elämä on niin tasapainoista kun se tällaisessa tilanteessa voi vain olla.
Ongelmana minulla on se, että kaipaan tilaisuutta olla välillä se heikko ja naisellinen nainen, jota joku rakastaisi ja pitäisi hyvänä. Mutta se näyttää olevan mahdotonta. Oma mieheni ei tähän enää pysty, hän ei ole enää luonteeltaan se, mihin tutustuin, sairaus on muuttanut.
En varmasti ole ainoa ja toivoisin tsemmpiä samassa tilanteessa olevilta.
.
Ongelmana minulla on se, että kaipaan tilaisuutta olla välillä se heikko ja naisellinen nainen, jota joku rakastaisi ja pitäisi hyvänä. Mutta se näyttää olevan mahdotonta. Oma mieheni ei tähän enää pysty, hän ei ole enää luonteeltaan se, mihin tutustuin, sairaus on muuttanut.
En varmasti ole ainoa ja toivoisin tsemmpiä samassa tilanteessa olevilta.
.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Hommaa rakastaja niin sillä siitä selviää ja äläkäuhraa itseasi sairaan puolison takia.
Minusta sairasta on jättää sairas puoliso.
Sairaan puolison omaishoitajalle on tarjolla erilaisia mahdollisuuksia. Omasta jaksamisesta pitää huolehtia.
Vähän kiire nyt. Ehkä joku muu ehtii tähän kertomaan omaishoitajan virkistymismahdollisuuksista ja vertaistukiryhmistä.
Eihän kukaan jättämisestö puhunut vaan pitää olla myös omaa elämää ja puolison saa johonkin myös hoitoon välillä niin hyvä tulee. Itse katsoin vierestä kun äitini hoiti nementoitunutta isääni ja onneksi sai välillä viikokoksi hänet johonkin hoitoon että sai levähtää. Se ei ole helppoa olla 24/7 valmiustilassa ja dementoituneet potilaat uleensä eivät nuku öitänsä vaan heräilevät vähän väliä ja loppuaikoina isäni otti vähän liikaakin alkoa ja seikoili niin joku kuittaili että sairaus johtui viinasta mutta sen kuittailijan vaimo on nyt dementoitunut ja mies omaishoitajan niin kun sain tietää ja näin rouvan tilan niin e ikaukana ollut kun meinasin kuitata takaisin että opas rouva aivonsa pihalle juonut mutta en viittinyt kun tiedän että ei sehelppoa ole mutta kun se dementia tai alzhaimerin tauti on periytyvä sairaus ja se voi hypätä parisukupolvea ylitte ja taas jollain suvussa oelva voi sairastua. Omaishoitajuutta en kenellekkään en suosittele.
Niin, kodin asioiden hoitamisen ja vastuun ottamisen olisit joutunut ottamaan jo aikaisemmin, jos miestäsi ei olisi ollut ylipäätään olemassa. Sitä on aikuisuus. Joillakin ei ole elämässään myöskään ollut koskaan mahdollisuutta olla heikko tai tulla rakastetuksi, ja siksi aloituksesi kuulostaa korviini aika epäoikeudenmukaiselta miestäsi kohtaan.
Minulle avioliittoon meneminen tarkoittaa ei niinkään sitä, että muistetaan ja jaksetaan rakastaa vain silloin, kun kaikki on hyvin, vaan sitoudutaan rakastamaan erityisesti silloin, kun toinen sitä eniten tarvitsee.
Tiedän ihan omakohtaisesta kokemuksesta, että myös liikuntaesteisellä dementikolla on tunteet. Huomattavasti pidempään, kuin kykyä kommunikoida niitä. Niitä on pystyttävä lukemaan. Raivokohtaukset ovat monesti pelkoa. Ja se, että ne kohdistuvat sinuun, ovat luottamusta. Ihan samalla tavalla, kuin ne ovat uhmaikäisellä lapsellakin.
