Kyllä pojalla on pahoja käytöshäiriöitä ja oireita tästä johtuen että vanhemmat sairaita...
Jotenkin ahdistaa tieto että ei voi lapsia tehdä kun oireet siirtyneet poikaan ja varmaan noin voimakkaat huonot geenit siirtyvät eteenpäin.
Muutenkin heillä käydessä ilmapiiri ahdistava ja kukaan ei osaa puhua asioista. Ketään ei kiinnosta mitä kuuluu tai muut normaalit aiheet.
Tuntuu että painolastia liikaa ja kohta suhde päättyy näihin omituisuuksiin.
Jotenkin ahdistaa tieto että ei voi lapsia tehdä kun oireet siirtyneet poikaan ja varmaan noin voimakkaat huonot geenit siirtyvät eteenpäin.
Muutenkin heillä käydessä ilmapiiri ahdistava ja kukaan ei osaa puhua asioista. Ketään ei kiinnosta mitä kuuluu tai muut normaalit aiheet.
Tuntuu että painolastia liikaa ja kohta suhde päättyy näihin omituisuuksiin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
niinkö
Käy heillä vähemmän. Varmistu että poika on a) asianmukaisesti diagnosoitu b) saa tarvitsemaansa terapiaa sekä lapsuuden traumoihin että omiin mahdollisesti neurologisiin/psyykkisiin ongelmiinsa. Kerro rauhallisesti miehelle, mitkä asiat häiritsevät ja pahasti sinua. Riippuu siitä, haluaako hän muuttua ja parantua, mitä seuraa. Ei kaikkien ihmisten tarvitse lisääntyä, ehkä hänestä ei ole isäksi missään mielessä. Mutta auta häntä eteenpäin elämässä ainakin vuoden-pari, jooko, ja sitten lähdet kun voit.
Tämä poika on käynyt psykiatrilla mutta ei kerro mitään mitä siellä tapahtui. Ainoastaa jonkun kirjeen psykiatri oli antanut läheisille luettavaksi mutta sitä en koskaan nähnyt itse.
Huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä ja tuntuu että koko ajan joutuu opettamaan miten pitäisi käyttäytyä ja reagoida tietyissä tilanteissa.
Hänen äitinsä on ihmetellytkin kun en jaksa siellä enää niin useasti käydä. Piikitteli vielä että olenko edes paikkakunnalla kun ei näy.
Itse tuntuu että päätös pitäisi tehdä kun ei voi elämäänsä hukatakkaan ihmiseen joka ei ole samalla aaltopituudella. Kaikissa ihmisissä on vikoja mutta itsestään selvyyksien opettaminen käyttäytymisessä syö kyllä naista.
Mieti hartaasti, jaksatko jakaa loppuelämää näiden ihmisten kanssa. Helpommaksi se ei tule muuttumaan.
Minä sain hyvin siveellisen ja ankaran kasvatuksen, jos pojan kanssa seurustelee sen kanssa on mentävä myös naimisiin. Siinä vaiheessa kun olime kihloissa, elämä oli jo hyvin hankalaa. Kihlauksen purkaminen olisi ollut sellainen teko että olisin ollut suvun puheenaiheena hyvin pitkään.
Miehen äidillä oli asperger, tosin diagnosoimaton koska heillä ei yleensä käyty pienemmänkään vaivan vuoksi lääkärissä. Sairastaminen syystä mistä tahansa oli tabu. Anopista kaikki vain mainitsivat, että on hyvin ilkeä ja vaikea.
Miehen kahdella veljellä sekä vanhimpien sisarusten lapsilla oli aspergeria, skitsofreniaa ja monenkirjavaa poikkeavaa käytöstä.
Anoppi kieltämättä oli vaikea. Pahinta oli asunnossa riehuminen, tavaroiden viskely ja raivonpuuskat, todella kamala ja asiaton kielenkäyttö. Toisinaan hän saattoi heijata itseään mairea hymy kasvoillaan eikä häneen saanut sillon puheyhteyttä. Töissä hän kävi jos johonkin sattui pääsemään, hanttihommiin. Missään ei kuitenkaan ollut muutamaa viikkoa kauempaa koska ajautui aina riitoihin muiden kanssa tai unohtui ajatuksiinsa työn ääreen.
