Petetyille, mitä teit kun sait selville petoksen/petokset?

Minä kävin harrastamassa seksiä pettävän tyttökaverin parhaan ystävän kanssa.

syystä sinua kiinnostavat lähinnä petettyjen primitiivireaktiot?

Täällä on niin monessa ketjussa haukuttu kakkosia ja pettäjiä mutta missään ei puhuta siitä miten itse reagoimme saatuamme tietää petoksesta
Tuliko ylilyöntejä.

Ihan rehellistä ja puolueetonta keskustelua jotta ymmärtäisin itseänikin paremmin.

Olenko ainoa petetty ja jätetty joka tunnustaa syyllistyneensä ylilyönteihin kun asiat oli tapetilla.

Ihan ensimmäinen reaktio, kun ex-mieheni jäi siitä kiinni, oli tärinä, vapina, jonkinlainen shokkitila, paha olo, oksensin... En itkenyt kuin vasta seuraavana päivänä.

Minä pimahdin, hajosin, romahdin, olin sekaisin ja täysin hukassa. Makasin sängyssä ja itkin ja rukoilin miestäni selittämään ja halusin vastauksia. Hän häipyi kotoa viikoksi eikä vastannut kenenkään puheluihin tai viesteihin ja suurimman osan ajasta hänen puhelimensa oli kiinni.
Yritin pelata aikaa ja lähettelin hänelle viestejä ja soittelin jatkuvasti ja keksin asiaa. Vastauksia en saanut eikä niillä enään ole edes merkitystä. En tehnyt mitään varsinaisia ylilyöntejä ja lapsemme takia hoidatin itseni kuntoon nukahtamis- ja masennuslääkkeillä ja terapialla. Kun sain itseni nukkumaan niin pystyin hiljalleen ajattelemaan järkevästi ja hyväksymään tilanteen. Terapian ja ystävien tuella sain nostettua itseni itsesäälin suosta. Laihduin 15 kg (vaikka en ennestäänkään mikä lihava ollut joten lihastakin lähti) koska ruoka ei pysynyt sisälläni. Minun apuni oli nukkuminen, ystävät, myöhemmin liikunta ja unohtaminen ja tieto siitä että aina ei voi olla näin vaikeaa ja että minä tulen selviämään tästä vaikka silloin ei siltä tuntunutkaan. Noin puoli vuotta tapahtuneesta pystyin sanomaan että "minä selvisin".

Missään vaiheessa en ottanut yhteyttä tähän kakkoseen (kenen kanssa ex-mieheni nykyään elää) enkä suunnitellut kostotoimia. Tai ajatuksen tasolla tietenkin mietin niitäkin asioita mutta missään vaiheessa en tosissaan miettinyt kostoa. Nyt reilun vuoden jälkeen tapahtuneista olen jo sanonut käsipäivää tälle naiselle. Alussa mietin vain että miten saisin miehen takaisin kunnes hyväksyin tilanteen että niin ei tule käymään ja parempi niin. Nyt olen onnellinen että kävi niin kuin kävi.

Pettäminen on ruma temppu ja se, mitä se tekee toisen ihmisen itsetunnolle, on jotain niin kauheaa että tämän kokemuksen jälkeen en voisi ikinä tehdä sitä kenellekään. Sitä tunnetta ei voi tietää kuin se joka sen on kokenut ja toivon että jokainen pettäjä kokee sen vielä joskus. Sen mitä teki toiselle ihmiselle.

