Auttakaa nyt hyvät ihmiset. :(
Seurustelua takana vajaa 6 vuotta, joista 4 vuotta avoliitossa. Suhde alkoi aikoinaan sillä, että mies kiinnostui minusta ja ns. piiritti minua innokkaasti niin kauan, että minäkin aloin kiinnostua hänestä. Alussa en ollut palavasti rakastunut häneen, vaan rakkaus syntyi pikku hiljaa. Kuluneet vuodet ovat pääasiallisesti olleet onnellisia. Ainoat ongelmamme ovat olleet miehen luottamuspula ja ehkä se, että meillä on toisinaan hieman "tylsää" keskenämme. Molemmilla on omat kaveripiirit ja omat harrastuksensa.
Viime aikoina olen alkanut kyseenalaistamaan suhdettamme. Aina tasaisin väliajoin mieleeni on tullut ajatus, että suhteestamme puuttuu se jokin. Intohimo ehkä? Olen yrittänyt unohtaa tuon ajatuksen ja uskotella itselleni, ettei elämä ole mitään satua vaan suurimmaksi osaksi tavallista arkea. Minulla on paha tapa verrata itseäni muihin ihmiseen ja vertaan usein myös suhdettamme toisten suhteisiin. Mielestäni meidän suhde ei vain ole samanlainen, kuin esimerkiksi juuri naimisiin menneillä ystävilläni, joiden rakkaustarinaa kaikki ovat ihailleet vuodesta toiseen. Heidän häissäänkin mietin, että en voisi kuvitella meitä heidän paikalleen, ainakaan vielä, vaikka seurustelua on meillä yhtä kauan takana kuin heilläkin ja kihloissakin olemme.
Tällä hetkellä olen ihastunut toiseen mieheen ja nämä ajatukset luonnollisesti vaivaavat yhä enemmän. Itse asiassa tämä ihastuminen ilmeni ensimmäisen kerran jo viime vuoden puolella, mut sain sen menemään ohi. Nyt tunteet ovat palanneet, entistä voimakkaampina. Ihastus on molemminpuolista, ja tämän miehen osalta sitä on ilmeisesti kestänyt jo pidempäänkin. Päässäni pyörii vain ajatus, että mitä jos tämä toinen mies onkin minulle enemmän oikea? Jos hänen kanssaan sopisimme paremmin yhteen ja ystäväpiirimme olisivat enemmän samankaltaisempia, jos hänen kanssaan minulla olisikin hauskaa ja yhteistä tekemistä olisi luonnostaan?
Tätä toista miestä en tietenkään tunne kovin hyvin, mutta se mitä hänet olen oppinut tuntemaan viimeisen vuoden aikana, vaikuttaa kaikki todella hyvältä. Tuntuu, että kemiamme vain kohtaavat hyvin ja meillä on samanlaisia mielenkiinnon kohteita. Vietin hänen kanssaan yhden illan firman juhlissa (olemme siis samalla työpaikalla, tavallaan) ja se ilta oli ihanin ja hauskin pitkään aikaan. Kun tanssin hänen kanssaan viimeisiä hitaita, sydämeni hakkasi ja olin niin taivaassa, että en varmaan koskaan unohda sitä hetkeä. Oman mieheni kanssa en muista, että olisin koskaan kokenut noin voimakasta tunnetta. Eihän tämä voi olla hyvä merkki suhteeni kannalta? :(
Onko nyt käynyt niin, että olen vain tyytynyt nykyiseen mieheeni nuorena, kun epätoivoisesti etsin poikaystävää, ja sitten jämähtänyt vain välttävään suhteeseen? En siis tarkoita, että mieheni olisi millään lailla huono saalis, vaan että ei ehkä minulle se kaikkein paras mahdollinen. Vai johtuuko tämä kaikki vaan tästä ihastuksesta? Vai saiko tämä ihastuminen minut vihdoin tunnustamaan tosiasiat?
Mitä voin tehdä tässä tilanteessa?? Pääni on avain sekaisin.
Seurustelua takana vajaa 6 vuotta, joista 4 vuotta avoliitossa. Suhde alkoi aikoinaan sillä, että mies kiinnostui minusta ja ns. piiritti minua innokkaasti niin kauan, että minäkin aloin kiinnostua hänestä. Alussa en ollut palavasti rakastunut häneen, vaan rakkaus syntyi pikku hiljaa. Kuluneet vuodet ovat pääasiallisesti olleet onnellisia. Ainoat ongelmamme ovat olleet miehen luottamuspula ja ehkä se, että meillä on toisinaan hieman "tylsää" keskenämme. Molemmilla on omat kaveripiirit ja omat harrastuksensa.
Viime aikoina olen alkanut kyseenalaistamaan suhdettamme. Aina tasaisin väliajoin mieleeni on tullut ajatus, että suhteestamme puuttuu se jokin. Intohimo ehkä? Olen yrittänyt unohtaa tuon ajatuksen ja uskotella itselleni, ettei elämä ole mitään satua vaan suurimmaksi osaksi tavallista arkea. Minulla on paha tapa verrata itseäni muihin ihmiseen ja vertaan usein myös suhdettamme toisten suhteisiin. Mielestäni meidän suhde ei vain ole samanlainen, kuin esimerkiksi juuri naimisiin menneillä ystävilläni, joiden rakkaustarinaa kaikki ovat ihailleet vuodesta toiseen. Heidän häissäänkin mietin, että en voisi kuvitella meitä heidän paikalleen, ainakaan vielä, vaikka seurustelua on meillä yhtä kauan takana kuin heilläkin ja kihloissakin olemme.
