Periksiantamattomuus

Mistähän johtuu meissä suurissakin ikäluokissa ikävällä tavalla lisääntynyt itsekkyys? Vaikka sanotaankin, että iän mukana pitäisi kokemus, ymmärrys ja viisaus lisääntyä, ei se aina kuitenkaan enää tunnu pätevän. Useimmiten on ainakin ns. itsellisten eli eronneiden ihmisten kohdalla saanut havaita sen tosiseikan, että mitä pidemmän aikaa on siitä erosta eli itsenäiseksi kasvamisesta, sitä jäykemmäksi myös se niskakin tuntuu käyvän. Hyvin harva on enää valmis antamaan periksi omista periaatteistaan piirunkaan vertaa. Samoin tuntuu yleensä olevan jonkin yhteisen hyvän jakamisesta. 'Minä itse' on vaan se täydellisyyden periaate, jota mikään ei voi eikä saa murtaa. Meillä 'muka' aikuisillakin on kohta samanlaiset periaatteet kuin nuorillakin jo, 'mulle kaikki heti ja nyt', nuoriso siihen vielä lisäisi, että mielummin jo eilen.

Onko näin, että ne hyvin ja onnellisesti elämässään selviytyvät, ovatkin niitä pitkään ja melkein ikuisesti aviossa eläviä ihmisiä, koska he ovat oppineet ymmärtämään, hyväksymään ja huomioonottamaan myös toisen ihmisen.

Mihin me olemmekaan menossa? Kaaos ja tuho on tällä menolla todennäköisempää kuin onnellinen elämä täällä maan päällä. Minä en ainakaan ikinä haluaisi olla noin pessimistinen, ja haluaisinkin tietää mikä voisi kääntää meidän päämme ja muuttaa elämänasennettamme parempaan suuntaan.