Miten suhtaudutte menneisyydessänne menettämiinne mahdollisuuksiin löytää haaveilemanne kaltainen Rakkaus?
Esimerkiksi omassa elämässäni olen jo ala-asteelta asti ihastunut voimakkaasti tyttöihin. Kouluaikoina nämä eivät ikinä edenneet mihinkään, kun olin ujo, enkä tehnyt aloitteita. Eikä niissä kouluissa juuri kukaan luokkakaverikaan tietääkseni seurustellut, eikä kaveripiiristäni muutenkaan. Eli ei ollut myöskään sitä mallia miten hoitaa homma kotiin. Monesti kuitenkin uskoin noiden tyttöjen myös olleen edes vähän ihastuneita takaisinkin päin. Kokemattomana neitsytpoikana ajattelin, että elämäni ensimmäinen naisjuttu saa luvan alkaa naisen aloitteella, koska kokemattomana ätminalkuna minulta sen tekeminen olisi ollut liikaa vaadittu.
Nyt kun taas muistelin erästäkin vuoden tai kaksi nuorempaa samassa lukiossa ollutta täydellisen kaunista blondia. Välitunneilla katseet kohtasivat sykkeen kiihtyessä useiden kuukausien ajan. Erään kerran sitten tämä kaunotar tuli käytävällä kysymään minulta kelloa. Mutisin jotain epäselvää "mmm, eimullaoo.." - ja taisin karata kavereideni perään.
En edes muista tajusinko silloin mistä tuossa oli kyse? Nyt kuitenkin on päivänselvää, että haaveideni kohdehan siinä yritti tehdä aloitetta ätminpoikasta kohtaan, mutta perseelleen meni. Tämän jälkeen emme enää ikinä vaihtaneet sanaakaan. Ajattelin, että jos kohtalo niin tarkoittaa, niin tapaamme koulun ulkopuolella (ikään kuin lopputulos siellä olisi ollut sen parempi). No emme tavanneet, kun koulu loppui, en nähnyt häntä enää ikinä.
Vastaavia tapauksia lukuisia muitakin. Lisäksi niitä, jotka ovat olleet vain silmäpeliä ilman noin konkreettista aloitetta. Moniko näistä jutuista olisi edennyt satumaiseksi rakkaustarinaksi? Paljonko ihmiset menettävät arvokasta aikaa rakastaa tälläisen tunaroinnin takia?
Pitäisikö olla pahoillaan siitä, ettei mitään tapahtunut vai ottaa egoboostina, että "hähää, sekin halusi mut"?
Oma vastaukseni on, että tuokin saamaton surkeus on arvokasta elämänkokemusta. Tietysti on vähän haikea olo menetettyjen mahdollisuuksien takia, mutta ehkäpä sitten myöhemmin saamani naiset ovat olleet parempia kuin nuo menetetyt olisivat olleet. Ehkäpä elämä on näin mennyt kuitenkin parhainpäin. Vaikka silti... jospa voisi elää tuonkin välitunnin uudelleen..
Eri asia tietysti olisi jos olisin jäänyt ikiätmiksi ja nyt ei olisi muuta muisteltavaa kuin 15 sitten menetetyt mahdollisuudet satujen prinsessoihin. Silloin tämä vetäisi katkeraksi.
Esimerkiksi omassa elämässäni olen jo ala-asteelta asti ihastunut voimakkaasti tyttöihin. Kouluaikoina nämä eivät ikinä edenneet mihinkään, kun olin ujo, enkä tehnyt aloitteita. Eikä niissä kouluissa juuri kukaan luokkakaverikaan tietääkseni seurustellut, eikä kaveripiiristäni muutenkaan. Eli ei ollut myöskään sitä mallia miten hoitaa homma kotiin. Monesti kuitenkin uskoin noiden tyttöjen myös olleen edes vähän ihastuneita takaisinkin päin. Kokemattomana neitsytpoikana ajattelin, että elämäni ensimmäinen naisjuttu saa luvan alkaa naisen aloitteella, koska kokemattomana ätminalkuna minulta sen tekeminen olisi ollut liikaa vaadittu.
Nyt kun taas muistelin erästäkin vuoden tai kaksi nuorempaa samassa lukiossa ollutta täydellisen kaunista blondia. Välitunneilla katseet kohtasivat sykkeen kiihtyessä useiden kuukausien ajan. Erään kerran sitten tämä kaunotar tuli käytävällä kysymään minulta kelloa. Mutisin jotain epäselvää "mmm, eimullaoo.." - ja taisin karata kavereideni perään.