Jos sinä olet nyt viisikymmentä ja miehesi jo tuossa kunnossa, etkö millään jaksa odottaa niitä jäljellä olevia vuosia hellyydenkaupuusi täyttääksesi? Ja vaikka miehesi ei voi enää osoittaa hellyyttä, mikä estää sinua tekemästä niin?Heikkoutesi taas voit osoittaa myös muulla tavalla, kuin vieraan miehen sylissä. Terapia tai vertaistuki ovat mm. oikein hyviä vaihtoehtoja. Itseasiassa huomattavasti terveempiä vaihtoehtoja.
Kyllä on taas ahdasta, rajoittunutta ja karsinoitunutta ajattelua. Miksi rakkautta pitää odottaa, jos tarvitsee sitä NYT ? Miksi pitää nielaista omat sellaiset tarpeet, jos toinen ei enää kykene niitä täyttämään ?
Jos huolehtii ja hoitaa, on tehnyt kaiken voitavansa ja enemmänkin, sen jälkeen aikuisella PITÄÄ olla lupa ja vapaus huolehtia itsestään ja omista tarpeistaan. On enemmän kuin surullista, lähinnä sairasta, jos sitä ei voi tehdä laistesi moralisoijien ja tärkeilijöiden takia. Toiset eivät uskalla uhmata laisianne.
Jokainen inhimillisesti käsittävä tietää ja ymmärtää, että dementikolla on tunteita, niihinhän ei kukaan ole kieltänyt vastaamasta ja niihin jaksaa vastata, jos omat vastaavat tulevat huomioiduiksi ja 'hoidetuiksi'. Käypä koettamassa terapiaa ja vertaistukea, että saat leviteltyä rajojasi, jotka eivät ainakaan terveet ole.
MINULLA on oikeus! MINUN tarpeet. MINUN lupa! MINUN vapauteni. Minä, minä, minä, viis muista. MINUN napa ja sen ympärillä pyörivä maailma. Ja ne, jotka ajattelevat myös muita, ovat tärkeilijöitä. Jep, jep.
Ole hiljaa, typerys!
Luepa aloittajan teksit oooiiikkkeeeiiinnn hitaasti uudestaan läpi. Hän hoitaa ja huolehtii, ei siis ajattele MINÄ-MINUN-MINULLA -mentaliteetilla. Kuin en muuten minäkään.
Sen jälkeen kun velvollisuudet on hoidettu ja vastuunkanto täytetty, aikuisella ihmisellä on velvollisuus hoitaa oma itsensä. Oikeastaan se olisi jo ensin, muuten kukaan ei jaksa hoitaa ja huolehtia ketään eikä mitään muuta. Mutta kun tämä (väärin) moralisoivien kierouttama yhteiskunta ei ymmärrä, niin taakkojensa alle lyyhistyviä ja lannistuvia on liian paljon, terkkariosastot ja hoivalaitokset pullollaan.
Terveen itsetunnon omaava tietää, että ensin on hoidettava itsensä, koska jos ei hoida, jää kaikki muukin hoitamatta. Itsekkyys on ihan jotain muuta eivätkä kaikki osaa erottaa näitä kahta toisistaan, koska siihen tarvitaan kanttia, järkeä ja vahvaa henkistä pääomaa.
voisit ihan tosi toooooooooosi hitaasti katsoa viestiketjun nuolet ja tarkistaa kenelle edellinen kirjoittaja vastasi. Ei käsittääkseni ketjun aloittajalle kuitenkaan.
Ymmärrän kyllä hyvin kuka kenellekin vastaa, entä sinä. "Itsekäs MINÄ" vastaa "Huonolle näkymälle" ja "Eikun SINÄ" vastaa "Itsekkäälle MINÄLLE". Sattuneesta syystä hahmotan asian hyvin. Entä sinä ?
