Viime keväänä opiskelemallani lukion psykologian kurssilla käytiin läpi mielenterveyden ongelmia. Syömishäiriöistä mukana olivat tietysti anoreksia, bulimia ja pakkomielle terveelliseen ruokavalioon. Hieman kummempana muistan Pica-nimiseksi mainitun syömishäiriön, josta "kärsivä" syö jotain ravinnoksi kelpaamatonta (suuria määriä).
Minua kuitenkin jäi vaivaamaan yksi asia. Nimittäin se, että liikakilotkin todettiin psykologian opissa syömishäiriöstä johtuviksi. Kirjassa oli kuva, jossa näytettiin, kuinka aivoihin menee tieto kylläisyydestä vatsalaukussa, kun vatsa on sopivasti täysi. Ylipainoisella ihmisellä tämä mekanismi on (aina) häiriintynyt. Kyseessä onkin syömishäiriö!
IHMETYTTÄÄ, voiko jokainen ylipainoinen tuomita sairaaksi ainoastaan painonsa perusteella? Suurin osa ylipainoisistahan ei ole monisatakiloisia ihmisiä, joille arkielämä olisi painon vuoksi hyvin hankalaa. Itselleni jäi vahvasti semmoinen olo, että maailmassa kyllä on miljardeja syömishäiriöisiä.
Menepä sanomaan nälkäänäkevälle aliravitulle lapselle, että "Kyllä sut pitäs saada tervejärkiseks ja nopeeta.."
Toivon kommentteja.
Minua kuitenkin jäi vaivaamaan yksi asia. Nimittäin se, että liikakilotkin todettiin psykologian opissa syömishäiriöstä johtuviksi. Kirjassa oli kuva, jossa näytettiin, kuinka aivoihin menee tieto kylläisyydestä vatsalaukussa, kun vatsa on sopivasti täysi. Ylipainoisella ihmisellä tämä mekanismi on (aina) häiriintynyt. Kyseessä onkin syömishäiriö!
IHMETYTTÄÄ, voiko jokainen ylipainoinen tuomita sairaaksi ainoastaan painonsa perusteella? Suurin osa ylipainoisistahan ei ole monisatakiloisia ihmisiä, joille arkielämä olisi painon vuoksi hyvin hankalaa. Itselleni jäi vahvasti semmoinen olo, että maailmassa kyllä on miljardeja syömishäiriöisiä.
Menepä sanomaan nälkäänäkevälle aliravitulle lapselle, että "Kyllä sut pitäs saada tervejärkiseks ja nopeeta.."
Toivon kommentteja.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vielä lukioaikoinani minulla oli suhteellisen selkeän tuntuinen käsitys ihmisen toiminnasta ja käyttäytymisestä. Ajattelin vielä, että "jos lasta kasvattaa tavalla A, seuraa aina ilmiö B" ja näin pois päin... Vasta nyt yliopisto-opiskelujeni aikana minusta on alkanut tuntua, että alan VÄHITELLEN ymmärtää PIKKUISEN ihmisen käytöksen moninaisuudesta ja monimutkaisuudesta - siitä, että harvoin voidaan mihinkään käyttäytymiseen sanoa yhtä varmaa ja ainoaa syytä. Useimmiten kysymyksessä on monien erilaisten syiden summa.
Samoin on laita esim. ylipainoisuuden suhteen. Totta on, että ylipainoisuuteen saattaa liittyä jotain muutoksia esim. aivotoiminnassa (esim. hypotalamuksessa), mutta kyseeseen saattavat tulla monet muutkin asiat. Kyseessä ei todellakaan ole aina ruokahalua säätelevien mekanismien toimintahäiriö tai mitään vastaavaa!
Minusta tuntuu, että etenkin psykiatrian puolella vallitsee usein halu selittää kaikki ihmisen toiminta biologisista lähtökohdista käsin, mutta aivan yhtä lailla ihmiseen ja hänen käyttäytymiseensä vaikuttavat hänen sosiaaliset kokemuksensa sekä psykologiset prosessinsa. Ylipainoisuudessa saattaa siis olla kysymys myös esim. oppimiskokemuksista (lasta on järjestelmällisesti lohdutettu ruualla, jolloin syömisestä on tullut mielipahalta suojaava defenssi tms. tms.) tai jostain muusta psykologisesta/sosiaalisesta ilmiöstä. Useinkaan ei edes voida löytää yhtä ainoaa syytä ylipainoisuuteen vaan asiaan saattavat vaikuttaa useat erilaiset syyt!
