Korkeanpaikan kammo

"Opittu asia se ei voi olla. "

Miksei?
Pieni vauva tipahtaa sängystä ja saa sielulleen trauman
ja korkeanpaikankammon.

ja itseasiassa tarkoitin miksi jotkut aikuiset pelkää seisoa talon katolla ja jotkut ei?

Mikä siinä on hankalaa evoluution kannalta? Koska korkeanpaikan kammolla ei ole merkitystä lajin säilymisen kannalta se on evoluution kannalta sivuseikka. Jos kaukaiset esi-isämme joskus kiipeilivät puissa asialla tietysti oli merkitystä, eli ei saanut pelätä liikaa, eikä myöskään liian vähän, mutta kun siirryimme maanpinnalle asia menetti merkityksensä ja ominaisuus on sattumanvarainen.

Kyseessä on aivan tottumiskysymys. Olin opiskeluaikana kesätöissä korjaamassa ulkona olevan siltanosturin rataa lähes 20 metrin korkeudessa. Aluksi tilanne tuntui hankalalta, mutta jo kolmen viikon päästä asiaa ei edes huomannut.

Toinen vastaavanlainen kokemus on myös kesätöistä, nyt vain kaivoksesta. Kiipesin siellä muutamia kertoja ns. pystykuilun seinän rappusia pitkin yli viisikymmentä metriä jokseenkin pystysuoraan. Mutta koska paikassa ei ollut muita valoja kuin minun ja kaverini otsalamput, niin ei voinut mitenkään mieltää olevansa korkealla. Siksi piti koko ajan teroittaa itselleen, että on varovainen näin korkealla.

Luulisin, että pelko korkeita paikkoja kohtaan on evoluution tuoma ominaisuus ihmiselle. Ne, jotka ovat olleet liian uhkarohkeita, ovat kuolleet nuorempina ilman jälkeläisiä ja vaoraisemmat lajikumppanit ovat jatkaneet sukua ja ovat meidän esi-isiämme.

Toisaalta liiallista varovaisuuttakin on evoluutio karsinut. Se, joka on pelännyt lähes kaikkea, on saattanut jäädä ilman ravintoa, jonka hankkiminen on vaatinut hieman rohkeutta, ja kuollut pois ilman jälkeläisiä.

Ihmisen yksi ominaisuus on kyky oppia. Oppiessaan toimimaan oikein tilanteissa, joissa luontainen pelko voisi lamauttaa, yksilö saa hyödyn suhteessa muihin lajikumppaneisiinsa ja näin joissain historiamme vaiheissa edelleen mahdollisesti hieman muita enemmän jäkeläisiä, jolloin ominaisuus on lisääntynyt populaatiossa.

Oppiessaan roikkumaan pää alaspäin 200 metrin korkeudessa ihminen on oppinut roikkumaan niin, ettei putoa, ja luottamaan itseensä. Ne, jotka menevät roikkumaan tuolta korkeudelta, osaamatta roikkua putoavat ja lopettavat silloin jälkeläisten hankinnan. heidän geeninsä ja ominaisuutensa vähenevät silloin ihmisyhteisössä.

Se että ihminen pelkää korkeita paikkoja on ihan normaalia tiettyyn rajaan asti. Putoaminen on ihmiselle vaarallista ja voi johtaa vakavaan loukkaantumiseen tai kuolemaan. Silloin kun ihmisellä on korkeampaikan kammo, hänen pelkonsa on aivan suhteetonta tilanteen vaarallisuuteen saakka. Korkanpaikan kammoinen saattaa pelätä katsoa vaikka korkean kerrostalon ylimmän kerroksen ikkunasta ulos tai katsoa parvekkeelta alas ja hän pelkää tilannetta suhteettomasti, vaikka mitään todellista putoamisen riskiä ei ole.

Jos ihminen kävelee vaikka korkean vuoren rinteellä olevaa kapeaa polkua pitkin, voi pelko putoamisesta olla jo ihan aiheellistakin. Siihen ettei fobiat muka voi olla opittuja, en oikein usko. Sanoisin että fobioiden takaa saattaa hyvin löytää lapsuusajan traumaattisia kokemuksia joita ihminen ei aina itse edes muista. Sitten on muistettava sekin seikka, että myös tottuminen on tärkeä tapa oppia asioita. Saattaa olla niinkin yksinkertaista että korkeanpaikan kammoa potee henkilö, joka on aina asunut tasamaalla eikä hän ole koskaan oppinut voittamaan pelkoaan joka on hänessä ihan luonnostaan.

Voi olla, ja tod.näk on, sisäsyntyinen juttu. Olet kaiketi perinyt taipumuksen em. kammoon.

Pelosta et kaiketi pääse eroon, mutta sitä voi oppia sietämään.

On olemassa intiaaniheimo, jonka jäsenet eivät tunne korkeanpaikankammoa.
Heitä käytettiinkin paljon kun New Yorkin pilvenpiirtäjiä rakennettiin.

Aikalailla tavan kalpeanaamajanareilta nuo kuvassaolijat vaikuttaa, Kyllä niitä inkkarikuviakin jossain oli.