Miehen asperger tyyppiset oireet häiritsivät alusta saakka, mutta hän kuittasi ne kertoen että on niin traumatisoitunut kotielämästä että saattaa minunkin seurassa sulkea korvansa ja silmänsä. Ja minä uskoin ja oletin että kyllä tästä hyvä mies tulee kun ei enään elä siinä äitinsä vaikutuspiirissä.
Mutta eihän se siitä mihinkään muuttunut, paheni vain. Vaikeinta arjessa oli mielestäni miehellä; omiin ajatuksiin vaipuminen, itsekseen hymyileminen, katsekontaktin välttäminen, äännähtelyt, toisten ihmisten puheen päälle puhuminen, esineet piti olla tietyssä järjestyksessä eikä niihin saanut koskea, kovaäänisyys...
Itsestään selvyyksiä minäkin sain opettaa päivittäin, aina uudelleen samoista asioista.
Pahinta oli että en saanut häntä oppimaan, miten tulee olla jos kotona muut nukkuvat (silloin kun perheessämmme oli jo lapsia). Hän saattoi marssia toisten nukkuessa makuuhuoneeseen, sytyttää kirkkaat kattolamput ja kolistella kaappeja etsien jotain. Tai rymäyttää keskellä yötä stereot pauhaamaan ja rummutti itse samalla pöytää.
Muiden piti olla silloin täysin hiljaa jos hän nukkui. Lapsen itkua hän ei sietänyt, siitä puhkesi aina aikuisen miehen totaaliraivarit. "Laita se hiljaiseksi", saattoi temmata itkevän lapsen ja viedä "ulkoeteiseen jäähylle niin oppii olemaan hiljaa" (lapsi alle kahden vuoden ikäinen).
Hän ei osannut reagoida lasten tarpeisiin millään tavalla. Vasta mallioppimisen kautta ymmärsi joitain asioita. Kun näki itse miten ystäväperheen isä toimi lastensa kanssa, saattoi siinä rinnalla tehdä samalla tavalla.
En uskaltanut jättää miestä yksin lasten kanssa pitemäksi aikaa kuin että käväisin lähikaupassa. Kun ei hän osannut esim. antaa lapsille ruokaa jos olivat selkeästi nälkäisiä, ei ymmärtänyt vaihtaa vaippoja vaikka lemahdus kyllä kertoi että mitä olisi pitänyt tehdä, reagoi itkuun ja riemuisaan nauruun raivoamalla. Pari kertaa hän vain "hukkasi" lapset kun oli heidän kanssaan leikkipuistossa.
Nyt kun olemme eronneet ja lapset ovat nuoria aikuisia, ei isä ole lasten elämässä oikein mitenkään. Ilmeisesti siksi ettei kukaan ole kertomassa kuinka tulisi toimia tai olisi näyttämässä esimerkkiä.
Joskus olen neuvonut että voisi soittaa jollekulle lapsista ja esim. onnitella syntymäpäivän johdosta. Hän saattaa soittaa lapselle keskellä yötä ja jos tämä ei vastaa, ei soita uudelleen vaan mainitsee myöhemmin kun asiasta tulee juttua, "Minä yritin silloin soittaa kun käskit, mutta ei hän vastannut".
Kenelläkään lapsistamme ei ole aspergeria mutta lievempiä mielenterveyden häiriöitä kylläkin, kuten masennusta.
Ymmärrän paremmin. Laita poikki jos ahdistaa liikaa. Mies on tyhmä tuossa kun ei ota sinua mukaan sairautensa hoitoon. Hän teeskentelee kai olevansa ihan kunnossa..
Et voi tehdä enempää kuin nyt jo olet yrittänyt.
Kysymys M-L!
Miten miehesi otti eron ja kerroitko hänelle eron aikaan ettet jaksa ja ero johtuu siitä.
Onko exmiehelläsi nyt parisuhdetta?