Tällä hetkellä olen ihastunut toiseen mieheen ja nämä ajatukset luonnollisesti vaivaavat yhä enemmän. Itse asiassa tämä ihastuminen ilmeni ensimmäisen kerran jo viime vuoden puolella, mut sain sen menemään ohi. Nyt tunteet ovat palanneet, entistä voimakkaampina. Ihastus on molemminpuolista, ja tämän miehen osalta sitä on ilmeisesti kestänyt jo pidempäänkin. Päässäni pyörii vain ajatus, että mitä jos tämä toinen mies onkin minulle enemmän oikea? Jos hänen kanssaan sopisimme paremmin yhteen ja ystäväpiirimme olisivat enemmän samankaltaisempia, jos hänen kanssaan minulla olisikin hauskaa ja yhteistä tekemistä olisi luonnostaan?
Tätä toista miestä en tietenkään tunne kovin hyvin, mutta se mitä hänet olen oppinut tuntemaan viimeisen vuoden aikana, vaikuttaa kaikki todella hyvältä. Tuntuu, että kemiamme vain kohtaavat hyvin ja meillä on samanlaisia mielenkiinnon kohteita. Vietin hänen kanssaan yhden illan firman juhlissa (olemme siis samalla työpaikalla, tavallaan) ja se ilta oli ihanin ja hauskin pitkään aikaan. Kun tanssin hänen kanssaan viimeisiä hitaita, sydämeni hakkasi ja olin niin taivaassa, että en varmaan koskaan unohda sitä hetkeä. Oman mieheni kanssa en muista, että olisin koskaan kokenut noin voimakasta tunnetta. Eihän tämä voi olla hyvä merkki suhteeni kannalta? :(
Onko nyt käynyt niin, että olen vain tyytynyt nykyiseen mieheeni nuorena, kun epätoivoisesti etsin poikaystävää, ja sitten jämähtänyt vain välttävään suhteeseen? En siis tarkoita, että mieheni olisi millään lailla huono saalis, vaan että ei ehkä minulle se kaikkein paras mahdollinen. Vai johtuuko tämä kaikki vaan tästä ihastuksesta? Vai saiko tämä ihastuminen minut vihdoin tunnustamaan tosiasiat?
Mitä voin tehdä tässä tilanteessa?? Pääni on avain sekaisin.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vaikea tilanne. Ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua - kaikki riippuu sinusta. En ole mikään asiantuntija sanomaan mitään, enkä halua moralisoida, mutta voisin kertoa hieman omia näkemyksiäni ja mielipiteitäni.
Kaikki suhteet muuttuu joskus tavalliseksi arjeksi ja on aikoja, jolloin vaan ollaan. Oikeastaan ajattelen, että elämä on enimmiltä osiltaan juuri sellaista aikaa - arkea. Mutta jokainenhan voi itse vaikuttaa arkeensa ja sen sujuvuuteen :)) Joten katsoisin, ettei "tylsyys" ole hyvä syy eroon. Ennemminkin panostaisin jotenkin suhteeseen ja tylsäksi menneeseen elämään. Intohimokaan ei säily itsestään... Uudessa suhteessa on paljon intohimoa, mutta se loppuu aikanaan. Sitten pitää taas tehdä työtä sen eteen.
Uusi suhde on aina hyppy tuntemattomaan. Ihastuminen kun saa kaiken näyttämään ja tuntumaan ihanalta ja täydelliseltä. Usein totuus valkenee kun arki koittaa n. parin vuoden päästä. Ihminen voi ihastua monia kertoja elämänsä aikana, joten pitää pystyä hillitsemään itsensä.
Mutta jos tilanne kohdallasi on sellainen, että todella kaipaat jotain muuta ja koet, ettet elä sitä elämää mitä haluat...niin kyllä kannattaa tehdä muutos. Loppujen lopuksi sen voi tuntea sisimmässään, mikä on oikein. Kärsitkö miehesi luottamuspulasta? Minulle aikaisemmissa suhteissa se oli kompastuskivi, joka sai minut tekemään muutokset, eli lähtemään suhteesta pois.
Tapasin mieheni monien suhdesotkujen jälkeen ja kahden viikon juttelujen jälkeen tiesin, että tämän miehen kanssa haluan jakaa koko elämäni. Siitä 1,5 v. päästä muutimme yhteen. Muutama kuukausi yhdessä asumisen jälkeen menimme kihloihin ja vuosi kihlojen jälkeen naimisiin. Sydämessäni tiedän, että tein ainoan oikein ratkaisun ja rakastan tätä miestä. Jos ja kun elämässäni tulee toisenlaisia tunteita ja aikoja, jolloin ehkä koen ihastumisen tunnetta toiseen mieheen, haluan vaan muistaa sen mitä lupasin alttarilla miehelleni: HALUAN rakastaa häntä kunnes kuolema meidät erottaa. Minulle on tärkeää juuri se, että rakkaus ei ole (vain) tunne, vaan ihmisen valinta ja tahto. Sillä pääsee pitkälle.
Sinun tilanteesi varmasti sekoittaa päätä aika paljon ja on vaikeaa ajatella asioita realistisesti. Toisaalta joskus pitää vaan tehdä jotain "hullua" ja se voi johtaa elämän uusille urille. Mieti mitä todella haluat. Kun et ole sitoutunut mieheesi avioitumalla, niin mielestäni sinulla on nyt hyvä tilaisuus miettiä näitä kahta vaihtoehtoa.
niin minusta kirjoittamasi perusteella kuulostaa pahasti siltä että se iahstumisesi on oire suhteen loppuajoista, kuolinkouristuksista jopa. Vaikka arvostan vakaata pitkää suhdetta paljon, on kuitenkin jossain vaiheessa todettava että jos ei ole suhteessa onnellinen, on syytä miettiä miksi. Ja josko suhteen päättäminen olisi kuitenkin järkevää.