Kehottaisin siis kaikkia välttämään liian suoraviivaisia ja yksinkertaistavia päätelmiä ihmisestä ja hänen psyykestään. Aikoinaan on melko yleisesti ajateltu esim. autismin johtuvan ns. "jääkaappiäideistä" - siis kylmästä kotiympäristöstä. Myös vanhempien avioeroa on syytetty milloin mistäkin tunne-elämän ja kehityksen ongelmasta. Tällainen ajattelu on johtanut vanhempien ja kotien turhaan syyllistämiseen. Useinkaan millekään mielenterveydenhäiriölle (vielä vähemmän ylipainoisuudelle, joka ei TODELLAKAAN ole mikään häiriö!) ei voida löytää yhtä selitystä. Häiriön syntyyn tarvitaan useimmiten ongelmia usealla kehityksen osa-alueella, esim. sekä geneettinen alttius sairastua, laiminlyövä kasvatus että ongelmia perheen ulkopuolisissa sosiaalisissa suhteissa. Harvoin kukaan häviää pokeripeliäkään, koska käteen sattuu yksi huono kortti. Mutta jos koko käsi on huono.....
Ja näin lopuksi vielä voisin todeta, että ylipainoisuus ei ole syömishäiriö. Mielenterveyshäiriöiden (joihin myös syömishäiriöt luetaan kuuluvaksi) tautiluokituksista (psykiatrinen tautiluokitus DSM-IV sekä yleinen tautiluokitus ICD-10) ei löydy ylipainoisuutta, muut mainitsemasi häiriöt kylläkin.
Tiivistäen voisi asian ilmaista vaikkapa näin:
-Ylipainoisuus ei ole syömishäiriö eikä sairaus. Itse asiassa olisi törkeää leimata ihmistä sairaaksi vain liikakilojen perusteella enkä ihan hevillä usko, että näin olisi missään psykologian kirjassa sanottukaan. Olisi kiva tietää, mikä kirja oli kurssillanne käytössä(?)
-Ylipainoisuuteen ei läheskään aina (useimmiten?) liity aivotoiminnan häiriöitä tms. Asiaan saattavat liittyä myös sosiaaliset ja psykologiset tekijät. Useinkaan ei ole löydettävissä mitään yhtä ainoaa ylipainoisuutta aiheuttavaa tekijää.
Kiitos hyvästä ja asiantuntevasta vastauksesta. Käyttämämme kirjasarja oli WSOY:n lukiosarjaa, kurssinumero neljä tai viisi. Esimerkiksi firman nettisivuilla myydään kyseisiä kirjoja, kävin vilkaisemassa tänään. Kuitenkin ihmetykseni johtui etenkin opettajasta, joka syömishäiriöitä käsitellessämme antoi jotenkin ymmärtää, että ylipaino liittyy syömishäiriöihin. Tai syömisongelmiin, miten sen nyt sanoisi! Useinhan vain on niin, että ei (pieni/keskinkertainen) ylipaino ole kovinkaan suuri elämänlaatua heikentävä seikka ylipainoiselle itselleen, eli se EI ole ongelma, saati häiriöstä johtuva asia :)
Huomaan kuitenkin itse oman vajavaisuuteni ihmisten psykologian tiedoissa. Psykologiahan on tiedettä ja tieteen sisällä pitäisi pyrkiä suhtautumaan elämään erityisesti ulkopuolisen tarkkailijan tavoin. Tyyliin: Minulla ei ole ongelmia, olen havainnoija. Siis juuri silloin, kun on itse se havainnoija! On hyvä, että sinä vastaaja osaat kertoa asiat selkeästi ja hyvällä suomella, vaikka lienetkin aika pitkälle lukenut. Kiitos siitä!
Ja vielä voisin lisätä hyvään tekstiin pari asiaa.
On totta, että ylipaino ei itsessään ole mikään mielenterveyden ongelma. Se saattaa toki olla oire sellaisesta, esimerkiksi masennuksesta. Uusimmat ammattilaisten käyttämät mt-luokitukset tunnistavat BED:in (binge eating disorder), joka johtaa useimmiten vaikeaan ylipainoon ja on siis mt-ongelma. Ihmisten syömiskäyttäytyminen on kuitenkin monimutkaista. Joku syö suruunsa, joku iloonsa, joku on joskus syönyt liikaa ja syö nyt vain sen verran, että paino pysyy. :=) Jos ylipaino olisi mt-ongelma siihen olisi todennäköisesti olemassa tehokkaampia interventioita kuin nyt on - esimerkiksi lääkehoito saattaisi olla "samalla tasolla" masennuksen lääkehoidon kanssa.