En edes muista tajusinko silloin mistä tuossa oli kyse? Nyt kuitenkin on päivänselvää, että haaveideni kohdehan siinä yritti tehdä aloitetta ätminpoikasta kohtaan, mutta perseelleen meni. Tämän jälkeen emme enää ikinä vaihtaneet sanaakaan. Ajattelin, että jos kohtalo niin tarkoittaa, niin tapaamme koulun ulkopuolella (ikään kuin lopputulos siellä olisi ollut sen parempi). No emme tavanneet, kun koulu loppui, en nähnyt häntä enää ikinä.
Vastaavia tapauksia lukuisia muitakin. Lisäksi niitä, jotka ovat olleet vain silmäpeliä ilman noin konkreettista aloitetta. Moniko näistä jutuista olisi edennyt satumaiseksi rakkaustarinaksi? Paljonko ihmiset menettävät arvokasta aikaa rakastaa tälläisen tunaroinnin takia?
Pitäisikö olla pahoillaan siitä, ettei mitään tapahtunut vai ottaa egoboostina, että "hähää, sekin halusi mut"?
Oma vastaukseni on, että tuokin saamaton surkeus on arvokasta elämänkokemusta. Tietysti on vähän haikea olo menetettyjen mahdollisuuksien takia, mutta ehkäpä sitten myöhemmin saamani naiset ovat olleet parempia kuin nuo menetetyt olisivat olleet. Ehkäpä elämä on näin mennyt kuitenkin parhainpäin. Vaikka silti... jospa voisi elää tuonkin välitunnin uudelleen..
Eri asia tietysti olisi jos olisin jäänyt ikiätmiksi ja nyt ei olisi muuta muisteltavaa kuin 15 sitten menetetyt mahdollisuudet satujen prinsessoihin. Silloin tämä vetäisi katkeraksi.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tarkennuksena siis vielä, että juuri huomasin miten idioottimainen tuo asenne "en tee itse ekaa aloitettani" - oli. Ei siinä sinänsä mitään, että jää odottamaan naisten aloitteita, mutta että ei sitten edes tajua niitä kun ne lyödään suoraan naamalle. Tai jos tajuaakin, niin jäätyy.
Omat mahdolliset poikani opetan kyllä pelimiehiksi heti 10-vuotiaina, ettei tarvitse muistella tälläisia menetettyjä Hollywood-lovestoryja.
Oma ongelmani on aina ollut se, että olen hidas reagoimaan. Usein tajuan vasta päivän tai parin päästä, että olisi ollut otollinen "tilanne". Yksikään nainen ei jää odottelemaan tällaisen hitaan reaktioita vaan siirtyy eteenpäin.
Yritän ottaa opiksi näistä tilanteista, mutta heikolla menstyksellä.
No jos on kyseessä sellainen tapaus, josta kerroin, eli koulu tai työpaikka, jossa samaa naista näkee jatkossakin, niin vielähän tuon voi paikata. Elleivät piuhat ole 15v pitkät.
Tekisi mieli pyytää anteeksi tuoltakin naiselta. Siis kaunis teini tekee aloitteen 2v vanhemmalle miehelle selvinpäin ilman tuntemista ennakkoon.. Yksi suurimmista kohtaamistani uroteoista. Ja tulos pyöreä nolla. No ehkä tämä kirjoitus nyt saa palvella anteeksipyyntöni foorumina, kohtalohan tuon naisen tietysti tuo tänne lukemaan tämän ja tunnistaa itsensä..
Olin ala-asteella ja yläasteen alussa lähes ytm, mutta en tajunnut ottaa siitä iloa irti.
Muistan kun olin 13-vuotias, naapurissa asuva suunnilleen samanikäinen tyttö tuli meille ja kysyi että haluanko olla hänen kanssaan. En vieläkään tiedä että tarkoittiko se sitä että viettäisin hänen kanssaan aikaa vaiko alkaisin olemaan hänen kanssaan yhdessä. Tarkoitti kumpaa tahansa, niin ryssisin koko asian itse totaalisesti. Aloin mutisemaan jotain että en ehdi olemaan kun pitää lähteä pian jonnekin tms.