Hallitset tunteitasi, sait ihastuksen menemään jo kerran ohi, mutta se palasi... voimakkaampana? Se kertonee jo jotain siitä että ehkä se ei ollutkaan mikään ohimenevä tunnepyröhdys, vaan jotain mitä pitäisi kuunnella. Ei sellaisena että ehkä juuri Hän olisi se oikea :D (vaikka mistä sen tietää?) vaan että on jo aika muutokselle.
***
Kiitos teille hirmuisesti vastauksistanne. Mielelläni kuulen rehellisiä mielipiteitä ja vaikka sitä moralisointiakin. ;) Myös toisten kokemusten kuuleminen auttaa aina, vaikka tietenkään tilanteet eivät koskaan ole samanlaisia.
Vaikeaa tämä kyllä onkin. Koskaan ennen en ole joutunut tällaisia päätöksiä miettimään. Tämä nykyinen suhteeni on siis ensimmäinen vakava suhde. Toki arki tulee aina väistämättä vastaan ja niin meille on varmasti käynytkin. Mutta en nyt ole aivan varma onko tässä kyse vain siitä. Uskoisin, että se arki on tullut vastaan jo useampi vuosi sitten (yhdessäkin olemme asuneet kohta neljä vuotta) eikä se ole tähän asti ollut ongelma. Viime aikoina olen vain miettinyt, että onko meillä koskaan oikeastaan ollut hauskaa vaiko aina vaan yhtä tasaisen tylsää. Tietenkin hyviä ja hauskojakin hetkiä löytyy, yhteisiä lomamatkoja yms., mutta pääasiassa elämämme on sitä kotona sohvalla lojumista… Yksi ongelmistamme onkin aina ollut ”tekemisen puute” ja en osaa edes laskea kuinka monta kertaa olemme tuota asiaa vatvoneet. Tuntuu vain, ettei meille löydy mitään yhteistä tekemistä. Onko vika sitten vain siinä, ettemme sovi toisillemme niin hyvin että olisi luonnollista tehdä kaikkea kivaa?
Uskon, että ainakin omalta osaltani pystyisin vaikuttamaan arkeemme ja tylsyyden poistamiseen enemmänkin, mutta en vain enää tiedä haluanko. Niin monta kertaa on tämä samainen ongelma jo tullut vastaan ja hetkeksi on ehkä saattanut löytyä parannus, mutta sitten palaamme taas samaan tylsyyteen. En tiedä, haluanko enää panostaa tähän suhteeseen. Intohimo… sekin on vähän niin ja näin. Toisinaan sitä löytyy paljonkin, toisinaan taas mieheni ei voisi vähempää kiinnostaa minua. Mieheni tuntee minua kohtaa edelleen suurta intohimoa, ainakin käytöksestä ja puheista päätellen, mutta minä en valitettavasti tunne samoin. Mieheni ei yksinkertaisesti sytytä minua, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Seksielämämme on ihan tyydyttävää, mutta hyvin pitkälti kaavoihin kangistunutta. Tähän asti olen vain ajatellut, että ehkä en vain ole kovin seksuaalinen ihminen kun en jaksa innostua seksistä. Mutta ehkä vika onkin jossain muualla? Tai sitten ei, mistäs sen tietäisin. Mieheni on ainoa seksikumppanini, joten en edes tiedä millaista seksi olisi jonkun toisen kanssa.
Tämän toisen miehen kanssa viettämäni yhteisen illan jälkeen yritin vältellä omaa miestäni parhaani mukaan. Ei vain yhtään tehnyt mieli hänen lähelleen, kun ajattelin jotain ihan muuta. Onnistuinkin välttämään seksiä erinäisillä tekosyillä yli viikon ajan. Mutta sitten pari ensimmäistä seksikertaa olivat aika kamalia.. omalla tavallaan ihania, mutta itkin molempien kertojen jälkeen. :( Lähinnä siitä syystä, että koin tehneeni väärin, sekä omaa miestäni että tätä toista miestä kohtaan. Voiko se olla mitenkään hyvä merkki?
En kärsi luottamuspulasta, luotan mieheeni sataprosenttiseti, mutta miehellä on/on ollut luottamusongelmia minuun. Mies on tullut petetyksi edellisessä suhteessaan ja kantaa edelleen haavoja siitä. Meidän suhteen alkuajat olivatkin siltä osin vaikeita, että minä sain tosissani tehdä töitä, että mies luottaisi minuun. Nykyään hän luottaakin. Tosin minä en enää taida olla sen luottamuksen arvoinen… Mies on myös melko mustasukkainen.
Miehelle ole sanonut, että tarvitse nyt omaa aikaa ajatella asioita. Haluan viettää enemmän aikaa ystävieni kanssa, sillä olen viimeiset vuodet aina laittanut mieheni etusijalle ja ystäväni ovat jääneet toiseksi. Nyt haluan saada jotain muutakin elämääni, kuin pelkän parisuhteen. Haluan myös pitää hauskaa, minuun on iskenyt jonkinmoinen bilevietti pitkästä aikaa ja haluaisin nauttia siitä puhtaalla omallatunnolla. Mies ei tietenkään tästä tykkää, mutta ymmärtää kyllä, ettei hänellä välttämättä ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa minun mennä. Sanoin, että jos en nyt tee tätä, suhteemme voi entistä huonommin. Paljon olen ajatellut myös taukoa suhteestamme ja varovasti toinkin tämän idean esille miehelleni. Se vain ei ole niin yksinkertaista, kun yhdessä asutaan.
