Aikuisen tyttären kiusanteko vai kateus...

Meillä oli ihana tytär-äiti suhde siihen asti kunnes tyttären työkuviot ja päällikkyyden myötä työpaikkakiusaaminen ajoi hänet melkein burnoutiin 4 vuotta sitten. Hän menestyi, mutta nuorimies-voittoinen työyhteisö alkoi tehdä hänen työnsä stressaavaksi kiusaamisen vuoksi. Hän oli tuolloin 25 vuotias.Keskustelimme paljon ja hänelleä oli tarve puhua minulle. Oman elämäni eron jälkeen eteni ja löysin uuden nykyisen kumppanin. Tyttäreni ei oikein hyväksynyt elämänmuutostani ja paikkakunnan vaihtoa, vaikka antoi pintapuolisesti "hyväksynnän".
Tyttäreni päätti hakea keskusteluapua työstressiinsä ja omien sanojensa mukaan myös lapsuudenaikaiseen huonoon isäsuhteeseensa psykologilta. Pidin asiaa todella hyvänä ja kannustin siinä. Tyttäreni muuttui kuitenkin pikkuhiljaa noin kahden-kolmen vuoden psykologikäyntien aikana ilkeäksi ja kylmäksi minua kohtaan, sai raivareita ja tavallaan syytti minua jostakin. En vieläkään tiedä mistä hän "syyttää" minua. Olen aivan rikki ja koen jatkuvasti yhteisissä perhetilaisuuksissa hänen boikotoinnin, välinpitämättömyyden ja lisäksi konkreettisen vinoilun muiden kuullen.
Ymmärsin, että hän on käynyt luultavasti läpi tunnemyrskyjä ja haki vastauksia myös minulta siellä esiin tulleisiin huonoihin fiiliksiin, josta puhuimme monesti. Mutta hän ei osaa lopettaa. Hän on puhunut asiasta monen ihmisen kanssa omien sanojensa mukaan ja saanut ohjeita heiltä ottaa etäisyyttä, jos en ala ymmärtää häntä. Yritin keskustella, mutta keskustelut päättyivät aina riitoihin, koska tyttäreni mielestä en osannut kuunnella. Hän ei kuitenkaan osaa sanoa mitä hän odottaa minulta tai mitä minä olen jättänyt tekemättä. Olen jopa pyytänyt anteeksi, etten ole jotain tehnyt tai huomioinnut. Jostain syystä tunnen yhä uudelleen, että minun olisi pitänyt TUNNUSTAA OLLEENI jotenkin väärässä tai tunnustaa virheeni jossakin hänen lapsuudessaan.

Olen ymmällä, onneton ja en tiedä mitä vastata enää, koska en löytänyt millään hänen lapsuudestaan meidän välillä huonoja aikoja, päin vastoin. Ainoastaan hän kärsi isänsä ankarasta kasvatusmetodeista omien sanojensa mukaan ja poissa oloista. Niistä puhuimme kyllä myöhemmin ja sanoin puhuneeni ja kieltäväni hänen isäänsä esim. tukistamasta häntä pienenä.
Tämän kylmän suhtautumisen ja hänen elämänsä (seurustelee, harrastaa ja suunnittelevat tulevaisuutta ) ulkopuolelle jättämiseni. Hän kohtelee minua töykeästi ja on sanonut että on parempi ettei hän enää yritä. Olen sanonut, samoin miesystäväni, että pitäisi yrittää mennä elämässä eteenpäin ja hyvksyä asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mitä ne sitten ovatkin. Muuten elämä menee pilalle vihaa kantaessa.
Minulla on jo mennyt toivo saada tytärtäni takaisin. Vierailutkin ovat tuskaa, koska tunnen hänen ylimielisyytensä ja piikittelynsä. Mieheni on huomannut saman ja ajatteli että riidankin uhalla hän ottaa asian puheeksi myös. Olen surullinen ja itkenyt asian vuoksi monta kertaa.
Kävimme kaksi kertaa yhdessä psykologilla ja samat syyttelyt tuli esiin, mutta kauniimmin psykologin kautta ja hän kyllä näki asioissa samojakin puolia kuin minä. Tyttäreni ei osannut sielläkään antaa vastausta. Olen miettinyt monesti, että psykologilla käynnit on pilanneet jotakin meidän suhteessä, koska tämä kaikki on alkanut siellä pengottujen asioiden jälkeen. Kyllä psykologin täytyy myös vastata vaikeiden asioiden eteenpäin viennistä, löytää positiivisiakin asioita ja elämän jatkumista kannustavia asioita terapiassa. Tuntuu, että vain ikäviä asioita pengotaan ja asiakas jää tyhjän päälle avattujen ongelmiensa kanssa. Jäikö terapia kesken?
Poikani on 23 vuotias ja suhde häneen on hyvä ja hän kohtelee minua kauniisti. Tyttärelläni ja pojallani on viileä suhde (sisarkateus?), jota olen yrittänyt lähentää. Siitäkin tyttäreni vihoittelee ja ei halua luottaa veljeensä. Tasapuolisuus on ollut minulle tärkeää.