Noin viikon kuluttua tämä nuori nainen tuli meille uudestaan. Näin sen verhojen läpi pihalla, ja pistin äidin avaamaan oven ja sanomaan etten ole kotona. Sen jälkeen siitä ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Minä puolestani ihastuin tähän neitiin muutamaa vuotta myöhemmin, olin muistaakseni 17 silloin. Kerroin hänelle tunteistani ja juttelimme jonkin aikaa, mutta vastaanotto oli yhtä kylmä kuin minulla häntä kohtaan aiemmin.
En tajua vieläkään miksi torjuin aloitteellisen tytön kaksi kertaa pienen ajan sisällä. Silloin ei seurustelu eikä tytöt muutenkaan tuntuneet ajankohtaiselta. Tai kyllähän se kaikki kiinnosti kovasti, mutta oli jotenkin sellainen olo että minulla ei ole oikeutta tai mahdollisuutta mihinkään tuollaiseen kuitenkaan.
Muistan myös että noin 14-15 vuotiaana sain kutsun toisen naapurintytön kotibileisiin. Hän perheineen oli hiljattain muuttanut tännepäin ja halusi tutustua ikätovereihinsa. Nekin bileet sivuutin automaattisesti sen kummempia miettimättä. Se oli ihan vaistonvarainen reaktio rypistää kutsukirje ja heittää se roskiin.
Ei noissa jutuissa tietenkään ollut mitään takuuta mahdollisen suhteen synnystä, kaverikortti noistakin olisi voinut jäädä käteen. Mutta harmittaa silti jälkikäteen tuollainen oma tyhmyys.
Myös muita vastaavankaltaisia tarinoita löytyy useita. 17-vuotiaana annoin pakit eräälle 13-vuotiaalle neitsyelle sillä perusteella että hän asui turhan kaukana (21km). Näin jälkikäteen ajateltuna kyseessähän on naurettavan pieni välimatka. Viimeiset pari seurustelusuhdetta ovat kaatuneet siihen, kun tyttöystävä on kysellyt seksikokemukseni määrää ja olen kertonut olevani parikymppinen neitsyt. Kuinka helppoa olisi ollut valehdella ja sanoa että olen seurustellut muutaman kerran ja harrastanut seksiä näiden naisten kanssa. Heti olisi arvostus noussut niiden pikkuhuorien silmissä.
No, tekemätöntä ei saa tehdyksi mutta yksi hyväkin puoli tässä kaikessa on. En nimittäin ole koskenut käytettyyn huoranvittuun, ja sen myötä minulla on terveys ja kunnia tallella!
Kuulostaa siltä, että teinineitsyt on sinulle vain ajan kysymys, jos aloitteitakin tulee tuota tahtia. Jos ei fyysinen ja henkinen olemuksesi sitten ole romahtanut viime vuosina.
Tragikoomisintahan on, että sitä teinineitsyttä siis oli sinulle tarjolla jo vuosia sitten.
Tuo 13v kokemuksesi muistuttaa siitä kun muutin uuteen kaupunkiin lapsena (10-11v) ja kesälomalla saman koulun entuudelta itselleni vieraat tytöt tulivat vaan sinnikkäästi moikkailemaan hymyillen ja kikatellen ja jäivät hengailemaan lähelle. En muista moikkasinko edes takaisin, en kai kun en heitä tuntenut ja tytöillähän on bakteerejakin. Silloin en todellakaan vielä tajunnut tytöistä mitään. Pidin heitä kai hulluina. No kymmenvuotias olisi kai ollut jo liian nuori Periaatteen Miehellekin.
Jep silloinhan sitä oli tarjolla, mutta kun en itse tajunnut korjata satoa. Nyt se alkaa olla vuosi vuodelta enemmän myöhäistä.
Teinityttöjen silmissä olen nykyisin pelkkä vitsi. Ne harvat aloitteet joita nykyisin saan, tulee lähinnä loppuunkäytetyiltä kehäraakki-yh:ilta. Mutta sellaisten kanssa minulla on vielä vähemmän mitään yhteistä kuin puhtaan teinin kanssa.
Pieni lisäys vielä ed. viestiin.
Ironisinta tässä kaikessa on se, että tuolloin olin tyypillisen teinijonnen näköinen. Pukeuduin verkkareihin tai collegeihin ja nhl-aiheisiin t-paitoihin, samoin kasvoissa oli finnejä hieman. Eipä tuntunut tyttöjä haittaavan.