Tuosta ihastuksesta. Tapahtuneesta, siis siitä yhteisestä illanvietosta, on nyt kulunut reilut pari viikkoa ja edelleen hän pyörii mielessäni. Ei ehkä ihan niin paljon, kuin ensimmäiset pari päivää, mutta usein kuitenkin. Ihmekös tuokaan, kun näen häntä päivittäin töissä. Juhannuksena, kun olimme mieheni kanssa matkalla mökille, mietin tätä toista miestä koko tunnin ajomatkan ajan! Se oli ihan hullua, oma mieheni istui vieressäni, emme puhuneet juurikaan mitään ja minä vain ajattelen toista ihmistä. Silloin mietinkin, että ei tämä voi olla oikein. Sitten taas juhannus sujui ihan kivasti, meillä oli mukavaa yhdessä oman mieheni kanssa. Sitten taas maanantaina töissä oli niin mahtavaa nähdä tätä ihastusta monen päivän tauon jälkeen. Ajatukseni siis poukkoilevat ihan miten sattuu.
Tämä on siis tosiaan toinen kerta, kun ihastun tähän samaiseen mieheen. Tai ehkä ihastus ei koskaan mennytkään täysin ohi, minulla vain oli kevään aikana muuta ajateltavaa. Se minuakin mietityttää kovasti, että jos tällä kaikella onkin jokin syvempi tarkoitus. Tämä toinen mies on kaikilla tavoin (sitä mitä häntä tunnen) unelmamieheni. Sen yhteisen illan jälkeen minulla oli aivan järkyttävän kamala olo, koska ikävöin häntä niin paljon. Halusin vain takaisin siihen hetkeen. Olen yrittänyt etsiä hänestä huonoja puolia, ihan tosissani, mutta mitä enemmän häneen tutustun, sitä enemmän hänestä vain paljastuu kaikkea hyvää. Lisäksi meihin, minuun ja tähän toiseen mieheen, liittyy pelottavan paljon kaikkia pieniä yhtäläisyyksiä. Ja nimemmekin ovat eräästä vanhasta rakkaustarinasta, ei nyt sentään Romeo ja Julia, mutta sinne päin. En yleensä ole taikauskoinen tai mitään sellaista, mutta miten kaiken tällaisen voi vaan sivuuttaa??
En tiedä uskonko ”siihen Oikeaan”, mutta uskon, että kaikilla asioilla on tarkoituksensa. Nyt kun mietin, en osaa ajatella omaa miestäni ”sinä Oikeana”. Jotenkin minulta puuttuu se vahva usko suhteeseemme. Me vain satumme olemaan yhdessä. Jos esimerkiksi minulle sanottaisiin, että meidän pitää nyt heti mennä naimisiin syystä X, en tiedä pystyisinkö siihen. Niin isoon sitoutumiseen. Tai paremminkin niin lopulliseen. Olemmehan toki jo nyt sitoutuneita toisiimme.
Edelleenkään en tiedä mitä tekisin. Miehelläni ja minulla on varattuna yhteinen ulkomaanmatka, lähtö vajaan kolmen viikon päästä. Toisaalta olen innoissani siitä, toisaalta odotan sitä kauhulla. Olemme riidelleet parina viime viikkona ihan hirveän paljon ja pelkään että tuolla lomalla kaikki räjähtää käsiin. Peruakaan matkaa ei enää voi. Olenkin ajatellut, että tuo matka olisi meille vielä ”viimeinen mahdollisuus”, katsotaan miten se sujuu ja sen jälkeen tehdään päätöksiä.
Ajatus erosta tuntuu ihan sietämättömän pahalta. En käsitä, miten voisin tehdä niin omalle rakkaalleni. Tiedän, että se satuttaisi häntä aivan silmittömästi. Voisinko oikeasti heittää pois kaikki nämä yhteiset vuodet, tuosta noin vaan? Toisaalta taas olen aina viettänyt kovin turvallista elämää ja tyytynyt osaani milloin missäkin elämänvaiheessa, joten tuollainen hyppy tuntemattomaan tuntuu jollain tavalla kiehtovalta. Olisiko hienoa aloittaa kaikki alusta vai olisko se vain ahdistavaa? En voi sanoa, että olisin tällä hetkellä täysin tyytyväinen elämääni. Mutta en vain tiedä, onko ongelmana minä itse ja minun ainainen tyytymättömyyteni vai onko suhteessamme oikeasti ongelmia. Tai että olenko oikeasti ihan palavan rakastunut tähän toiseen mieheen. Itsetutkistelun paikka tässä on selvästi, mutta se vain on kovin vaikeaa kun mies tuntuu takertuvan minuun nyt entistä tiukemmin ja on koko ajan läsnä. Huoh.
