En tiedä mikä minulla on, mutta jostain syystä en halua edes harkita parisuhdetta kenenkään kanssa.
Ensinnäkin se olisi täysin mahdotonta, koska olen sellainen ihminen, jota ei kukaan huolisi.
Toiseksi, vaikka huolisikin, niin minulla ei ole sosiaalisia taitoja ns. iskeä naista eli viedä naiselta jalat alta, joka johtaisi ihastumiseen, joka johtaisi edelleen ehkä suhteeseen. Syynä tähän on ehkä asperger.
Kolmanneksi, minulla ei ole tiettyjä ominaisuuksia muutenkaan luonnostaan, kuten edellä mainittuja sosiaalisia taitoja, eikä myöskään läheskään täydellistä empatiakyvykkyyttä eli kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Myös tilannetaju on suhteellisen heikko. Lisäksi muita heikkouksiani on aika ajoin epärehellisyys, asioiden salailu ja näistä johtuva epäluotettavuus sekä en aina osaa ottaa vastuuta tekemisistäni enkä tunnista syy- ja seuraussuhteita. Ai niin, heikko itsetunto meinasi jäädä pois laskuista.
Neljänneksi, en halua kuulla sanaakaan, että minulta odotettaisiin/edellytettäisiin jotain naisen saamiseksi, koska olen pessyt käteni siinä asiassa.
Joten edellä mainitut syyt estävät minua todennäköisesti koskaan saamasta naista, mutta eihän tässä muutenkaan auta kuin tyytyä kohtaloonsa ja elää tämä elämä, vaikka kauan se tuleekin luultavasti vielä kestämään.
En kuitenkaan ole enää suruissani asian laidasta, koska en vain jaksa. Olen tehnyt päätöksen, että ystävät tulevat jatkossakin sentään olemaan voimavara, koska niitä minulla sattuneista syistä ainakin välillä on. Mutta parisuhde ei lukeudu joukkoon.
Parisuhde on mielestäni muutenkin epäreilu kauppa, koska siinä pitää olla sitä seksiä niin usein ja varsinkin sen seksin asema tuntuu korostuvan aina, sanotaan. Mutta ehkä se on vain inhimillistä. Minulle se on kuitenkin lähes täysin merkityksetöntä.
Kiitos Suomi24:selle siitä että olet olemassa ja että sain purkaa tuntojani ja kirjoittaa olennaisia asioita muistiin! Eipä tässä tämän enempää tällä erää.
Ensinnäkin se olisi täysin mahdotonta, koska olen sellainen ihminen, jota ei kukaan huolisi.
Toiseksi, vaikka huolisikin, niin minulla ei ole sosiaalisia taitoja ns. iskeä naista eli viedä naiselta jalat alta, joka johtaisi ihastumiseen, joka johtaisi edelleen ehkä suhteeseen. Syynä tähän on ehkä asperger.
Kolmanneksi, minulla ei ole tiettyjä ominaisuuksia muutenkaan luonnostaan, kuten edellä mainittuja sosiaalisia taitoja, eikä myöskään läheskään täydellistä empatiakyvykkyyttä eli kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Myös tilannetaju on suhteellisen heikko. Lisäksi muita heikkouksiani on aika ajoin epärehellisyys, asioiden salailu ja näistä johtuva epäluotettavuus sekä en aina osaa ottaa vastuuta tekemisistäni enkä tunnista syy- ja seuraussuhteita. Ai niin, heikko itsetunto meinasi jäädä pois laskuista.
Neljänneksi, en halua kuulla sanaakaan, että minulta odotettaisiin/edellytettäisiin jotain naisen saamiseksi, koska olen pessyt käteni siinä asiassa.
Joten edellä mainitut syyt estävät minua todennäköisesti koskaan saamasta naista, mutta eihän tässä muutenkaan auta kuin tyytyä kohtaloonsa ja elää tämä elämä, vaikka kauan se tuleekin luultavasti vielä kestämään.
En kuitenkaan ole enää suruissani asian laidasta, koska en vain jaksa. Olen tehnyt päätöksen, että ystävät tulevat jatkossakin sentään olemaan voimavara, koska niitä minulla sattuneista syistä ainakin välillä on. Mutta parisuhde ei lukeudu joukkoon.
Parisuhde on mielestäni muutenkin epäreilu kauppa, koska siinä pitää olla sitä seksiä niin usein ja varsinkin sen seksin asema tuntuu korostuvan aina, sanotaan. Mutta ehkä se on vain inhimillistä. Minulle se on kuitenkin lähes täysin merkityksetöntä.