Niin tuntemuksesi ovat samoja kuin minullakin. Minä itkin, oksensin. Purin akressiota liikuntaan, laihduin.
Yritin kyllä selvittää että mitä tapahtui koska mies oli vain päivää ennen kuin katosi sanonut rakastavansa minua eikä tuo toinen merkannut enää mitään.
Hyvässä uskossa laitoin ruokaa ja odotin miestä syömään, eikä hän tullut .
Yritin selvittää mitä tapahtui soittelin, laittelin veistejä, kirjoitin sähköposteja mutta aivan turhaan . En saanut mitään vastausta että miksi tekin niin.
Soitin jopa tuolle tuntemalleni kakkoselle, jok aitse oli pitäny tyhteyttä minuun. Yritin sitä kautta saada selville mitä tapahtui. Kirjoitin pitkiä kirjeitä kummalekin yrittäessäni selvittää miten nuo saattoi tehdä minulle niin. Kumpikin oli haukkunut toisiaan ja sitten menivät kuitenkin yhteen. En halunnut hyväksyä sitä.
Järkeeni ei mahtunut että tuo toisten haukkuminen oli vain peliä heidän puoleltaan.
Tuosta on kulunut jo neljä vuotta ja olen päässyt elämässä eteenpäin. Ensin luulin että elämä loppuu, se petos minkä kohteeksi jouduin musersi minut täysin. Toimin todella tosi tyhmästi kun en halunnut myöntää että hävisin.
En ollut oma itseni ollenkaan.

Olen samaa mieltä tuosta että pettäminen on niin ruma temppu ja sen aiheuttamat traumatt kulkevat mukana läpi elämän. Vuosien varrella n e himmenee ja itsetunto kasvaa mutta petos ei unohdu koskaan.

Minä sain itkupotku raivarit, olin yksin kotona, kun minulle naapuri soitti, ja hän vahvisti tiedon, että miehelläni oli toinen ollut jo jonkun aikaa.
No siinä hajosi muutama maljakko ja exäni muutamia tavaroita, ja samana iltana aloin pakkaamaan exän tavaroita jätesäkkiin.
Eron hain parin päivän päästä, ja otin yhteyttä tuomariin, jotta saatas ositus käyntiin.Onneksi lapset oli jo aikuisia, vaikka ne asu vielä opintojen takii kotona.
Exäni ei enään tullut yhteiseen kotiin ja töissä ollessani hän haki henkkoht tavaransa ja muutti naisensa luo asuun.
Menin myös lääkäriin ja sain unilääkkeitä kun nukkumisesta ei tullut mitään,
laihduin 10kg kun ruoka ei maistunut miltään, töitä tein kun eläin ja salilla purin suurimmat kiukut.
Selvisin kaikesta ja osituskin saatiin monen tappelemisen kautta tehtyä.
Tästä on nyt 5v ja löysin myös uuden onnen ja olen ollu aviossa nyt vuoden ja olen onnellinen uusperheen äitipuoli.

Harrastin nettijäynäilyä. Joskus jos on tylsää, teen sitä vieläkin.

Jos vaikka keksis jonkun tähän hätään jonkun uuden jäynän.

yli pääsin jo ajat sitten ja uuden perheenkin perustin. vituttaa vain kun en eronnut aikaisemmin exästä. mutta silti aina voi vähän jäynätä.

Kun pettää itseään ja kohtaa itsensä ALISTAJANA! Siksi hysteeriset reaktiot ovat pintaantulevia ja menee "sekaisin" . Kun silloin viimeinkin olisi myönnettävä itselle että on ahnuedessaan halunnut OMISTAA ja ALISTAA toisen ihmisen ja täten riistää häneltä itsenäisyyden ihmisyyteen. Tämä on se syy minkä takia oksettaa ja vapisuttaa.

Toivottavasti tuo tulisi opetettua jo peruskoulussa että on parempi kasvaa itse ihmisenä eikä oksentaa jos toinen elää.

Pettämisen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

En kyllä alkaisi huutamaan enkä raivoamaan. Jos toinen on pettänyt niin that's it. Luopuminenkin on rakkautta, kun antaa toisen mennä, jos on mennäkseen. Toista ei voi omistaa eikä raivoamalla pakottaa omaan tahtoon.... ite päästin ukkoni menemään ja tais se olla vähän pettynyt, kun en raivonnut vaan totesin vaan tilanteen ja pistin pihalle : )

Tekemällä jäynää muka toiselle ei tee sitä muutakuin itselle. Jokaisen pitäsi selvitä omien tunteidensa kanssa, tapahtui mitä tapahtui. Ellei selviä, se on voi voi.