No joo, jokohan riittäisi tämä tarinointi. :) Tämäkin tavallaan jo on terapeuttista, kun saa purkaa ajatuksiaan. Jos jollain on vielä jotain sanottavaa, ihan mitä tahansa, niin mielelläni kuulisin. Olen tällä hetkellä niin hukassa tämän asian suhteen…
Olen ihan samassa tilanteessa kanssasi ja kaikki mitä kirjoitit oli kuin omaa tekstiäni. Olen seurustellut mieheni kanssa 9 vuotta ja olemme kihloissa. Mieheni on varmasti monen naisen unelma: kiltti, hauska, älykäs, menestynyt, hyvätuloinen ja kohtelee minua kuin prinsessaa :) Hänelle olen varmasti se "elämän nainen". Meillä on aina mennyt hyvin. Ei olla kertaakaan edes riidelty kunnolla. Monessa asiassa sovimme hyvin yhteen: leffamaku, musiikkimaku, ruokamaku, sisustusmaku jne. Ei tule arjen asioissa riitoja. Ja ei ole tänä yhdeksänä vuotena kertaakaan tullut mieleeni erota. Miksi sitä näin hyvän suhteen vaihtaisikaan mihinkään. Ainoa asia mikä suhteessamme minua vaivaa tai on nyt alkanut vaivata on se etten koskaan rakastunut mieheeni, vaan tavallaan ajauduin seurustelemaan hänen kanssaan, koska hän oli minuun rakastunut ja ihana mies muutenkin. Olimme aluksi hyviä ystäviä ja siitä tunteet syvenivät, muttei rakkaus roihahtanut. Ja siksi tämä tunne toista kohtaan pistääkin miettimään, onko nykyinen mieheni sittenkään oikea.
Nyt olen siis kuitenkin jostain syystä rakastunut palavasti toiseen (tapasin hänet työn puitteissa), ja vaikka nyt en ole pitänyt häneen mitään yhteyttä melkein kolmeen kuukauteen (töissä ollaan vilaukselta muutamia kertoja nähty ja tervehditty nopeasti mutta en enää työskentele hänen kanssaan) tunteet häntä kohtaan ovat pysyneet yhtä voimakkaina kuin silloin kun tapailimme. Ja tässä "uudessa" ei mikään ole parempaa kuin nykyisessä. Päinvastoin -Hänellä ei ole rahaa, ei ulkonäköä (en olisi ikinä kuvitellut rakastuvani reilusti ylipainoiseen, mutta rakkaus ei katso ulkonäköä), eikä hän ole työelämässä yhtä menestynyt kuin mieheni. Silti hän herättää minussa voimakkaita tunteita ja tuntuu niin sopivalta/oikealta. Voiko olla, että hormonit, jotka läheinen yhteistyö viime syksynä hänen kanssaan laittoi liikkeelle sekoittavat vain päätäni ja hän ei todellisuudessa ole sopivampi?
Mieheni kanssa meillä menee hyvin, vaikka hän saikin tietää tästä toisesta miehestä. Kaikki on ulkoisesti täydellistä: hieno yhteinen omakotitalo, taloudellisesti menee hyvin jne. En siis keksi mitän muuta syytä eroon kuin tuon toisen miehen. Ja sen etten nykyiseen rakastunut palavasti suhteen alussa, jos se nyt edes mikään syy voi olla. Ja se on outoa. Siksi halusinkin taistella tätä tunnetta vastaan ja katkaisin kaikki yhteydet tähän toiseen. Alkaa vaan voimat loppua, kun tuntuu etten millään saa näitä tunteita pois.
Mihin ratkaisuun itse tulit? Vai onko tilanne vielä auki? Miten sait rakastumisen tunteen menemään pois vai saitko?
Ei tilanteen tarvitse olla joko mies TAI ystävät. Itse olen seurustellut nyt 3 vuotta ja nämä 3 vuotta mies oli kaiken edellä. Tilanne meni kuitenkin siihen,että aloin hieman ahdistumaan sillä kumppanini ei osoittanut mitään "viilentymisen merkkejä" vaan koko ajan piti olla kiinni.
Olen tehnyt selväksi,että välitän ja rakastan,mutta tarvitsen omaa aikaa. Täten olen paljon ystävieni kanssa, teen omia juttujani,mutta silti välitän ja otan mieheni huomioon.
Ehkä tosiaan olette liikaa yhdessä. Teettekö mitään itsenäisiä,omia päätöksiä? riippuuko kaikki tekemisesi miehestäsi? Oletko varma etteivät nämä ihastumisen tunteesi toista miestä kohtaan ole vain vapauden kaipuuta? Kiinnostaisiko kyseinen "toinen mies",jos olisit sinkku? Siinäpä monia kysymyksiä, mutta luettuasi kirjoituksesi nuo tulivat mieleeni..
Itseasiassa voin samaistua tunteeseesi täysin. Koska itselläni on välillä samoja tunteita.. Mutta silti tiedostan,että se on vain päässäni olevaa fantasiaa enkä ryhdy tekoihin. Saatan nauttia flirtistä baarissa, kukapa ei? Ja välillä se tekee ihan hyvää. Arvostukseni ja tunteeni omaa miestäni kohtaan ovat kuitenkin korkealla, vaikka naama joskus ärsyttää ja riitoja tulee.Kuten sanottu rakkaus ei ole vain tunnetta, se vaatii myös tahtoa ja yhteistyökykyisyyttä.
Vaikea tilanne... Ehkä sinun pitäisi puhua miehellesi? Kertoa,että et ole varma oletko valmis vielä sitoutumaan vakavasti ja saatat katua eroa myöhemmin. Mutta epävarmuutesi on väärin myös nykyistäsi kohtaan,eikö totta? Joko miehesi sanoo,että hän antaa sinulle aikaa ja tilaa ja kenties löydätte toisenne vielä joskus. Tai hän katkeroituu ja erosta voi tulla ikävä..