Itse olen liikuntarajoitteinen selkäpotilas ollut jo vuosia.Olen ainakin toistaiseksi vielä täyspäinen,käsittääkseni.Olen kyllä huomannut miehessäni epämiellyttäviä piirteitä,ikäänkuin hän olisi pakosta kanssani.Olen kyllä sanonut monesti,että hän voi kyllä lähteä pois jos ei kestä sairauttani.Hän sanoo,ettei hän lähde minnekään.Mutta kuitenkin jaksaa välillä ilkeillä ja se tuntuu tosi pahalta.Hän menee ihan henkilökohtaisuuksiin asti ja minä silloin"kuolen henkisesti".Seksiä pystyisimme harrastamaan,mutta minä olen niin loukkaantunut hänen pahoista sanoistaan etten halua häntä enää, paitsi harvoin.En kyllä ymmärrä mitä järkeä tällaisessa liitossakaan on?Uskon,että jos kerjäisin häntä tyyliin "älä jätä,älä jätä",niin hän olisi jo lähtenyt aikapäiviä sitten.En kyllä ymmärrä miksi hän riippuu minussa jos kerran on niin vaikeaa,että pitää vinoilla jatkuvasti?
Ajattelin itse kuitenkin pysyä tässä liitossa sen minkä pää vielä kestää,koska mieheni kuitenkin hoitaa kaiki juoksevat asiat.Jos/kun hän päättää lähteä niin olen sitten yksin muiden hoidettavana ja hän menköön menojaan.
Toivottavasti ap on kuitenkin ystävällinen omalle hoidettavalle miehelleen.
"Mutta kuitenkin jaksaa välillä ilkeillä ja se tuntuu tosi pahalta."
Ymmärrän että se tuntuu todella pahalta. Luulen sen kuitenkin johtuvan vain siitä että joskus häntä väsyttää ja todella v***tta se tilanteensa. Se on kuitenkin mielestäni täysin inhimillistä ja ymmärrettävää. Hänen pitäisi purkaa paha olonsa muuhun kuin sinuun, vaikka halkojen hakkaamiseen tai muuhun.
Itse huolehdin tällä hetkellä paljon sairaasta perheenjäsenestäni. Teen sen mielelläni, haluan auttaa ja olla tukena. Mutta joskus suututtaa niin paljon. Suututtaa se että olen tässä tilanteessa. Voisin olla tekemässä omia juttujani ja nauttia elämästä. Se ei ole suuttumusta tätä ihmistä kohtaan, vaan turhautumista tähän tilanteeseen.
Tuntuu että toinen perheenjäsen vielä lisäksi usein tekee asiat vielä väsyttävämmäksi ja joskus tekee mieli raivota hänelle. Olen huomannut että paras on mennä johonkin yksinään ja raivota ajatuksissani ja vaikka huutaa kovaa jos siltä tuntuu. Sen jälkeen usein tajuaa että jos olisin oikeasti raivonnut, se olisi ollut vain epäreilua oman pahan olon ja väsymyksen purkamista, ja olisi todella vain satuttant meitä kaikkia.
Niin, tällä kirjoituksella vaan mietin että ehkä miehesi ei osaa purkaa pahaa oloa muihin juttuihin, vaan purkaa sen sinuun.
Tuntui hyvältä, että jaoit tässä elämääsi. Meillä jokaisella on "ristimme" kannettavanamme, vaikka sitä ei päälle päin jokaisen elämästä näe. Oikeastaan, elämä vain on tätä. Minä itse olen nyt ajatellut, että elämäni tärkein merkitys on siinä, että voin auttaa toisia ja ehkä lieventää avullani jonkun "kärsimystä".
Ymmärrän hyvin sinua. olen avioliitossa, mutta tiedä häntä, minusta minulla on sama vaje kuin sinullakin. Olemme liene itse aioita, jotjka pystymme täyttämään oman maljamme ja ravitsemaan omaa naiseuttamme. Ehkä löydät vastauksen vilpittömässä rukouksessa. Jos kohdallesi osuisi toinen mies, niin sitä ei tiedä, onko se todella sitä, mitä kaipaat. Meillä on tunne, että vain joku toinen voi täyttää maljamme, ja kun sitten saamme sen toisen, niin huomaamme, ettei se ollut sitäkään.