Olin kuin zombie ensimmäiset hetket. Sitten tuli itku, raivo, kamala huutaminen ja tuskasta vapina, ulvominen, täysin käsittämättömät reaktiot. Ikinä en ole käyttäytynyt tai tuntenut noin. Toivottavasti ei tarvitse enää kokeakaan. Hirveä tunne, googlasin netistä tietoja tästä naisesta, yritin etsiä osoitetta, tietoja hänen perheestään, ihan mitä vain. Rupesin heti etsimään itselleni asuntoa, laskemaan elinkustannuksia, millä pärjään. Varasin terapia-ajan itselleni, oksetti, yökötti, ruoka ei todellakaan maistunut. Tärisin vain ja olin täysin kuollut. Tämä kaikki siis esimmäisenä päivänä. Sitten tuli muutaman kuukauden masennuskausi, laihduin myös paljon, vaikka ei olisi ollut varaa ihmeemmin, silloin ajelin pitkin maanteitä etsien sopivaa rekkaa. Onneksi sitä ei tullut... En kuitenkaan ollut niin hullu, että olisin jättänyt lapseni. Edelleen oli hirveitä raivokohtauksia, itkuja, ne vähenivät päivittäisistä viikottaisiksi. Nyt kuukausien jälkeen itkettää ehkä kerran viikossa enää. Ne reaktiot, joita on tässä kokenut, ovat jotain sellaista, että ei koskaan todellakaan olisi voinut itse kuvitellakaan, että sellaisia voi edes olla. Takaumista tulee vielä jotain vastaavaa, onneksi pääsee niistä nopeasti yli. Lähdimme yrittämään uudelleen rakentamista, nyt taitaa olla loppusuora lähellä, ei taida onnistua. Liikaa on vettä virrannut joessa tuon miehen suhteen aikana, jotta meistä voisi enää paria tulla. Näin on vain todettava. Nyt alkaa näkemään asioita vihdoin eri perspektiivistä, alussa ei pystynyt näkemään kokonaisuutta, jotenkin vain ajatteli, että kyllä tämä tästä. Silloin tiesi, että itse rakastaa, mutta ei ymmärtänyt, että toinen ei enää rakastakaan niin kuin puolisoa pitäisi rakastaa.
Niin rankkaa tämä on, että oikeasti ei edes pahalle vihamiehelle tällaista toivo. Niin sitä menee rikki ja oman sisimmän rakentamiseen menee varmasti vielä paljon aikaa. Niin hajalla sitä on.
Ja jotenkin sen kaiken menneen toteaminen, että se on oikeasti mennyttä, eikä ehkä ollut sitä, mitä ajatteli, että olisi, se on vaan aika rankkaa. Samoin ne haaveet, joita vielä joitakin aikoja oli, kun kuvitteli, että on naimisissa miehen kanssa, joka rakastaa ja jonka kanssa tässä odotellaan jo lapsenlapsia. Eipä taida olla lapsilla yhteistä mummolaa, se on jotenkin sääli. Typerää miettiä tällaisia asioita, mutta jotenkin vaan kaikki haaveet kaatuu, ihan laulun mukaisin sanoin.
Onneksi kaiken sen alkusumun ja hulluuden jälkeen alkaa huomaamaan myös arjen pieniä iloisia ja kivoja asioita, auringonpaisteen ja lasten ilon. Rankka on tie, sitä ei pettäjät ymmärrä, mitä toiselle tekevät. Mutta aina ei elämässä käy, kuten oli suunniteltu. Ehkä tämä on vain tie uuteen. Toivon niin. Eropapereita ei ole vielä allekirjoitettu, mutta mielessä se päivä alkaa olemaan jo enemmän ja enemmän.
Ei jaksa enää ja oikeastaan ei jaksa enää välittääkään. Ja niin paljon kuin sitä rakastikaan toista. Mutta totuuksien kuuleminen ja niiden ymmärtäminen lopulta tuo sitten sen ratkaisun eteen kuin tarjottimelle. En ikinä uskonut, että niin tulee käymään, mutta niin se vain on.
Toivon vain, että kun sanotaan, että elämä antaa ja elämä ottaa. Nyt on otettu niin, että haluaisin jossain vaiheessa saada jotain takaisinkin. Onni on kuitenkin itsessä, itsestä kiinni. Sitä on opittava vain itsestä hakemaan.
Rakennan itseäni. Yksin.