Miten vain, en kuitenkaan samantien hyppäisi toisen syliin, tuli ero sitten tai ei. Ehkä nyt on aika itsetutkiskeluun?:)
eka virhe oli se, ettet itse ollut kiinnostunut hänestä. Tuskin olisit koskaan kiinnostunutkaan, jos hän ei olisi alkanut piirittää. Loppuongelma onkin sitten siitä seurausta. Ehkä joskuspäivänä opit vielä sen, että perässävedettävä lammas ei kannattaisi olla. Siitä tienaa itselleen vain ongelmia, pääsi on aivan sekaisin.
Koska olet luonteeltasi sellainen, ettet itse päätä ja toisen mukaan menet mihin vain, tulet varmaan olemaankin aina sellainen, vieläkään sulla ei ole kykyä tehdä päätöstä. Joten todennäköisesti valitat ja ihmettelet, muttei sulla käy mielessä, että säkin voisit joskus jotain päättää ja haluta itse ja myös tehdä sitten niin.
Mileuummin kehität hirveät syyllisyydentunnot, jotta sun ei tarvi kohdata sitä tosiasiaa, ettei susta ole mitään päättämään. On helpompi kuvitella tilanteet niin dramaattisiksi, ettei tarvi mitään tehdä, kuin kohdata se tosiasia, ettei sultakaan sitä selkärankaa löytynyt ei silloin eikä nytkään. Mutta itse teet elämäsi, se on sinun näköistäsi, ja ttuolla luonteella se on tuollaista. Ei se siitä sikseen muutu, eikä tule muuttuun. Sä nimittäin varmasti aina mieluummin teet niinkuin muut tahtoo. kauheeta jos jollekin tulis ikinä paha mieli, siks sä
Vässykkä mikä vässykkä.
eka virhe oli se, ettet itse ollut kiinnostunut hänestä. Tuskin olisit koskaan kiinnostunutkaan, jos hän ei olisi alkanut piirittää. Loppuongelma onkin sitten siitä seurausta. Ehkä joskuspäivänä opit vielä sen, että perässävedettävä lammas ei kannattaisi olla. Siitä tienaa itselleen vain ongelmia, pääsi on aivan sekaisin.
Koska olet luonteeltasi sellainen, ettet itse päätä ja toisen mukaan menet mihin vain, tulet varmaan olemaankin aina sellainen, vieläkään sulla ei ole kykyä tehdä päätöstä. Joten todennäköisesti valitat ja ihmettelet, muttei sulla käy mielessä, että säkin voisit joskus jotain päättää ja haluta itse ja myös tehdä sitten niin.
Mileuummin kehität hirveät syyllisyydentunnot, jotta sun ei tarvi kohdata sitä tosiasiaa, ettei susta ole mitään päättämään. On helpompi kuvitella tilanteet niin dramaattisiksi, ettei tarvi mitään tehdä, kuin kohdata se tosiasia, ettei sultakaan sitä selkärankaa löytynyt ei silloin eikä nytkään. Mutta itse teet elämäsi, se on sinun näköistäsi, ja ttuolla luonteella se on tuollaista. Ei se siitä sikseen muutu, eikä tule muuttuun. Sä nimittäin varmasti aina mieluummin teet niinkuin muut tahtoo. kauheeta jos jollekin tulis ikinä paha mieli, se on sun ihana tekosyy olla tekemättä ja päättämättä ikinä mitään.
Vässykkä mikä vässykkä.
Kuulun siihen joukkoon, joka uskoo, että suhde perustuu sekä järkeen että tunteeseen eikä pelkkään tunteeseen. Jos kärjistän, niin olen mielummin suhteessa mieheen, joka on tylsä, turvallinen, käytännönläheinen, mukava ja rakastaa minua valtavasti ja minä rakastan häntä jonkin verran, kun huippukiinnostavan miehen kanssa, jonka kanssa kemia toimii täydellisesti, mutta henkilöllä on muita puutteita suhteessa, jotka aiheuttavat ongelmia suhteeseen ja hän rakastaa minua vähemmän kuin minä. Kerron tuon vain sen takia, että itse uskon siihen, että omat uskomukset vaikuttavat aina neuvoihin toisille.
Laitan tähän muutaman kommentin.
Itse käytän myös tälläisiä plussa ja miinukset
Eroa puoltaa seuraavat seikat
1. Kerroit, että et ole ehkä koskaan rakastanut miestäsi vaan hän piiritti sinut.
2. Uusi kumppanisi on myös ihastunut sinuun (onko tästä varmaan tietoa vai sinun luulo?)
3. Et ole onnellinen tällä hetkellä
Jatkoa puoltavat seikat
1. Miehesi piiritti sinua ja rakastaa sinua. Voin kokeneempana sanoa, että suhteessa on eroa siitä riippuen, että kumpi rakastaa toista enemmän. Tarkoittaa sitä, että nykyisessä suhteessa saat tahtosi läpi helpommin kuin jos osat toisinpäin. Jos tuota toista ei ole kokenut, niin voi olla vaikea kuvitella toista tilannetta.
2. Et tunne tuota uutta ihastustasi tosiasiassa olleenkaan. Voi olla, että ihastus kestäisi vain puoli vuotta ja tämän jälkeen sinulla ei ole sitten parisuhdetta ollenkaan.
3. Voit yrittää parantaa nykyistä suhdetta esim. kertomalla miehellesi, että tuo mustasukkaisuus tuhoaa suhteenne
4. Oletko varma, että tuo ihastuksesi ei ole normaali ihmisen kehityskulkuun kuuluva ihastus. Ihminen ihastuu elämänaikana jopa kymmeniä kertoja elämänsä aikana.
