Mietin olemassaolemista.
eli olen olemassa täällä tässä ja nyt mutta mitä jos en olisi koskaan ollut olemassa tässä maailmassa, niin olisiko tämä maailma olematon ja minä olemassa? vai olisinko minä olematon ja tämä maailma olemassa?
voidaan myös miettiä että kun kuolen niin onko tämä maailmaa olematon ja minä olemassa vai olenko minä olematon ja maailma olemassa?
eli jos en olisi koskaan syntynyt niin olisiko tätä maailmaa olemassa ja minä olisin jossain muualla olemassa?
ja kun minä kuolen niin onko maailma olematon ja minä olemassa? vai
minä olen olematon ja maailma olemassa?
mutta toisaalta minä olen olemassa ja tiedän sen että olen olemassa ja koska olen olemassa niin en voi olla olematon?
eli olen olemassa täällä tässä ja nyt mutta mitä jos en olisi koskaan ollut olemassa tässä maailmassa, niin olisiko tämä maailma olematon ja minä olemassa? vai olisinko minä olematon ja tämä maailma olemassa?
voidaan myös miettiä että kun kuolen niin onko tämä maailmaa olematon ja minä olemassa vai olenko minä olematon ja maailma olemassa?
eli jos en olisi koskaan syntynyt niin olisiko tätä maailmaa olemassa ja minä olisin jossain muualla olemassa?
ja kun minä kuolen niin onko maailma olematon ja minä olemassa? vai
minä olen olematon ja maailma olemassa?
mutta toisaalta minä olen olemassa ja tiedän sen että olen olemassa ja koska olen olemassa niin en voi olla olematon?
Vastaukset 6
Vanhimmat
eli minä olisin ainoa olemassa oleva ja todellinen asia ja kaikki muu olisi vain minun itseni luomaa illuusiota jotta olisin olemassa?
en tiedä sainko ilmaistua kysymystäni selkeästi.
Kysymyksesi on juuri sellainen, mitä varmaan jokainen pohtii jossain elämänsä vaiheessa saamatta siihen vastausta, se on arvoitus, joka ratkeaa vasta sen jälkeen, kun ajallinen elämä päättyy.
Toisinaan olen ajatellut, että onko tämä elämä näyttämö, jota ohjataan tuolta ylempää ja joku näkee sieltä tämän kaiken täällä.
Missä olimme ennen syntymää, oliko meitä ollenkaan silloin.
Olimmeko silloin tietoisia, mutta emme muista.
Mihin olemme matkalla, minne menemme, kun ajallinen aikamme päättyy.
Jatkammeko tietoisina ajan rajan tuolle puolen ja millaisena siellä jatkamme.
On aika vaikea käsittää, että tietoisuus ei jatkuisi, vaan että se jatkuu tietoisena ja ikuisesti.
Loppujen lopuksi voi kysyä, eikö tämä pääty koskaan.
Tuntuu, kuin olisimme jossain ikuisuuden jatkumo tilassa, josta ei pääse koskaan ulos.
Mitä olisi jos ei olisi ikuisuutta.
Ei näitä vaan käsitä....
Tämä on tätä höpö-filosofiaa, että jos puu kaatuu ja juuri minä en ole sitä kuulemassa, niin kuuluuko siitä ääni?
Evoluutio tekee tehtäväänsä ja meidät ihmiset se on muokannut tälläiseksi kuin nyt olemme. Ihmiset ovat erilaisia, rotuisia, näköisiä jne. 100 vuoden päästä ihmiset ovat paljon fiksumpia ja kehittyneempiä tai ihmisiä ei ole enää olemassakaaan...Olemassaolo on elämä, olit sinä kuollut, syntymätön, elävä niin siltikin olemassaolo on läsnä...Tietenkin voi miettiä että mikä saa elämän meissä aikaan ja olemassaolon?
Sadassa tai edes tuhannessa vuodessa ihminen ei vielä kehity yhtään mihinkään.
Ei välttämättä kamalasti, mutta geenit muuttuvat jo kolmessa sukupolvessa. Siis jos vaikka on ihminen jonka suku ei ole altistunut dokaamiselle. Sitten jos hän rupeaa dokaamaan ja hänen lapset ja lapsenlapset, niin kolmen sukupolven kuluttua heidän geenit ovat muuttuneet ja "tottuneet" alkoholiin.