Minusta sinun elämäsi on tarkoituksenmukaista ja arvokasta. Tämä on minun näkemykseni. Voihan olla, että vaikka miehesi olisi "terve", niin perimmiltään kokisit samalla tavalla tyhjyyttä ja että sinä et saa kaipaamaasi huolenpitoa.
Toiset osaavat kertoa sinulle omaishoitajan oikeuksista rentoutumisen suhteen. Minä kehoittaisin lainaamaan kirjastosta Agnes Sanfordin kirjan.
Niin, toivoin vastaavassa tilanteessa olevilta tsemppiä, en moraalisaarnoja ja haukkumista asioista, joita en ole tehnyt.
Että Kiitosta vaan, tällähän sitä elää taas seruaavat kymmenen vuotta iloisena.
Kuule, älä sinä välitä, näistä "yhdessä hautaan, vaikka hampaat irvissä", varmaan yhden ja saman uskovaisen pospotusta kaikki.
Itse hoitelen dementoitunutta äitiäni jo 10 vuotta päivittäin vanhainkodilla käyden ja tiedän, kuinka raskasta se on!
Itsekkin olen 50v, joten tiedän, että sen ikäisellä on vielä tarpeita ja haluja ja saa ollakkin!
Suosittelisin sinullekin ystävää rinnallesi, joka tukisi ja auttaisi sinua raskaassa tehtävässäsi, ja jos ystävä sattuisi olemaan mies, mikä sen mukavampaa!
Dementia ei kuin pahenee vaan ja tulee se päivä, ettei potilas muista edes sinua, muuttuu ihan kasviksi, joten se olkapää olisi sinulle todellakin tarpeen!
Minun äitini on ihanassa vanhainkodissa, missä on asiantunteva henkilökunta ja turvallisin mielin voin äitini aina sinne jättää ja sinullekkin toivon uskallusta luovuttaa, kun taakka tulee liian suureksi, ja hyvän henkilökunnan omaavaa hoitolaitosta miehellesi.
Voithan siellä sitten vierailla kuitenkin aina, kun mielesi tekee.
Aloituksestasi ei selviä, missä vaiheessa sairautta läheisesi on. Jos jo sellaisessa, että hän käy intervallijaksoilla jossain laitoksessa, siis viikon tai pari kuukaudesta poissa kotoa, jotta omaishoitaja saa levätä ja kerätä voimia, niin käytä tämä viikko / viikot itseesi, tehden omia asioitasi ja juttujasi.
Tee muita kuin kotiasioita, mene muualle kuin arkiset menot, matkusta, täytä elämääsi erilaisilla asioilla kuin silloin, kun hoidat miestäsi kotona. Mene sinne, missä on ihmisiä, ikäisiäsi tai yleensä muita. Jos tykkäät tanssia, mene kesälavalle, jos olet teatterin ystävä, kahlaa kesäteattereita, jos olet rohkea, matkaa vaikka ulkomaille saakka.
Äläkä missään sulkeudu itseesi, näytä omalla olemuksellasi, että olen tässä ja avoin ottamaan vastaan kaikki ja kaikkien 'yhteydenotot', hymyt, tokaisut, silmäniskut ... Älä kieltäydy mistään elämän suomista iloista, sinä olet ansainnut ne.
keskustelua? No ei siinä sitten mitään. Tsemppiä sitten vaan.
Pysyvä ja tilapäinen?
Vaimoni eläköidyttyä reilu 10-vuotta sitten parantumattoman verisyövän vuoksi, se aiheutti tietyt muutokset elämäämme.
Minä "kotiuduin" samoihin aikoihin.
Oli täysin luonnollista että minä ryhdyin hoitamaan suunnilleen kaikki asiat, pesu- ja tiskikonetta lukuun ottamatta.
Radikaali muutos tuli jokunen viikko sitten.