Muita yleisiä kommentteja
1. Kannattaa muistaa, että kun nainen täyttää n. 30 vuotta, niin hänen vetovoimansa miesten suhteen vähenee ja lisäksi suurin osa ns. kunnon miehistä on jo pyydystetty muiden naisten toimesta parisuhteeseen. Tarkoitan vain sitä, että jos ei ole saanut sitä kunnon parisuhdetta, jossa olisi tarkoitus tehdä lapsia jne ennen kun täyttää 35, niin naisen mahdollisuudet pienentyvät. Joten ikäsi vaikuttaa siihen miten riskialtis ratkaisu kannattaa tehdä.
2. Niinkauan kun suhteessa ei ole lapsia, niin ratkaisut on helpompi tehdä.
3. On aika normaalia, että toisten suhteet vaikuttavat ovat onnellisia kuin omat. Se johtuu siitä, että näet suhteesta vain osan. Joka suhteessa on omat ongelmat ja parhaat seikat varsinkin suhteen alkuaikoina. Vain niiden muodot ja suuruudet muuttuvat.
Jos vetää yhteen tilanteen. Kysymys on siitä, että koetko nykyisen suhteesi pitemmällä tähtäimellä sen verran epätyydyttäväksi, että olet valmis ottamaan sen riskin, että huonommassa tapauksessa olet taas sinkku vuoden sisällä tai parhaassa tapauksessa loppuelämän kestävä parempi suhde.
Historiallisesti ennen päädyttiin tuohon turvallisempaan vaihtoehtoon, mutta nykyään monet valitsevat tuon riskialttiin vaihtoehdon. Omassa lähipiirissä tuo riskialttiimpi vaihtoehto on johtanut sekä positiivisiin, että negatiivisiin lopputuloksiin. Osa on saanut paremman puolison, mutta osalla tuo on johtanut pahimpaan lopputulokseen eli ei ole sitten saanutkaan suhdetta ja on joutunut luopumaan mm. lapsentekohaaveista, koska ei ole enää löytynytkään sitä sopivaa.
Joten kannattaa todella tarkkaan miettiä mitä tekee. On ratkaisu mikä tahansa, niin selvää on kai se, että tuo on yksi elämäsi tärkeimmistä päätöksistä. Fakta on myös se, että kukaan ei tiedä varmasti mikä on paras ratkaisu.
niin, kannattasko miettiä vielä toiset viis vuotta, eihän siinä olis kuin kymmenen vuotta tarkkaa miettimistä, varalta vois miettiä vaikka kakskytä, eikö?`.. Monet ihmiset nimittäin elää, ei mieti elämistä.
Siis kumpaa haluat, haluatko elää vai miettiä vaan, miten elää?
On asioita, mitkä mietitään järjellä, sitten on tunteita, joita ei tehdä järjellä.
Tossa on se vaan, että jos alkaa miettimään tunteitaan, ei ehkä enää tunne, järkeilee liiaksi. Mutta jokatapauksessa pitkän tähtäimen miettimisellä loppujen lopuksi menettää kaiken, miettii sen elämänsä eikä elä.
Ja minusta on outo tuo ratkaisu, että elämä olisi huono ilman kumppania, jos tämä nykyinen ei ole se oikea, se ei välttämättä ole, voi olla ettei toinenkaan ole, se voi olla joku vielä kolmas tai viides tai kymmenes. Voi olla, että sinkkuna elää elämänsä jos sitä ei löydy, mutta miksi se olisi huono vaihtoehto? Se voi olla jopa paras, ainakin parempi kuin väärän kanssa. Ei tarvitse olla ketään, siksi vain, että olisi joku. Se ei tasan ole mikään "riskialtis vaihtoehto". Suomeks sanottuna sellanen suhde on paskaakin paskempi, missä toinen miettii, et lähtisinkö vai enkö ja et tekis mieli oikeesti jotain muuta miestä. En tajua miestäsi, miks hän jaksaa katsella sinua. Arvostais itseään enempi ja arvostaisit sinä häntä enempi ja antasit mahdollisuuden löytää jonkun, joka oikeesti tietää mitä haluaa. Sä vaan temppuilet ja haluat temppuilla.
Toisaalta melko halveksiva asenne molempia miehiä kohtaan, ikäänkuin olis tosta noin vain otettavissa sillon kun tuntuu ja heitettävissä nurkkaan kun ei tunnu. Ikäänkuin vois vaan alkaa leikkimään, et tuntuuko tää kivalta, vaiko eikö. Miks ihmeessä hän on edes alunperin alkanut jonkun ei kiinnostavan kanssa, eläis elämänsä tyytyväisenä sinkkuna, ja menis sit parisuhteeseen, kun alkaa tuntua siltä, eikä siks, että joku muu haluaa.
Eikä hyvässä suhteessa mietitä, pidettäskö taukoa, vaan tällaisena torstaipäivänä suunniteltaisiin viikonlopun tekemisiä, elettäs ihan kuin normaalit ihmiset.
"Romanttisen rakkauden" käsite on aika uusi. Parisuhteeseen jokainen alkaa omista syistään. Ajatus siitä, että siihen kaikki alkaisivat vain maagisesta hehkusta (ja kaikki muut motiivit olisivat vääriä tai huonompia), on historiaa tuntemattomien ihmisten sokeutta todellisuudelle.