Kiitos Suomi24:selle siitä että olet olemassa ja että sain purkaa tuntojani ja kirjoittaa olennaisia asioita muistiin! Eipä tässä tämän enempää tällä erää.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Varo vaan pian joku ihastuu sinuun korvia myöten ja tekee kaikkensa saadakseen omakseen. Tulet vielä pyörtämään päätöksesi. Tuossa iässä parisuhdetta ei pidäkkään vielä harkita, turha sitä on muutenkaan harkita. Jossain vaiheessa elämää voi kohdalle vaan sattua semmonen tyyppi jonka kanssa harkintakyky pettää kokonaan ja sitten sitä ollaankin jo parisuhteessa. :D
Ihan ensin; älä hyvä nuori mies vaivu tuollaiseen katkeruuteen!
Tiedän, ettet halua kuulla, työnnät pois kaiken, mutta lue edes tämä mitä haluan omalta pieneltä osaltani sanoa.
Ensinnäkin:
-olet hyvin nuori. Ei ole syytäkään hankkiutua mihinkään parisuhteisiin jos se ei oikealle tunnu! kuuntele siis sisintäsi.
Kuitenkin VOI tulla se aika, jolloin mielesi muuttuu! Tai voi olla ettei muutu. Pääasia ettei pakota itseään mihinkään mikä oikealle ei tunnu.
-sinulla on hyvin selkeä ja hyvä kuva itsestäsi, ongelmistasi ja tunteistasi. Olisi hyvä saada puida niitä jossain. Onko sinulla ketään? Tukihenkilöä, terapiaa, jotain?
-mitä sanot tuosta seksuaalisesta puolesta; se ei ole kuin yksi osa parisuhdetta, ja jokainen pari "laatii" siihen omat sääntönsä. Ei ole mihinkään kirjoitettu, kuinka paljon, milloin, kuinka usein jne. on seksiä oltava. Ja onko oltava ylpäätään ennenkuin kumpikin on siihen täysin valmis.
-sosiaalisia taitoja oppii olemalla toisten kanssa. Ystäviä sinulla on, se on hyvä.
Myös iän mukana tulee kypsyyttä ja alat nähdä asioita toisin silmin. Nuorena ollaan vielä kovin musta-valkoisia ja vaatimukset ja odotukset ovat vielä melko joustamattomia.
Siispä, elä nuoruuttasi rohkeasti. Kukaan ei ole täällä täydellinen, mikä se sitten olisikaan.
Ole rohkeasti avoin. Oma itsesi. Katse pois omasta navasta. Unohda kaikki parisuhde-paineet, kuten itsekin sanot, elämää sulla on edessä vielä melkoinen pätkä!
Nämä on nyt vain yhden vanhan kalkkiksen ajatuksia. Jospa niistä kuitenkin jotain jäis itämään sinne mielen pohjalle?
Hyvää ja hienoa kevättä sulle!
Kovasti olet siis jo yrittänyt hankkia itsellesi parisuhdetta, mutta ei ole lykästänyt?
Vai puhutko vain teoriassa jostain "enää"-menneisyydestä?
Mulla on asperger-kumppani ja meidän kohtaaminen tuli meille molemmille täysin puun takaa työpaikalla. Oltiin vuosi pelkkiä työkavereita vaan, koska kumpikaan ei etsinyt mitään parisuhderintamalla, päinvastoin, molemmilla oli tarve pitäytyä itsenäisenä erinäisistä kokemuksista johtuen.
Vuoden jälkeen mä sain siirron toiseen työpaikkaan ja se jäi vähän kismittämään, mutta kuukauden päästä nähtiin kadulla ja molemmat oltiin jtosi iloisia siitä tapaamisesta. Oltiin oltu vähän niin kuin sielunsisarukset duunissa, koska ymmärrettiin antaa toisillemme tilaa ja hyväksyttiin toisemme just sellaisina kuin me silloin oltiin.
Kadulta siirryttiin kahville, juteltiin ja viihdyttiin taas niin hyvin, että sovittiin treffit yhteen ulkoilmatilaisuuteen johon molemmat halus mennä. Siitä se sitten jatkui. Meidän oli niin vaivatonta olla yhdessä, että toisen seuraa rupes oikein kaipaamaan.
Soiteltiin, tapailtiin enemmän, ei silti pidetty kiirettä mihinkään eikä vaadittu toisiltamme oikeastaan muuta kuin läsnäoloa niissä sovituissa tapaamisissa. Sellainen vapaus oli sopiva tapa meille aloittaa jotain yhteistä.
Sänkyyn ajauduttiin vasta kuukausien päästä ja sekin tuntui niin luonnolliselle, että vaan hämmästeltiin miten me oltiinkin löydetty toisemme kaikkien ihmisten joukosta.
Nyt ollaan oltu jo 6 vuotta yhdessä ja hyvin menee. :)