Se, ettei ylipaino ole mt-ongelma ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä voitaisi hoitaa mt-interventioin. Syömiskäyttäytymiseen erikoistunut psykologi tai psykiatri voi olla esim. ravitsemusterapeuttia tehokkaampi apu painonpudotuksessa: ylipainoiset kyllä tietävät miten tulisi syödä, jostain syystä he eivät vain siinä onnistu. Tunnesyöminen lienee hyvä esimerkki asiasta: syön, koska minulla on tylsää, koska olen surullinen, koska olen iloinen... Kun oppii tunnistamaan nälkään ja syömiseen liittyviä tunne- ja ajatusketjuja, voi painonhallintakin olla helpompaa.
Tiivistäen: ylipaino ei ole mielenterveyden sairaus, mutta saattaa sellaisesta johtua.
no jos noiden psykologian oppien mukaan alkaa ihmisiä tarkastella, niin tuskin löytyy yhtäkään tervettä ihmistä maan päältä...
No sepä se :)
Minulla on fobioita ja neurooseja ja epämääräisiä ihmissuhteita ja olen epäsosiaalinen ja ihmisriippuvainen ja maanisdepressiivinen ja kai minulla on ADHD ja masennus ja huono isäsuhde ja huono äitisuhde ja liian läheinen isäsuhde ja samoin äitisuhde ja niin pois päin... Näin olen viisaudessani ajatellut.
Se on aina vähän siitä kiinni, miltä kannalta ja minä päivänä katsoo ja katsooko ollenkaan :)
Tiedätkös, tämä on ensimmäisen vuoden psykan opiskelijoille hyvin tyypillinen ilmiö. :) Kun ihminen ensimmäistä kertaa lukee erilaisten mielenterveyden häiriöiden kuvauksia, hän alkaa löytää itsestään yhtymäkohtia melkein kaikkiin niihin. Tämän vuoksi aloittelevat psykan opiskelijat diagnosoivatkin itseltään vaikka minkälaista häiriötä ja ongelmaa.
MUTTA... Jossain vaiheessa sitä sitten älyää, ettei yksi ainoa oire (ehkä ei kaksi tai kolmekaan...) merkitse vielä yhtään mitään. Maailman kokeneinkaan psykologi tai psykiatri ei pysty tekemään diagnoosia yhden ainoan oireen perusteella (ja näin minulle sanoi eräs hyvin maineikas psykologi, joka puolestaan oli kuullut sen eräältä hyvin maineikkaalta psykiatrilta). Esimerkiksi masennukseen ei riitä, että tuntuu pahalta tai mikään ei innosta. Jotta masennusdiagnoosi voidaan asettaa, tarvitaan masentuneen mielialan lisäksi myös useita muita oireita, joihin kuuluu esim. nukkumisen tai ruokahalun muutoksia, ajatteluun ja muistamiseen liittyviä ongelmia jne. Jokainen ihminen tuntee itsensä joskus masentuneeksi. Minä olen melko useinkin allapäin! Häiriöksi luokiteltava masennus on kuitenkin jotain paljon rankempaa, joka todella haittaa elämää monella eri tapaa - esim. juuri uni- ja syömisvaikeuksien kautta.
Sama pätee kaikkiin muihinkin häiriöihin: yksi ainoa (tai muutamakaan) oire ei merkitse yhtään mitään vaan tarvitaan tietty yhdistelmä useita erilaisia oireita ennen kuin mielenterveyden häiriön diagnoosi voidaan asettaa. Edes äänien kuuleminen itsessään ei riitä psykoosidiagnoosiin. Arvioiden mukaan n. 2-4% väestöstä kuulee ainakin aika ajoin ääniä, joita muut eivät kuule, eikä suurikaan osa heistä suinkaan ole millään tapaa mieleltään häiriintyneitä. Itse asiassa ääniä kuuleville on Suomessa oma yhdistyskin - Suomen Moniääniset ry. Suurin osa meistä kokee harha-aistimuksia tietyssä vuorokauden vaiheessa (nukahtamisen tai heräämiseen kieppeillä - puhutaan hypnagogisista ja hypnapompisista hallusinaatioista) ilman että niillä olisi mitään yhteyttä mielenterveyden häiriöihin. Suurella osalla lapsista ja nuorista on joitain lieviä pakko-oireita (tarkistuspakkoa, peseytymispakkoa jne.), mutta häiriöksi nämä oireet luokitellaan vasta, kun ne alkavat TODELLA merkittävässä määrin haitata henkilön tai hänen lähipiirinsä elämää.