Aina on ollut myös järkiavioliittoja, ja tulee olemaan, näin se menee. Asioiden arvottaminen on sitten eri asia menee helposti myös toisten moraalin arvosteluksi.
Minusta ajatus siitä, että ihmisen tulee ensisijaisesti seurata tunteitaan, on yhtä onnettomaan elämään johtava kuin ohje seurata aina järkeään.
Uskoisimpa eläneeni melkein saman tilanteen kuin sinä. Luin kaikki kirjoituksesi ja tilanteesi on hyvin vastaava siihen, mitä koin itse jokin aika sitten. Ensimmäinen vakava suhde, ensimmäinen seksikumppani, ensimmäinen palava ihastus jne. jne. Avomieheni oli kaikin puolin hyvä mies, kiltti ja ystävällinen, rakastava, huomaavainen, huumorintajuinen. Meillä oli myös paljon yhteistä tekemistä, pidimme samoista harrastuksista. Suhde oli nuorena aloitettu kun oli kova "tarve" poikaystävälle.
Minä tein sen ratkaisun, että lopetin suhteen. Aloitin suhteen sen ihastuksen kanssa jonkin ajan päästä. Se ei kestänyt, mutta päivääkään en ole katunut alkuperäistä päätöstäni. Jälkikäteen on ollut päivän selvää, että se "ihan mukava" ei riitä. Ei riitä, että mies on yleiskäsitteiden valossa "hyvä". Miehen pitää olla oma kumppani, siinä pitää olla oma kasansa ristiriitaisuuksia, oma kasansa harmoniaa ja oma osuutensa tunnetta ja järkeä. Kumpikaan ei yksin riitä. Toki pitkäaikaiseen kumppaniin oli kiintynyt, mutta rakkauden kanssa sillä ei ollut paljoa tekemistä.
Nyt seurustelen vakavasti kolmannen kanssa. Tämä on kuin täydellinen sekoitus niitä asioita, mitä olen ehkä jäänyt kaipaamaan edellisistä suhteista. Samoin tässä on oma kasansa huonoja puolia, mutta tunne on aivan erilainen kuin aikaisemmin. En ole tyytynyt mihinkään vain siksi, että hän on hyvä mies. Toisaalta en ole huumaantunut ja jalat pilvissä järki jäässä. Olo on turvallinen, tasapainoinen, rakastunut ja sopivasti höpsö. Yhteisiä harrastuksia on, kodinhoito sujuu sutjakasti yhdessä, huumoria riittää, intohimoa myös. Toki se arki tulee tähänkin suhteeseen aikanaan, mutta ei sitä pelkää kun se on jo kokenut.
Ei se arki minun alkuperäistä suhdettani kaatanut vaan väärät syyt lähteä koko suhteeseen, nuori ikä ja kokemattomuus.
Näin minulla. Joku toinen voi katua ja harmitella tekoaan jälkikäteen, huomata mitä on menettänyt. Mutta kyllä minusta pitkään kasvaneeseen ja kehittyneeseen tunteeseen voi luottaa. Hetken olotiloista tehdyt päätökset ovat sitten asia erikseen.
Onnea sinulle mitä ikinä päätätkin tehdä.
Olen aivan samanlaisessa tilanteessa kuin sinä- seurusteltu 8 vuotta, (ikäero 5 vuotta) juuri ostettiin ensimmäinen yhteinen asunto. Avopuolisoni on melkein täydellinen. Mukava, ottaa muut huomioon, todella sosiaalinen, komea, pitkä, osoittaa hellyyttä yms.
Jotenkin vain tuntuu että se arki on tullut liikaa vastaan. Meidän suhde alkoi myös aika oudosti, minä "roikuin" hänessä koko ajan. Koko ajan olisi pitänyt olla yhdessä. Itse olin 18 vuotias kuin tavattiin.
Nyt sitten olen mennyt ihastumaan toiseen mieheen jota näen vielä tosi usein, ihastuminen on molemminpuolista. Ollaan käyty lenkillä, katsottu leffaa ja vietetty paljon aikaa toistemme kanssa. Avopuolisoni sai tietää tästä ihastumisesta jokunen aikaa sitten ja suhtautuu asiaan aika tyynesti ja se on minusta outoa.
Tunteeni ovat aika sekaisin tällä hetkellä, ei oikein tiedä mitä tekisi... miten voi tykätä kahdesta ihmisestä samaan aikaan?
Toisesta miehestä vielä sen verran että aina kun hänet näin, tuntui että sydän lähtee rinnasta irti, viihdyin hänen seurassaan hyvin ja juteltiin kyllä yhteisestä tulevaisuudesta ja hän olisi ollut valmis aloittamaan suhteen minun kanssani. Meillä on samanlaiset kiinnostuksen kohteet, samanlainen musiikkimaku, tykätään samanlaisesta ruuasta yms... Minä itse epäröin, en tiedä miksi- mies oli/on kovasti ihastunut minuun.
Ei ole helppoa lähteä pitkästä suhteesta, heittää kaikki tuttu ja turvallinen menemään mutta jos ei ole tyytyväinen/onnellinen suhteessa, pitääkö sitten lähteä?
Itse pelkään lähtemisessä sitä, että mitä jos uusi suhde ei toimikaan? Sitten menetän monta asiaa samalla kertaa... kaikki laina-asiat ja raha-asiat pitäisi uudelleen tehdä ja järjestellä- mitä vanhemmat sanoisi asiasta...? Entä kaverit...
Itse olen totaalisen sekaisin... =/ en tiedä mitä tehdä...