Peräsuoleni syöpäleikkauksesta kotiuduin viime tiistaina.
Sairaalaan menoni jälkeen vaimo on joutunut hoitamaan kaiken, tai jättänyt vähemmän tärkeät ja vaikeat hoitamatta.
Minulla on toiveita parantumisesta mutta täysin ennelleen ei elämämme enää tule.
Lieneekö takana olevat 41 yhteistä, tasapainoista, ilmeisen poikkeuksellisen riidatonta vuotta syynä että niiden vuosien periaate pyrkiä tekemään kumppanin elämä mahdollisimman miellyttäksi, toimii tässäkin tilanteessa.
Intiimi kanssakäyminen loppui leikkausta edeltävän säteilytysviikon puolivälissä eikä vielä näy elpymisen merkkejä.
Myöskään avanne pusseineen ja alavatsan ylimääräinen, avoin monttu ( vaimo hoitaa sen päivittäin ) suosi muitakaan oleellisempia hellyyden osoituksia.
Asiasta ei tarvitse edes puhua koska ymmärrämme toisiamme melko hyvin.
Menkööt asiat miten tahansa, ehdoton luottamus kumppanin vilpittömään tahtoon on todellisuutta ja riittävää.
Menneitä vuosikymmeniä ei himmennä mikään!
Kertomasi perusteella arvostan sinua todella paljon, Kepa. Olet hieno ihminen ja maailma tarvitsee lisää sinunlaisiasi ihmisiä. Ja uskon, että sinäkin saat vielä onnea ja hyviä asioita osaksesi. Sanotaanhan sitä, että sitä mitä kylvää, sitä niittää. Sinä olet kylvänyt hyvyyttä.
Ovathan nämä omahoitajat toki kovilla,mutta satuinpa vaan kerran kuulemaan kun omahoitaja haukkui miehensä aivan pystyyn juuri ennen kuin astuin taloon sisään yllättäen.Tuntui todella pahalta kun vaimo esitti "ullataalasmaata" ja oli niin aurinkoa että" voivoi,kiva kun tulit!!"
Olin aivan mykistynyt ja sanoin,että tämä asia puidaan vielä myöhemmin.
Omaishoitaja ottaa siis sen pari sataa euroa kuussa,asuu velattomassa talossa,ajelee hyvällä autolla ja sylkee miehensä päälle ja haukkuu.Ei,ei,ei,ei,tämä juttu ei ainakaan mene näin.
Omaishoitajan vapaailta.
Viime aikoina vaimo on aamuisin huoltanut alavatsaani tehdyn onkalon sekä auttanut kahden päivän välein avannepussin pohjan liimajäämien poistamisessa.
Eilen illalla, jo aikaisemmin tekemäni ehdotuksen perusteella hän oli tuttavansa kanssa illan BB-klubiteltan rällingeissä.
Viihtyi hyvin ja pitkään.
Lipun olin voittanut arvonnassa.
Kyllä me kotihoidettavat osaamme arvostaa hoitajien panosta!
Suhtaudun suurella kunnoituksella omaishoitajiin ja on myös hienoa, että Kepa otti puheeksi asian joka on niin totta kuin olla ja voi. Suoraan sanoen hämmästyin osan vastaajista moralisointia, mutta onneksi helmetkin sitten erottuivat ja asiasta pystyy keskustelemaan tilannetta parantaen kuin pysähtyen siihen onko ihmisen elämä pelkästään vastuun kantamista sairaan omaisen hyvinvoinnista ilman heikkoja ja kielteisiäkin tunteita siinä mukana.