Samaten esim. mielialojen voimakaskin vaihtelu on ihan normaalia nuoruusiällä ja vanhemmitenkin... Todellinen kaksisuuntainen mielialahäiriö ("maanisdepressiivisyys") on sitten jo ihan muuta. Psykiatrian kirjoista löytyy hyviä tapausesimerkkejä (esim. maaninen henkilö, joka päätti matkustaa alle viikossa pyörällä USA:n länsirannikolta itärannikolle ja rikastua samalla miljonääriksi myymällä trooppisia kalastusvälineitä...)
Eli... Viime viestissäni kirjoitin, kuinka mielenterveyden häiriöiden syistä ei pidä tehdä äkkinäisiä johtopäätöksiä vaan usein on mahdollista löytää useita monimutkaisia ja toisiinsa kietoutuvia syitä. Nyt haluaisinkin sitten painottaa toista hyvin tärkeää asiaa: mielenterveyden häiriöt ovat aina oireyhtymiä - niissä on kysymys hyvin monien eri oireiden yhdistymisestä henkilöä tai hänen lähipiiriään haittaavalla tavalla. Vaikka henkilö pelkää koiria, hänellä ei välttämättä ole fobiaa; vaikka hän on usein allapäin, hän ei välttämättä ole masentunut; vaikka hän kuulee ääniä, hän ei välttämättä ole psykoottinen... jne, jne.
Aika tylsäähän se olisi, jos kaikki olisivat aika tyynen rauhallisia ja neutraaleja. Minä ainakin olen aina joskus iloinen, allapäin, riippuvainen kanssaihmisistä, vihainen, vahingoniloinen, kateellinen, itsepäinen, pikkumainen, ilkeä, epätoivoinen, ahdistunut ja pelokas eikä minulla silti mielestäni ole mitään mielenterveyden häiriötä. Itse asiassa olisi paljon oudompaa, jos en kokisi tällaista tunteiden kirjoa... :)
Eli tunne ihan rauhassa tunteitasi, aina joskus rajujakin. :) Häiriöön tarvitaan aika paljon enemmän (Eri häiriöiden diagnostisten kriteerien taulukoita löytyy melkein kaikista psykiatrian perusteoksista, jos kiinnostaa... Ainakin Lönnqvistin & kumppaneiden "Psykiatria" on hyvä.) Ymmärrän kuitenkin, että psykologian opintojen alkuvaiheessa helposti tulee löytäneeksi itsestään jos jonkinlaista mörköä... Et edes halua tietää, mitä kaikkea minä ensimmäisenä opiskeluvuonnani itseltäni diagnosoin... :)
Ja vielä Rnn:lle: eivät psykologit siis todellakaan läheskään kaikkea häiriintyneeksi luokittele, vaikka niin psykologian kirjoja lukiessa saattaakin joskus tuntua. :)
Kirjoitit: "Se on aina vähän siitä kiinni, miltä kannalta ja minä päivänä katsoo ja katsooko ollenkaan :)"
Tämä onkin juuri tärkein pointti koko asiassa: lähes tulkoon kaikkien mielenterveyden häiriöiden diagnoosit edellyttävät, että häiriö on kestänyt lähes yhtäjaksoisesti jo pidemmän aikaa. Esim. vaikka henkilö olisi kuinka harhainen tahansa, skitsofreniadiagnoosia ei hänelle voida antaa, ennen kuin oireilua on kestänyt lähes yhtäjaksoisesti puolen vuoden ajan. Ja vaadittavia oireita onkin sitten useampi - kuten jo aiemmin sanoin, pelkkä harhaisuus ei riitä.
Samoin masennusdiagnoosi edellyttää vähintään viiden erilaisen masennusoireen (näihin kuuluu mielialaoireita, ruokahalun häiriöitä, unen häiriöitä, muistin ja ajattelun häiriöitä jne.) esiintymistä suurimman osan ajasta ja lähes päivittäin kahden viikon ajan.
Että... Mielenterveyden häiriö ei ole kiinni siitä, miltä kannalta ja minä päivänä asiaa katsoo. :)