Kunpa vielä pääsisi elämään nuo ajat uudelleen, viisastuneena ja markkina-arvoteoriaan tutustuneena.
Olin viisi vuotta sitten viikon pituisella harrastusleirillä ja todella komea, mukava ja fiksu mies yritti lähestyä minua iltanuotiolla. Sitä ennen oli viikon aikana hakautunut juttelemaan kanssani aina, kun siihen oli ollut luonteva tilaisuus. Mies oli niin kiinnostava, että pelästyin omia tunteitani ja tahtomattani kohtelin häntä jotenkin kylmästi ja lopulta pakenin paikalta. Sen jälkeen hän ei enää lähestynyt minua. :( Kahden vuoden päästä hän oli naimisissa saman harrastuksen parissa tapaamansa naisen kanssa.
Nyt olen 35v lapseton kurppa, joka on saanut seksiä vain yhdeltä mieheltä ja siitäkin on 12v aikaa. :(
En osaa sanoa tuohon muuta, kuin että pitääpä ottaa käyttöön vuosien takainen iskulause "oisko sul kelloo?" Eihän niitä kenelläkään enää ole, joten neitonen etsii puhelimen ja samalla voin kysyä haluaako hän ottaa kännyynsä vähän miehekkäämmän taustakuvan :D
Ei se jos kellonaikaa kysymään tulee merkitse vielä yhtään mitään muuta kuin juuri sitä kellonaikaa.
Ennen kun näitä tanssijuttujakin hararstettiin ja rohkeammat nuoret naiset saattoivat alkaa siinä käymään kiinni ja hipelöimään ja ilmeillään osoittelmaan kaikenlaista, niin se oli selvä merkki että olivat kiinnostuneita seurasta, ja siitä sitten oltiinkin yhdessä koko ilta ja joskus pitempäänkin. Se vaan että naiset lakkasivat näin käyttäytymästä siinä joskus 20-21 vuotiaina.
Totta ihmeessä se harmittaa jälkikäteen jos ei näitä juttuja ole hoitanut silloin nuorena. Mutta ei sitä silloin aikanaan tullut ajatelleeksi, että myöhemmin ei olekkaan enää saatavissa tuohon nuoruusaikaan nähden muuta kuin surkeata jätepaskaa. Ja kun aikaa kuluu ja 30 lähestyy, ja jos vielä ikisinkku niin ei hevin ole enää edes jätenaista, ei ainakaan sellaista josta vielä naiseksi olisi ainakaan siinä mielessä että lapsiakin voisi vielä hankkia.
Hehe, älähän nyt höpise, kouluissa on kelloja siellä täällä, niitä keneltä kysyä kelloa on joka puolella ja sitten valitsee juuri sen tuntemattoman pojan, jonka kanssa ollut silmäpeliä jo kuukausia..
No tietysti jos haluaa sulkea silmänsä (kuten itsekin tein silloin), niin siitä vaan.
30-vuotiaanakin voi vielä hyvinkin saada 19-vuotiaan kaunottaren. Tosin eiköhän tuo ihmisten pitäminen jätteenä näy niin kauas kasvoiltasi, että sinua tämä ei ole koskenut.
Onhan se kaunotar kummiskin kivempi saada silloin alle 20-vuotiaana, kun seksi on vielä aivan helvetin jännää. Ja henkiseltä tasoltakin ollaan noin periaatteessa samalla viivalla.
Mahdollisuuksia tulee ja menee, niiden kanssa pitää vaan oppia elämään. Kaksi vuosientakaista harmittaa. Toinen oli se jo varattu tyttö joka uumalta melkein sai sormenpäät kiinni toisiinsa ja toinen se kaunis nainen joka festareilla mitään sanomatta suuteli vastaan kävellessään. Nykyään molemmat on varmaan jo rupsahtaneita kotiäitejä tai ainakin toivon niin, muuten söisi miestä liikaa.
Postiivinen fiilis niistä on pääasiassa jäännyt, eikä ne juurikaan murehdituta sillä olishan se homma voinnut kaatua johonkin muuhunkin kuin johonkin yhteen tilanteeseen tai asiaan. Yritän ottaa opiks kyseisistä tapauksista.
Pari kertaa elämässä on käynyt niin, etä tajusin vasta jälkeenpäin, että mulle oli ehdotettu tapaamista. Vituttaa kun naiset eivät sano suoraan mitä haluavat.
Jos joutuu aina arvailemaan niin ohihan nuo tilanteet menee.