mies = vastuullinen ihminen

miehen mallihan nimen omaan on nyky-suhteissa. naisethan nämä valintansa tekevät. semmonen valehteleva, ennalta arvaamaton, väkivaltainen vaimonhakkaaja on kovinta huutoa. niistä tulee hyvät mies mallit...

No maaima on paha paikka, eikä miehen malli auta asiaan paskan vertaa...
Itse kaipaisin ihmisiä enkä mitä pelleilijöitä nimeltä mies ja nainen. Varmaan se poika koko ajan kelaa et: mulla ei ole miehen mallia, miten mun nyt käy...

Terve sissi84, todella mielenkiintoinen aloitus ja osuva omalla kohdallani. Kyseessä on ongelma, joka lapsuudessani minulla on ollut, eli varsinaista mallia näyttämään miten tulisi olla mies, tehdä, asennoitua ja kehittyä ei ole ollut. (toki en sitä pienenä ongelmaksi tajunnut kun ajattelu ei ollut vielä sillä tasolla, että olisin roolien ja mallien vaikututusta oman minäkuvan kehitykseen ymmärtänyt). Viestini sisältö ei liity yksinomaan roolimallin puutteeseen vaan osittain joukossa on ihan puhdasta sukupuolesta riippumatonta luonnekasvatusta.

Isä minulta kyllä löytyy, mutta hän tuntui aina olevan töissä ja muutenkin vanhempani erosivat vähän ennen omaa murrosikää. (Äitini on luonteeltaan periesiantamaton ja päättäväinen, eli hänen päänsä mukaan lähes aina mentiin vaikka isä olisikin ollut kuvioissa.)

Äitini onnistui nuoruusvuosieni kasvatustyössään enemmän kuin hyvin ja minusta tulikin hyvin kiltti ja yhteiskuntakelpoinen poika, jolla on terveet elämäntavat sekä koulutus- ja työasiat hyvällä mallilla. Valitettavasti sitä pojasta mieheksi kasvatusta hän ei pystynyt tekemään (eikä mielestäni miehisen sukupuoli-identiteetin kasvatusta voida edes naiselta vaatia).

Muistan olleeni arka, hieman syrjäänvetäytyvä, todella herkkä, passiivinen ja ohjailtava nuori (eli siis todella stereotyppinen kiltti poika), mutta onneksi koulussani oli hyvä ilmapiiri eikä ollut paljoa kiusaamista, joten siltä lähestulkoon säästyin.

Suoraan sanottuna tuntui kuin olisin ollut aika hukassa tuona aikana, en oikein osannut olla ihmisten kanssa ja lukion käytyäni ne muutamat kaverit, joidenka kanssa olin niinä aikoina liikuskellut, etääntyivät nopeasti ja vain pariin olen enää yhteyksissä (heihinkin harvakseltaan). Muutenkin vasta aivan viime aikoina olen oppinut kunnolla tulemaan toimeen muiden miesten kanssa.

Naisten kanssa olen aina tullut kohtalaisen hyvin tekemisiin, mutta aiemmin lähes poikkeuksetta olin se kiva kaveri, enkä mitään muuta. Yksi poikkeus nuoruusvuosiin mukaan mahtuu, eli ensimmäinen seurustelusuhteeni (n. 6kk) kun olin 19v. En ole ihan varma miten siinä niin edes kävi, mutta siis selvästikin tyttö vei ja minä vikisin. ;)

Reilu pari vuotta sitten havahduin tilanteeseen ja tajusin, että vaikka sellaisena kilttinä poikana olo oli lapsena vielä ihan jees, ei sellainen enää nuorelle aikuiselle sovi. Muista tajunneeni tämän erästä nettikirjoitusta lukiessani, joka käsitteli nuorten miesten naisettomuutta.

Siitä innostuneena olen viimeisen pari vuotta itse opettanut itselle sitä miehenä olemista psykologian ja filosofian keinoin sekä roolimallien kautta. Eli siis käytännössä käsitellyt läpi ja tullut sinuiksi omien epävarmuuksien kanssa näiden ”selfhelp” tekniikoiden avulla, sekä yrittänyt sisäistää omaan ajattelu- ja toimintatapaan maskuliinisia piirteitä (päättäväisyyttä, vastuunottokykyä, aloitekykyisyyttä, sopivaa kovapäisyyttä ja ennen kaikkea itseluottamusta).

Suoraan sanoen on tuntunut aivan helvetin työläältä kokoajan valvoa omia ajatuksiaan ja kasvattaa itseään uudelleen jälkikäteen, kun on koko tähänastisen elämänsä tehnyt asiat yhdellä tavalla, mutta kun ei siitä valittajaminästä, kiukuttelijaminästä ja ”minä olen tilanteen uhri” -ajattelusta pääse yli ilman. Erottelemaan en jaksa ruveta, mutta omalla kohdallani on varmasti tapahtunut samanaikaisesti sitä perinteistä aikuiseksi kasvua, joka niin naisen kuin miehenkin tarvitsee ihan itse tehdä, eli kaikesta en voi vetää lankoja roolimallin puutteeseen.

Nykyään tajuan jo kuinka paljon olen noista ajoista muuttunut, mutta niin on myös ihmisten yleinen suhtautuminen minua kohtaan. Suhtautumisen muutoksen olen huomannut ystävissä, tuttavissa, työkavereissa, naisissa, perheenjäsenissä ja jopa naisissa ;)

kasvatan yksin kahta poikaa ja suren paljon sitä että ei ole heillä miehen mallia.

Ei minua voida syyttää siitä, poikien isä, köyhä taiteilija, eli vain itselleen ja oli paljon poissa kotoa. lopulta nai nuoren tytön ja jätti kaikki yhteydet poikiinsa.

kovasti olen toivonut miesopettajia, valmentajia, ehkä kavereiden isiä juttelemaan ja antamaan pojille vähän henkilökohtaista aikaansa. eipä sitä herkkua usein ole saatu.

Satuttaa tuo yksinhuoltajien syyllistäminen, parhaansa tässä yrittää ja vastuu on raskas. nyt tarvitsevat tukea opiskelussa, vuokranmaksua, autokoulua ja pyykinpesua. Aina on oltava lastaan varten vaikka ovat jo aikuistumassa. isän paikalla heillä on varmaan tyhjä aukko. Miehet tulkaa talkoisiin, ei niiden kalakavereiden tarvitse aina olla omatekemiä, teillä on annettavaa tälle yhteiskunnalle jotain. lopettakaa se naisten syyllistäminen.