Välillä on se olo että tätä miestä (jota pojaksi olen kutsunut) ei ero paljoa hetkauttaisi kun omiin tekemisiin menee nykyäänkin kaikki vapaa-aika.
Jotenkin se tunnepuoli hänessä on myös omituinen.
Tuntuu että elämä on hänelle oppimista koko ajan että miten on normaalia olla, mutta kuitenkin oppiminen on todella hidasta itsepäisyyden takia.
Ex mies vaihtoi työpaikassaan osastolta toiselle, tässä uudessa paikassa oli työkavereina n. 20 vuotta nuorempia miehiä. Nuorilla oli nuorten kujeet, kirjavia seurustelukuvioita, näyttäviä autoja, rankkaa bilettämistä.
Ex alkoi ottamaan heistä mallia, ilmeisesti taustalla oli tätä aspergerin toimintaa esimerkkimallin mukaan.
Hän otti lainaa jolla perheauto vaihtui kaksipaikkaiseen urheilumalliin, perheen talous lähti hurjaan laskukiitoon, pukeutuminen ja tyyli muuttui, kuvioon astui naiset, öitä pois kotoa mitään ilmoittamatta ja biletys. Koitin jutella vaikka miltä kantilta, hyvällä ja pahalla. Vastaus oli teinipojan raivoa ja haistettelua, kuulemma KAIKILLA hänen tutuilla miehillä on oma elämä joka ei muille kuulu.
Tästä kaikesta eroprosessi lähti käyntiin. Siihen asti olin luullut että jaksan vaikka elämä oli vaikeaa, kaikkeen tottuu kun muusta paremmasta ei tiedä.
Samaan aikaan nuorimmaisellame oli aika mojova murkkuikä, samaa rataa meni isänkin murkkuilut.
Eron hän otti lähinnä raskaasti siltä kantilta, että tajusi että hän jää yksin, se perheen perusturva lähtee taustalta. Hän kauhisteli sitä minulle, aivankuin jollekin puolitutulle, että eihän hän osaa kokata, pestä pyykkiä, ei hän pärjää yksin.
Mutta hyvinpä tuo näyttää pärjänneen. Uutta vakituisempaa parisuhdetta ei ole saanut, mutta aina joku jaksaa vetää perässään jonkun aikaa.
Mainitsit tuon omituisen tunnepuolen. Tällä exälläni oli erittäin kummallista se, ettei hän sietänyt esim. halaamista, suukottelua jne, kädestä ei saanut pitää kiinni. Koskettaminen tuntui olevan paha juttu. Eikä hän osannut itse esim. halata lapsia, syliin ei ottanut koskaan. Tai jos lapsi kipusi syliin, istui itse kädet suorina sivuilla.
Juhlapäivinä saattoi ostaa ylenpalttisesti kalliita lahjoja (lasten synttärit, äitienpäivä jne), mutta syventyi täysin ihastemaan hankintaansa ja sivutti juhlasankarin kokonaan.
Häneltä ei saanut koskaan hellyyttä, koskettelua, läheisyyttä. Tätä tunnepuolta en saanut opetettua vaikka kuinka siihen satsasin. Nuorempana ajattelin että kyllä se oppii kun olen itse tällainen kyljessä kyhnyttelijä.
Asiahan on niin että mies ei voi mitään sille että on sairas, joten jos tuntuu että et jaksa niin on paras että lähdet pois hänen elämästään.
Ei sairaus lähde ihmisestä järki puheella, sen hän on saanut syntymälahjaksi.
Sääliksi käy ihmistä jonka elämä menee pilalle sarauden vuoksi, niin häntä joka on sairas kuin sitäkin joka yrittää kulkea vierellä.
vaikea tilanne..itse varmaan lähtisin. Ja vaikka niitä lapsia tulisikin ja olisivat kaikinpuolin terveitä, niin se, että isä on sairas ei jää lapsilta huomaamatta ja voi aiheuttaa myöhemmin sitten kaikkea ongelmaa. Lapsuus vaikuttaa niin paljon vielä aikuisenakin...
(edelleen itse käsittelen lapsuuteni traumoja)
Onko parisuhde niin tärkeä, että kuka tahansa kelpaa?