Oma kokemukseni perustuu vain isäni sairauteen ja sen myötä lisääntyneeseen avun tarpeeseen hänen asuessaan kotona, mutta koska omaishoitaminen on aina kiinnostanut ja tunnen vastaavissa tilanteissa olevia useampiakin törmään usein siihen kuinka omaishoitajatkin ovat välillä todella väsyneitä ja tuen tarpeessa. Moraalinen vastuu puolisosta on niin suuri, ettei siihen mahdu järjellistä ajatusta niin paljon kuin olisi joskus tarvetta. Ihan kaikille sairaille ei onnistu väliaikaisenkaan hoitopaikan saaminen omaishoitajien väsymisestä huolimatta ja kuinka moni muistaa, että mitä sairaampi henkilö sen vähemmän aikaa jää vaikkapa kodin siivoamiseen. Oman ajan tarve ei välttämättä tarkoita sitä, miten rynnätään holtittomasti riehumaan pitkin pitäjiä. Hyvin moni nukkuu, siivoaa, käy hoitamassa omia asioitaan niin kuin hammaslääkärillä ja sitten jatketaan taas.Se, että kaipaa tukea ja olkapäätä jää ihan varmasti viimeiseksi ajatukseksi ennen kuin nukahtaa taju kankaalla punkan pohjalle.Ja mitä vanhempi omaishoitaja sen raskaampaa se alkaa olemaan 80 v:n iässä pukea ja nostaa omaa rakastaan, jonka jutut ovat pahimmillaan rivoja ja ilkeitä dementian jonkun muodossa kaivertaessa ihmisestä viimeisetkin persoonallisuuden rippeet. Tai kuten oma isäni, joka heittelee tavaroilla ja saa raivareita, siis se koko naapuruston tuntema maailman rauhallisin kaveri!
Mielestäni oman jaksamattomuuden myöntäminen on viisauden ja muutoksen alku. Se, että siitä voi lähteä hakemaan apua eri tavoin. Kyllä keskustelupalstakin siihen hyvin käy, ainakin alkuun.
Ttiettyjen puutteiden tiedostaminen elämässään ei ole oire itsekkyydestä, vaan pohja sille miten luoda niin toiselle kuin itselleen jaksamisen uudet puitteet. Jos toinen ei ole enää se, joka on ollut, niin eihän se tarkoita hänen hylkäämistään, vaan on kohtuutonta ajatella omaishoitajan pysyvän kuin nunna/munkki luostarissaan. Ei se tee kenestäkään sankaria, koska omakin elämä on elettävä. On todella paljon tehdä päätös huolehtia toisesta kotonaan, mutta on meiltä muilta tyhmää vaatia sellaiselta pysymään hiljaa ja nöyränä kotinurkissaan. Omaishoitajia ei valeta samassa muotissa ja aivan väkisinkin ihmisen persoona nousee sen hoitamisen seasta, joten kyllä Kepa saa mielestäni etsiä ihan rauhassa uuttakin suhdetta. Kenelle hän siinä tekee väärin? Miehelleenkö, joka elää jo muussa maailmassa ja jossa mies saattaa jo olla isän ja äidin kanssa kuin hahmottaisi enää vaimonsa olevan siinä edessään?!
Olen myös nähnyt, miten omaisten ylenpalttinen huolehtiminen voi tehdä sokeaksi sen mikä olisi sairaalle hyväksi. Arvostellaan henkilökuntaa, tiedetään paremmin miten homma hoituu, koetetaan osata tehdä sellaista minkä ammattilainen osaa paremmin, kieltäydytään kuuntelemasta vaihtoehtoja, ei haluta ottaa selvää syvän syyllisyyden estäessä sen ja näin pyöritään samassa luupissa vuosista toisiin.
Tällä kirjoitksellani en arvostele sellaisia, jotka saavat tyydytyksen toisen hoitamisesta ja löytävät sitä kautta tarkoituksen elämälleen, vaan että asiassa on niin monta puolta ja niin monta ihmistiä. MInkä palveluksen omaishoitajat tekevät meille veronmaksajille, joten me siitä terveydenhoidon säästäedusta nauttivat olemme velvollisia tarjoamaan tarvittaessa edes olkapäämme.
Voimia Kepa ja onnea eteenpäin. Älä luovuta siinä, mitä toivot.
... että on olemassa viisaita ja hyviä ihmisiä.